Mikä on tämä Ronja asia?

Okei mun blogiin ilmesty tyyppi kuin tyhjästä, ehkä mun pitäis vähän avata teille kuka on Ronja.

Ronja on ihana ihminen, johon sain yhteyttä alunperin wa-ryhmästä, jonka löysin demistä. Sen takia en tätä postausta jaakkaan demi.fi:n koska en kuitenkaan halua tulla tunnistetuksi kenenkään silmin, vaikka minulla onkin kuvia itsestäni täällä. Ryhmässä en kiinnittänyt Ronjaan mitään huomiota, mutta jossain vaiheessa ihmiset laittoivat snapchat tunnuksiaan ryhmään, jotta muut voisivat lisätä heidät. Mäki laitoin omani, koska tottakai on kiva saada uusii snäppi kavereita.

Mä aloin snäppää kaikille neljälle, jotka mut lisäsi. Muut kuin Ronja eivät vastanneet kunnolla mun snäppeihin, joten aloin snäppäämään Ronjalle erikseen. Katsoin, että onpa kaunis muija ja muutaman kerran uskalsin sanoa sen hänellekin. Aloin ihastua, ja kehuminen lisääntyi. En kuitenkaan ollut varma, oliko Ronja hetero, ja toivoin vain, ettei hän säikähdä minua, koska halusin kuitenkin säilyttää hänet kaverina, vaikka meidän jutusta ei tulisikaan koskaan mitään.

Ronja kohosi minulla snapchatin bf:ssä kokoajan ja minä hänellä. Lopulta olimme kumpikin toistemme 1. bf:iä kun snäppäsimme niin paljon.

Varmaan neljäntenä iltana, kun juttelimme tuli puheeksi seksuaalinen suuntautuminen ja kun sain tietää, että Ronja on myös bi, olin pilvissä.

Jatkoimme juttelua ja meidän juttu syveni. Yhtenä päivänä Ronja lähti mukaan mun flirttiin ja se oli jollain tavalla tosi outoa, ja seuraavana päivänä päätimme ottaa takapakkia, koska yhtäkkiä olimme, kuin oltaisiin tyyliin yhdessä.

Olimme kuitenkin sopineet että menen käymään hänen luonaan uuden vuoden jälkeen, koska hän asuu yli 400 kilometrin päässä se ei ole ihan yksinkertainen asia. Olen kuitenkin menossa näkemään häntä silloin.

Juttu on taas syventynyt ja en ole ihan varma mitä tämä on, mutta tällä hetkellä on kivaa vain snäppäillä. Ronja on kiva ja ihana ja en oikeasti käsitä, miten hän voi olla millään tavalla kiinnostunut minusta.

Haluan toivoa, että tästä meidän jutusta tulee joatin, mutta vain aika näyttää sen.

Vitun paske elämä, mutta ei se mitään

Tiiätteks mitä?

Mä aloin ottaa ihan liikaa paineita blogista. Kun onhan niitä kommentteja ja näyttökertoja kiva saada, mutta ei niitten pitäis olla syy siihen, miksen tekisi postauksia :D Mulla on ollu tän kuluneen kuukauden miljoona kertaa sellanen olo, että vois vaikka kirjoittaa sinne blogiin, mutta ei tää aihe ole yhtään sellainen, joka saisi näyttökertoja tai kommentteja.

Sen jälkeen on tullut sellainen olo, ettei ole mitään järkeä kirjoittaa. Se on johtanut siihen, etten käsittele näitä asioita päässäni ollenkaan ja se johtaa siihen, että mua vaan ahistaa kaikki asiat kolminkertaisesti aiempaan verrattuna. Kaikki vain kasaantuu ja en enää saa käsiteltyä niitä päässäni.

Varmaan yhmintä tässä on, että perustin tämän blogin oikeasti eniten itseäni varten. Edellisessä blogissa huomasin, että ihan oikeasti minua auttaa kun puran ajatuksiani tänne. Jostain syystä mun elämässä tapahtuu ihan hirveästi asioita, niin miksen vain kirjottaisi niitä tänne? Välillä on kiire ja ei jaksa, mutta oikeasti miksi olen alkanut itse tappamaan omaa blogi innostustani?

Anteeksi viellä, etten ole kirjoittanut. Mulla on taas muiden blogeja selailtuani innostusta kirjoittaa, toivottavasti se säilyisi mahdollisimman pitkään.

Mun elämässä on tapahtunut vaikka mitä, on paskasti mennyttä välikoeviikkoa, ihastusta ja takapakin ottamista ihastuksen kanssa, kun edettiin liian nopeasti. En kuitenkaan oikeasti jaksa kirjoittaa niistä nyt, kun ne eivät ole ajankohtaisia.

Tänään on ollut ihan sairaan ahistava päivä. Mä heräsin aamulla 12 ja olin onnellisempi kuin muutamaan päivään herättyäni omasta sängystä. Mummolan sänky ei ollut läheskään niin mukava ja viimeiset viisi yötä siinä nukuttuani oma sänky oli kuin taivas.

Olen äidillä töissä joululomalla, koska hänen henkilökohtainen avustajansa on sairaslomalla. Olin ihan tyytyväisenä aloittanut työpäivän ja olin oikeasti hyvällä tuulella. Äiti käskee minun siivota yläkerran vessan, jossa on suihku jonka viemäri ei toimi. Sinne pitäisi kaataa putkireiskaa ja minun pitäisi tehdä se. Äiti neuvoo vielä viimeiset asiat ja varmistaa isältä määrää, mikä sinne viemäriin pitäisi kaataa. Isä on juuri lukemassa jotain lappusta, missä kerrotaan jotain sen tulevasta rahamäärästä (?) ja saa keskeytyksen takia ihan valtavan raivokohtauksen. Pakenen paikalta niin kovaa kuin vain pääsen ja menen istumaan suihkun lattialle.

Kuulen kun isä huutaa äidille. Kuulen kun äiti itkee. Laitan Ronjalle snäppiä, että mua ahdistaa ja mikä tilanne on sillä hetkellä. Sen olisin voinut jättää kyllä tekemättä, tämä meidän juttu on vasta niin alussa. Itkin vain suihkun lattialla, kun ahdisti ja pelotti niin paljon, koska isä huusi ja äiti itki ja uulin kun tavaroita lentää ja pelkäsin. Ronja koitti rohkasta mua, mutta me ei olla edes nähty vielä koskaan, niin ei voinut edes olettaa että se voisi tehdä asialle jotain. Tottakai se, että se kuunteli mua oli jo toosi paljon, mutta ymmärrän et se hämmenty tilanteesta. Toivottavasti tää ei nyt vaikuta mihinkään.

Istuin suihkun lattialla yhteensä vähän yli 3h. Mua ahdisti vain ihan saatanasti, vaikka isä olikin jo hiljentynyt. Ja vaikka se ei ollut edes missään välissä huutanut mulle, vaikka sen huutaminen äidille olikin mun vika. En oikeasti tajua, missä välissä musta tuli näin heikko. Miks mä en vois olla yhtä vahva niin kuin ennen. Enkö vain vois kestää sen isän huutamisen niin kuin ennen?

Ihmettelen ylipäätään miksi kukaan haluaa olla mun kanssa vapaaehtosesti missään tekemisissä, enhän mä osaa tehdä kuin pahaa. Ihmettelen, miten se Ronja voi olla kiinnostunut musta jollain lailla. Eihän kukaan järkevä olisi. Ja se on järkevin ihminen kenet tiedän. Se on myös kaunein ihminen kenet tiedän. Se voisi saada kenet vain ja se valitsee minut. Olenko varmasti nyt hereillä?

Turtunut riitelyyn, kyllästynyt elämään

Anteeks, mun oli oikeesti tarkoitus kirjottaa sillon ku lupasin, mutta sitten ei jaksanut edes yrittää, kun oli sen verran paska fiilis, niin en jaksanutkaan. Ehkä mä sit kirjota vaan nyt.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Tai oikeastaan en ole ihan varma. Lopetin lääkkeen, koska viikon verran vain unohdin syödä sen aamuisin. Mulla on kokoajan riitaa jonkun kanssa. En tiedä mistä se johtuu, mutta oon henkisesti aika lopussa. Mä pärjään, mutta mikään ei tunnu oikein miltään. Musta tuntuu lähinnä, et tää kaikki vain lipuu eteenpäin ja ite en oo enää ollenkaan mukana.

Tänäänkin äiti ja isä riiteli alakerrassa ihan kunnolla. Mä vain äänitin snapchatissä kavereille ja ne kauhisteli, mutta ite jatkoin vain ihan normaalisti elämääni.

Mulla on ollu jasun kanssa vaikka kuinka monta riitaa viikolla. Mulla oli myös kaveri2n kanssa riitaa. Tuntuu vain, ettei mikään riita enään koskaan vaikuta muhun kovin suuresti. Mä oon vain niin turtunut. Millään ei oo enää kauheesti väliä ja siksi en oikein ole jaksanut kirjoittaakkaan ja koitankin parantaa edes tältä kannalta elämääni. Koska kirjoittaminen oikeasti tuntuu vaikuttavan edes vähän.

Mä olen onnistunut varmaan tulehduttamaan muutamat jäljet kädessä; ainakin ne ovat ihan punaisia ja kipeitä vieläkin vaikka ne on kohta jo kuukauden vanhoja. Ne ei olleet mitenkään erityisen syviäkään, joten kai ne on sitten vain tulehtuneet.

Kaikki on oikeasti vain niin turhaa. Millään ei oikeasti ole mitään väliä. Jos mä kuolisin, niin ihmisillä olisi niiin paljon vähemmän riitoja, koska tuntuu, että olen riidoissa kaikkien kanssa. Jos mä kuolisin, niin kaikilla olisi niin paljon helpompaa. Kaikilla olisi paljon vähemmän riitoja. Mun kuolemisessa ei olisi mitään negatiivisista vaikutusta.

Mutta silti pelkään sitä niin paljon. Mä pelkään ajatusta siitä, että mä kuolisin. Mä pelkään sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mä pelkään, että jos siellä ei olisikaan mitään. Jos kaikki loppuukin siihen.

Toisaalta mä pelkään myös itseäni. Mua pelottaa, että mun pää hajoaa lopullisesti kun en jaksakkaan enää yrittää. "Onko pakko jos ei jaksa enää jatkaa?" Oli mun tilana wapissa monta kuukautta, kunnes äiti soitti hätääntyneenä puhelun, että mummo oli huomannut asian. En itse edes muistanut asiaa, mutta äiti oli kuulemma pahoillaan kun ei ollut itse huomannut asiaa. Ja paskat. Silläki ois helpompaa jos mua ei olisi.

Meil on ihan sairaan huono rahatilanne ja tulee huono omatunto aina ku lähen takas koululle, koska äiti antaa mulle rahaa et saan ruokaa sinne, mut tiiän, ettei niil ois varaa ees siihen. Sitte kun pikkuveli pyytää joululahjaksi pleikka nelosta ja porukat meinaa ostaa sen sille nii tuntuu et järki lähtee. Mä ihmettelen välillä et onko porukoilla enään mitään järkeä päässä. Kyllä mä ymmärrän et ne lahjoilla hyvittää sitä jatkuvaa paskaa mitä meillä on kotona, mut silti.

Ehkä mä alan kirjottaa useemmin, kun oikeesti ihanaa purkaa näitä tänne vain.

kokeista kolme 5.5 ja yks 7 mut nyt mä rupeen panostaan

Joku ehkä huomasi, etten ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Se johtuu siitä, että mulla oli koeviikko, ja ihan yksinkertaisesti blogille ei vain löytynyt aikaa. Vaikka kuinka olisin halunnut kirjoittaa, koska tuli miljoona tilannetta, joista olisin normaalisti kirjoittanut, mutta en vain antanut itselleni lupaa, koska kokeisiin oli pakko lukea.

 Esimerkiksi en ole varma olemmeko enää tyttöystäväni kanssa yhdessä. Myös asuntolassa oli jälleen
kerran sota käynnissä. Se meni niin pahaks, et melkeen itkin Jasun ees, mut sit käskin sen vaan ulos huoneesta. Siel oli salakuunteluu yms. Se tilanne oli jotain ihan helvetin outoa.

Olin tooosi ahdistunut, mutta en vain voinut kirjoittaa, koska oli pakko lukea kokeisiin. Voitte vain kuvitella sen vitutuksen määrän, kun kokeista tuli otsikosta pääteltäviä lukuja. Välillä tuntuu, etten pärjää lukiossa. Mä ihan oikeesti yritin. No toisaalta tuossa jaksossa oli ehkä mulle kaikkein vaikeimmat kurssit.

Kirjotan huomenna vähän deepimmästä aiheesta. Nyt ei jaksa. Tänään ois pitäny olla aika psykologille, mutta ei ollu kyytiä ja taas se jäi välistä. Nyt se aika sitten meni kahden tai ehkä kolmen viikon päähän. Oisin tarvinnut sitä ehkä enemmän kuin pitkiin aikoihin nyt. No ei voi mitään.

The polku

Jokaisella on oma turvapaikka. Tai niin ainakin psykologini kertoi minulle. En sitten tiedä niistä afrikan lapsista tai muuta, mutta minulla ainakin on. On paikka jonne menee rauhoittumaan.

Minulla se paikka on polku. Polku tien vastakkaisella puolella. Polku joka kiertää läheisen järven. Polku joka on rakas. Polku jossa olen ollut rakastunut. Polku jossa olen itkenyt ja pelännyt. Polku jossa olen uskaltanut olla oma itseni.

Kukaan ei tiedä polun oikeaa merkitystä minulle. Polku on vain reitti, jonka käyn juoksemassa koiran kanssa silloin tällöin. Koirakin rakastaa polkua, koska se saa olla vapaana. Se on mukana aina kun
kuljen polkua joko rakastuneena tai hyvin itsetuhoisena.

Lapsena pelkäsin polkua. Se ei vienyt silloin vielä mihinkään ja olin varma, että sieltä löytyy kolmen karhun talo ja erehdyn maistamaan niiden puuroa.

Myöhemmin, paljon myöhemmin huomasin talvella jonkun kulkeneen polkua ja lähdin koiran kanssa tutkimaan, mihin polku johtaa. Ilahduin, koska löysin paikan jossa voin pitää koiraa vapaana.



Kun kerroin ensimmäiselle oikealle ihastukselleni pitäväni hänestä en malttanut pysyä paikoillani ja niimpä otin koiran matkaan ja lähdin juoksemaan koiran kanssa polkua onnellisena. Kun pari viikkoa kului ja ihastus ei vastannut tunteisiini muuta kuin kaveri tasolla, lähdin juoksemaan polkua itkien. Koira oli jälleen mukana.

Kun aloin oksentelemaan tein sen aina polulla. Sen ansiosta vanhempani eivät vieläkään tiedä bulimiastani silloin 8-luokalla. Saatoin vain sanoa, että lähden käyttämän koiraa metsässä, nappasin koiran hihnaan ja juoksi polulle. Työnsin sormet kurkkuun. Yleensä Tuittu pysyy lähellä, koska se on paimenkoira, joten sen uskaltaa päästää vapaaksi. Kuitenkin kun oksensin niin yleensä se karkasi. En voi käsittää kuinka viisaita eläimet on. Tuittu on ainoa joka on tiennyt silloin kun oksentelin päivittäin, että oksentelen.

Silloin kun aloin polkua kulkea, ei sitä talven jälkeen vielä edes kunnolla erottanut. Nyt se näkyy jo selvästi ja olen muutaman kerran hämmästynyt kun joku tulee polkua pitkin vastaan. Pikkusisarukseni tietävät polusta. Tärkeimmät kaverini tietävät polusta. Kukaan ei tiedä, mitä polku minulle merkitsee. Kukaan ei tiedä mitä olen polulla ajatellut tai tehnyt tai suunnitellut tekeväni.

Nämä kuvat ovat sen polun varrelta. Todella alkupäästä, mutta silti sen polun varrelta. The polun.

Onko teillä tällaista paikkaa? Olisi mukava kuulla muiden turvapaikoista :)

Sain lääkkeen

Mä kävin siellä lääkärissä. Sain sen lääkäri-psykologi-tyypin itkeen ku kerroin pintaraapasua mun elämästä. Mä olin vain silleen ok ok. Mä sain diagnoosit; Mulla on tunne elämän häiriö ja se ihmeen (en muista virallista nimeä) määrittelemätön masennus/keskivaikea masennus. Lisäks mulla on pahaa ahdistusta ja sain lääkkeet käteen. Sain sellaisen lääkkeen kuin Escitalopram Actavis. 

Lauantaina aloitin lääkkeen. Ei siinä olin muutenkin tapellut koko viikon iän kanssa mutta silloin erityisesti. Mulla oli koko päivän pää ihan helvetin kipeä ja närästi. Ne kuuluivat yleisimpiin haittavaikutuksiin, joten niitä osasin odottaakkin. 

Pari tuntia sen jälkeen kun olin ottanut lääkkeen alkoi pyörryttää ihan hulluna. Mua ei yleensä koskaan pyörrytä, joten se oli todella outo olotila. Lisäksi vähän ajan päästä siitä kaikki kuvat rupesivat pomppaamaan silmille. Kaikki muuttui silmissä kolmiulotteiseksi. Se oli todella pelottavaa. Istuin varmaan puoli tuntia huoneeni lattialla ja pelkäsin. Pelkäsin, että kuvat muuttuvat todellisiksi, koska olivathan ne jo kolmiulotteisia. Mun pupillit oli ihan jäätävän kokoiset koko päivän, mutta sekin oli odotettavissa.

Saa nähdä jatkanko lääkettä kuukauden päästä. Olen nyt kolme päivää ollut pääkivussa lääkkeen takia ja pupillit ovat vain ihan helvetin isot. Muuten on vain vähän pyörryttänyt, mutta voitte vain kuvitella kuinka pelotti sunnuntaina ottaa lääke jos kuvat alkaisivat taas hyppiä silmille. Eivät alkaneet, onneksi.

TRIGGERWARNING

Muuten mulle ei kuulukkaan mitenkään erityisen hyvää. Mua ahistaa ihan saatanasti ja käsi on täynnä ihanan punaisia juuri ja juuri vuotamisen lopettaneita jälkiä. Mä viilsin, koska mulla ei ole tällä viikolla treenejä, joten pienet eivät ole näkemässä käsiäni kuin vasta viikon päästä. Se oli syy joka mahdollisti viiltämisen. En tosiaankaan viiltänyt sen takia, mutta en saa jostain syystä tehtyä tuosta lauseesta oikean kuuloista.

Mulla on ihan helvetillinen ikävä tyyppiä ja musta alkaa tuntua, ettei se edes halua järjestää mulle aikaa, vaikka tiedän, että sillä on oikeasti kiire ja se ei vain saa revittyä mistään aikaa mun näkemiseen. Me ei olla nähty viikkoon ja ei tulla näkemään seuraavallakaan viikolla. Mä en oikeesti ehkä selviä tästä. 

Mä en ekä jaksa elää. Onko mun pakko?

Voinko mä muka oikeasti näyttää tältä?

Mä kävin yhden kaverin kanssa kuvailemassa ja me saatiin musta ihan siedettäviä kuvia. Siksi ajattelin laittaa muataman myös tänne. Tämä postaus on siis ehkä ennemminkin valokuva postaus.

Mä en edelleenkään osaa tehdä näistä kuvista isoja tai mitään, mutta mä en myöskään tule tänne kovin usein kuvapostauksia päivittämään, koska yksinkertaisesti en vain kerkeä käydä kuvailemassa. 

Mä oon yksin kotona. Ahdistaa. Mulle tuli eilen illalla paniikki, kun tyyppi ei ollut koko päivänä katsonut mun laittamia snäppejä. Ajattelin, että se on suuttunut mulle ja oikeasti valvoinkin sen takia. Kuitenkin kun tarkemmin olisin ajatellut ja ollut kysymättä sitä häneltä olisin säästynyt siltä, että hän varmaankin oikeasti suuttui minulle. 

No ei siinä. Pakko selvitä. Jos se tarvii tilaa, niin mun on pakko antaa sitä sille, tai muuten tästä meidän jutusta ei oikeasti tule yhtään mitään. Mulla on vain liian ikävä sitä. Tiedän, ettei sillä ole vielä ikävä mua. Eihän se halua edes pitää yhteyttä, kun se tarvitsee omaa tilaa. 

Miksei kaikki ihmiset voisi vain tarvita saman verran läheisyyttä? Samanverran toisia ihmisiä? Tai sitten mä oon vain liian sekaisin. Mä tarvin muita ihmisiä ihan liikaa mun lähelle. Eikai se voi olla normaalia, jos ahdistuu, kun on yli kaksituntia päivällä ihan yksin?

Mitä mieltä muuten ootte kuvista? Viimeinen on ainut, jota olen yhtään muokannut, muut ovat suoraan selaisinaan, kun ne otettiinkin. Mä voisin alkaa kuvaamaan mun koiraa näihin postauksiin, mitä sanoisitte?

älä lue, triggerwarning. Iha vitun sairasta tekstii

Edit// muutin otsikon tällee jälkikätee ettei se houkuttele tänne ketään itsetuhosii ihmisii koska halun ettei kukaan kuole. Jos sul on itsetuhosii ajatuksii nii hare apua, niin mäki tein ja nyt mun on parempi olla./


Mä en ole nähnyt tänään yhtään ihmistä. Mua ahdistaa ihan vitusti. Mä oon ollut vain kotona ja kuunnellut musiikkia. Ainoa jolle oon puhunut on koira ja periscope lähetys, jota ei olisi pitänyt tehdä. Tuntuu, että sekoan jos isä ei tule kohta kotiin ja se on viimeinen asia, mitä toivon.

Mä kävin käyttämässä koiraa metsälenkin. Se oli ahdistavaa. Mua ei olisi yhtään huvittanut, mutta mä tiesin, että sitä on pakko käyttää. Kun pääsin järven rantaan ja näin millin ohuen jään, mun teki enemmän kuin koskaan mennä järveen ja nukkua pois. Mä kävelin ihan vesirajaan ja kastelin jo kenkäni, kunnes huomasin koiran katseen ja en pystynyt siihen. Menin kauemmas vedestä ja ahdistuin. Mä en oikeasti jaksa.

Kumpa täällä olisi joku, joka voisi vahtia minua. Mä oksensinkin tänään kun ahdisti tää yksinäisyys niin helvetisti. Mä oon vittu ollu päivän eristyksissä ihmisistä ja nyt tää on jo tällaista. Mä oon kyllä kaikkea muuta kuin introvertti. Siis musta tuntuu välillä asuntolassakin siltä kuin sekoaisin siihen yksinäisyyteen, vaikkakin samassa rakennuksessa on monta ihmistä. Mikä mua vaivaa? Oonko mä oikeasti vain hullu?

Ei ehkä ollut järkevää kirjoittaa nyt, koska kyyneleet vaan valuu silmistä ja kirjoittamisesta ei oikeasti meinaa tulla mitään, mutta mun oli pakko purkaa tää kaikki jonnekin.

Elämä ei mee koskaan niin kuin sen suunnittelee.

Muistan kun olin ehkä 5-vuotias, leikin aina nukeilla. Suunnittelin, että sitten kun olen aikuinen, menen naimisiin jonkun kaljun miehen kanssa (älkää kysykö miks kalju XD) ja saan kaksi tyttölasta ja yhden poikalapsen ja nimeän ne tietyillä nimillä. Lisäksi meillä olisi koira ja kissa ja pupu ja kaloja. Se mies kävisi töissä ja minä hoitaisin kaikkia kolmea lastani, joista kaksi olisivat kaksosia. Mies rakastaisi minua ja tekisi paljon kotitöitä, ja minä voisin aina välillä siivota ja laittaa ruokaa. Me oltaisiin kaikki päivät aina niiden lasten kanssa leikkipuistoissa ja niillä olisi kivaa.

Se mies ei koskaan huutaisi minulle (ainakaan niin kuin isä), eikä me koskaan muutenkaan riideltäisi. Kaikki olisi vain täydellistä. Me käytäisiin huvipuistoissa ja hotelleissa ja joka aamu olisi karkkia aamupalaksi. Voisin vain kaikki päivät leikkiä lasteni kanssa ja elämä olisi kerrassaan ihanaa. Näin ajatteli pikku Tavoite kunnes ihastui ensimmäisen kerran tyttöön.

Se tyttö oli vain niin ihana. Se oli vain pakko unohtaa, ja piti löytää vain jätkä, joka ehkä jollain tavalla välittäisi minusta. Ihastuin vuorotellen jätkiin ja muijiin, mutta jos ihastuin muijaan, sivuutin vain ajatuksen. Eihän se voisi olla mahdollista.

Sitä vain jatkui ja jatkui ja epätoivo alkoi nousta pienen seiskaluokkalaisen Tavoitteen päähän. Varsinkin kun välit viimeiseen läheisempään jätkä kaveriin, johon olin ihastunut, etääntyivät ihastumiseni takia.

Epätoivo jatkui kasiluokan ajan, ja olin varma, että olen ikuisesti yksin. Olisin halunnut vain edes kokea ensisuudelman, että en olisi täysin kokematon. Niimpä ryhdyin oksentamaan, laihtuakseni. Eihän kukaan minua nyt sen kokoisena voisi rakastaa.

Aika kului ja ysillä aloin ensimmäisen kerran ajatella, että saattaakin olla ihan ok, vaikka ihastuisinkin muijaan. Kuitenkaan en sitä halunnut vieläkään myöntää itselleni vaikka aloinkin pikkuhiljaa myöntää asian ja rivien välistä siitä jo kavereillekin kerroin.

Sitten alkoi lukio ja jotten ihan täysin toistaisi tätä postausta, kerron alusta vain nopeasti. Me aloimme seurustella tyypin kanssa.

Eilen pääsin tyypin luokse yökylään. Se oli ihanaa. On jotenkin niin ihanaa vain kyhjöttää toisessa kiinni, ja nukkuminen on vain parasta, kun voi vain halata toista. Toinen on oikea elävä ihminen.

Lähdimme tänään kävelylle hänen kanssaan. On ihana kävellä vain käsi kädessä ja saada välillä, kun kukaan ei huomaa, pusu toiselta.

Tyypille

Moi rakas, kirjoitan tän sulle vaikket tätä koskaan tulekaan lukemaan. Mä oon ihan vitun ihatunu suhun. Vaikka susta ehkä onkin outoa ollakin yhtäkkiä tytön kanssa, varsinkin kun oot nyt se kaikin puolin isompi, Iän, pituuden, ja kaiken suhteen, niin sä kestät kyllä. Me voidaan kävellä käsi kädessä, mutta meidän ei ole mikään pakko. Meidän ei tarvitse kertoa tästä suhteesta kenellekkään ellei me itse haluta. Me voidaan pitää se meidän välisenä. 

<3: Tavoite Täytettävänä

Tää syysloma ei vain voi mennä hyvin

Soori oikeesti, mul ei oo ollu aikaa, inspiratiota, eikä aihetta josta kirjottaa ja se on nyt vain vähän jäänyt. Parannan kyllä tapani!

Mulla siis alko syysloma eilen. Me nähtiin kaveri2n kanssa ja vietin aikaa kylillä. Mulla oli ihan ok kivaa, mutta kokoajan vain ahdisti. Se johtui siitä, että meidän asuntolassa on kokoajan draamaa. Onneksi nyt pääsin edes hetkeksi pois sieltä.

Tosin yhden yön olen olluyt kotona ja yhden kerran olen jo taellut isän kanssa. Isä suuttui siitä, että halusin näyttää pikkuveljelle koulukuvani, mutta pikkuveli ei halunnut katsoa ja siksi huusi äidille, että kiusaan, vaikkei ollut vielä edes kertonut minulle, ettei halua katsoa kuvaani.

Isä puollustaa ihan liikaa pikkuveljeä. Se ei huuda koskaan sille, vaan minä olen aina se joka tekee väärin. Jos minä vaikutan yhtään siltä, että olen ehkä saattanut kiusata pikkuveljeä, niin isä suuttuu minulle ihan hirveästi ja vähintään käskee minut yläkertaan. En tiedä oikeasti miten tulen selviämään koko vitun syysloman kotona.

Mua vain ahdistaa niin saatanasti. En kestä. Mä haluan vittu kuolla. Jossain vaiheessa, olisikohan ollut kaksi viikkoa sitten, lupasin itselleni, jos tämä paska, jota elämäksikin välillä kutsutaan, ei muutu paremmaksi syysloman loppuun mennessä, niin saan tappaa itseni jos siltä tuntuu. En ole vielä keksinyt tapaa, mutta en varmasti muutenkaan uskalla tehdä sitä, koska olen niin vitun paska.

Mulla on ensi viikon torstaina aika psykiatrin kautta lääkärille, ja se saattaa määrätä mulle mieliala lääkkeet. Se myös antaa mulle vissiin diagnoosit. Mullehan ei siis koskaan aiemmin oo diagnosoitu yhtään mitään, kun kukaan ei ole tutkinut minua. Jännittää. Mä en tiedä haluaisinko edes kuulla diagnooseja, koska mulla ei oo mitään hajua mitä ne on. Epäilen, että mulla on jonkun asteen masennus, muttei mitään hajua, minkä ja sitten musta tuntuu, että se psykiatri epäilee mulla kakssuuntasta.

Mä en tiiä jaksanko elää, mutta mua pelottaa ajatus siitä, että mulla on täydet mahdollisuudet tappaa itseni ihan milloin vain. Mä tavallaan pelkään kuolemaa niin pajon, mutta silti haluan sitä liikaa.

Tarvisin apua: Mulla on vissiin valtaa sanoa jotain niitten lääkkeitten suhteen, saan vissiin sanoa ei ja sitten niitä lääkkeitä ei määrätä mulle. Kannattaako mun alottaa ne jos ne niitä mulle tarjoaa? Onko joku, mitä ei ainakaan kannata alottaa?

Mä ihastuin tyttöön

Mä en ole koskaan pitänyt samasta sukupuolesta kiinnostuneita huonommassa arvossa. Silloin kun olin kolmannella, minulle huudeltiin ”Lesbo!”, koska hypin kavereideni reppuselkään. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta kun sain selville, välttelin tyttöjen läheisyyttä, etten näyttäisi lesbolta. Sitä jatkui kasille asti, kunnes uskalsin taas alkaa halaamaan ihmisiä kaveri1 ja kaveri2:n avulla. Se oli jo suuri askel. Muistan kuitenkin, kun seitsemännellä luokalla aloin epäillä, mitä jos en olekaan täysin hetero.

Oli aikoja, kun olin ihastunut tyttöön, mutten halunnut myöntää sitä itselleni ja unohdin vain tunteeni. Sitä tapahtui useinkin, mutten vain myöntänyt sitä itselleni. Ihastuin myös poikiin ja ajattelin, että minusta jotkut tytöt ovat kivempia ja niiden seurassa on kivempi olla.

Kuulin käsitteestä bi. Ajattelin ensin, että se on täyttä hölynpölyä, mutta kun aloin miettimään tarkemmin, tajusin sen olevan juuri sitä, mitä itse olen. Se oli hieman järkytys, mutta aloin sisäistämään asiaa pikku hiljaa. Kun täytin 15 ja vietimme syntymäpäiviäni kavereideni kanssa, olimme totta kai pullonpyöritystä. Toinen kaverini kysyi, miksi miehet. Menin ihan lukkoon. Minullehan tavallaan kelpasivat molemmat sukupuolet. Sanoin ääneen vain, etten ole vielä varma tykkäänkö vain miehistä, joten en voi vastata kysymykseen.

Elämä jatkui ja ihastuksia tuli molemmista sukupuolista ja ihastuin ja unohdin ihastukset nopeasti, koska en ollut oikeasti kiinnostunut kenestäkään. En ollut myöskään valmis pidemmälle.

Kun tulin opistolle, olin ensin vähän ihastunut Jasuun. Sain häneltä ensimmäisen suudelman ikinä ja olin ihan pilvissä. Hänellä oli kuitenkin säätöä ainakin viiden muunkin tyypin kanssa ja tiesin, ettei hän olisi vakavissaan minun kanssani. Siinä vaiheessa kun hän tuli viestillä kysymään olenko ihastunut häneen, en enää todellakaan ollut.

Opistolla myös myönsin ensimmäisen kerran ääneen: olen bi.

Joku ilta pidimme leffailtaa ja meillä oli yksi tyyppi (nimitetään p:ksi) myös opistolla. Emme mahtuneet muuten sängylle makaamaan, kuin lusikassa ja se tarkoitti, että makasimme lusikassa. Se oli jotenkin niin kivaa ja taisin jo silloin vähän ihastua p:n .

Hän lähti opistolta saatuaan oman asunnon, mutta edelleen kävi vierailemassa opistolla ja monesti lähdimme hänen kyydissä pyörimään kylille. Hän kävi aina silloin tällöin. Sitten se ikkunan pesu reissu oli myös hänen luokseen. Myöhemmin hän tuli mukaani uimatreeneihin ja myöhemmin ajelutti minua ja kaveri2ta ympäri kyliä. P on vain huippu tyyppi.

Viimeviikolla hän tuli käymään opistolla ja pyysi minua ajelemaan hänen kanssaan. Lähdin mukaan ja lupauduin värjäämään hänen hiuksensa. Jäin hänen luokseen yötä ja se oli ehkä parasta pitkiin aikoihin. Oli niin ihanaa, kun joku hipsutti takaisin. Oli niin kivaa nukkua lusikassa.

Lupasin hänelle myös, että hän saa tulla viikonloppuna meille kotiin yöksi ja niin hän oli meillä viimeyön yötä. Se oli ihanaa. Näytin kaikki lemmikkimme ja perheenjäseneni hänelle ja kun menimme huoneeseeni, pyysin lupaa mennä syliin. Sain mennä. Pussasimme ensimmäistä kertaa. Sekin oli ihanaa. Häntä vain hirvitti ikäeromme, vaikka se onkin vain kolme vuotta ja hän on se vanhempi osapuoli eli kumpikaan ei ole enää edes sakkolihaa. Teimme kaikkea kivaa yhdessä, olimme toisissamme kiinni ja olimme vain.

Illalla makasimme pimeässä huoneessa ihan hiljaa ja hän kysyy ihan yhtäkkiä: Haluaisinko minä olla hänen tyttöystävänsä. Vastaan ehkä. Hän sanoo viellä, että hän ”ehkä” haluaisi minut omakseen.

Nukumme kiinni toisissamme niin kuin hänen luonaankin. Mietin vain vastausta. Aamulla, kun olemme möyrynneet toistemme päällä jonkin aikaa, sanon, että voisin minä haluta olla hänen tyttöystävänsä.

Lähdemme kylille kauppoihin. On ihanaa, kun hän aina silloin, kun kukaan ei huomaa, pussaa minua otsalle. Kävelemme käsi kädessä ja toivomme vain, ettei tuttuja tule vastaan. Se oli ihanaa. Hänen kanssaan pussailu on ihanaa. Hänen kanssaan kaikki on ihanaa. Mulla on jo nyt ikävä häntä, vaikka näimme viimeksi viisi tuntia sitten. Tää kaikki on ihan uutta mulle.

Niin yksin

En ole ihan varma olenko edes kertonut teille, mutta kämppis lähti pois asuntolasta viime viikolla. Se oli shokki mulle, koska se ei varoittanut sekuntiakaan aiemmin. Kuulin asiasta sillä hetkellä, kun hän oli jo kantanut tavaransa ulos huoneestamme ja pakkasi niitä poikaystävänsä autoon. Mä en osannut aavistaakkaan mitään sekuntiakaan aiemmin. Mulle tuli siinä tilanteessa ihan kauhea paniikki, miten pärjään yksin. Mä tiesin etten tule pärjäämään.

Mä tiesin, että tulen olemaan ahdistuneempi. Mä tiesin, että tunnen itseni yksinäiseksi. Mä tiesin etten vain tule pärjäämään yksin.

Pärjäisin muuten varmaan todella hyvin, mutta koska asun nyt omassa huoneessa, minulla on mahdollisuus viillellä ihan milloin vain. Mä voin vittu vaikka tappaa itteni tuonne, koska ei kukaan välitä musta kumminkaan oikeasti.

Mua ahdistaa tällä hetkellä ihan saatanasti se, kuinka yksin olen. Mä tarvin ihmisiä ympärilleni. Mä pelkään itseäni, kun mä olen yksin. Mua ahdistaa se, että nuo toiset, jotka asuvat alakerrassa, sulkevat ja lukitsevat oven aina kun he lukevat kokeisiin. Voisin olla hiljaa jos saisin olla jonkun seurassa. Voisin keskittyä kokeisiin lukemiseen vaikka kaikki huutaisivat kokoajan täyttä kurkkua. Kunhan vain saisin ihmisiä ympärilleni. Mä vain tarvin sen, että joku jaksais mun seuraa. Mä en vain selviä yksin, ja musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua. Mä vittu tarvin ihmisiä. Oonko mä ihan oikeasti ainoa, joka haluaisi huonekaverin, jottei tarvitsisi yöllä herätä tyhjässä huoneessa. Jotta siellä olisi edes joskus toinen ihminen samaan aikaan. Ois paikka jossa ei tarvitsisi olla yksin. Tottakai mä voin aina lähteä pois lamellista, etsimään mamuja seuraksi, mutta se ei ole sama asia.

Oonko mä nyt ihan oikeesti menossa sekasin, vai miks mä en selviä enään yksin? Pitäiskö mun vaan kuolla, niin en ois taakka ihmisille...

Mulla on muuten torstaina aika sille psykiatrille. Näämpähän ainakin jonkun, mutta sekin kuuntelee mua vain rahan takia. Eihän kukaan mua ilmaiseksi kuunteliskaan...

Ei vielkää olla tajuttu ettei jokainen oo saman värinen

Toi on suoraan Mikael Gabrielin uudesta biisist, joka oli uusimmasta vain elämää jaksosta. Mä rakastuin biisiin samantien. Biisin nimi on siis mun koti ei oo täällä.

Oikeasti mun pitäisi olla tällä hetkellä lukemassa kokeisiin, koska meillä on nyt koeviikko menossa, mutta mulla ei ole pitkiin aikoihin ollut näin hyvää kirjoitus inspistä, joten pakkohan se on nyt hyödyntää.

Mä en luokittele itseäni suvakiksi, enkä oikeasti tiennyt ennen lukioon menoa edes, että mitä se tarkoittaa. Miksi mun pitäisi edes luokitella itseäni, jos hyväksyn ihmiset. Jos hyväksyn ihmiset, jotka tulevat karkuun sotaa ja kuolemaa, ja jotka ovat juuri nähneet itsellensä tärkeimpien kuolevan. Miksi en hyväksyisi heitä sen takia, että heillä on vähän erillainen hiustenlaatu tai ihonväri.  Mun mielestä on ihan järjetöntä, että esimerkiksi meidän koululla on tähän mennessä muutaman kerran käynyt pyörimässä solder odinit. Miksi naisia pitäisi puollustaa maahanmuuttajilta?

Jos naisia pitää joltain puollustaa, niin se on sitten kaikilta miehiltä. Ihan yhtälailla suomalaiset miehet raiskaa ja pahoinpitelee naisia suomessa, kuin maahanmuuttajatkin. Sitä vain korostetaan, jos sen tekee maahanmuuttaja. Sen takia luullaan, että kaikki maahanmuuttajat on pahoja ihmisiä. Näin ei todellakaan ole. Kaikki tekee virheitä, maahanmuuttajilla niistä vain nousee kohu.

Mielestäni jos joku ei ole turvassa omassa maassaan ja hän ei ole paha ihminen, niin miksei hän muka voisi tulla Suomeen. Jos heillä ei ole hyvä olla täälläkään, niin sitten he saavat halutessaan lähteä takaisin omaan maahansa. En mäkään voisi olla vieraassa maassa, jossa pitää yhtäkkiä sopeutua uuteen ilmastoon, oppia uusi kieli ja pelätä, että joku tulee tappamaan ihonvärin takia. Kokoajan  on pelko, että joutuu takaisin omaan maahansa, jossa on sota käynnissä, ja tietää, että siellä on vielä perhe, joka saattaa kuolla hetkellä millä hyvänsä. En osaisi tilanteessa päättää haluaisinko olla elossa jos kaikki rakkaat kuolevat samalla. En kestäisi. Miksi me emme halua auttaa heitä jos heillä on hätä.

Tietenkään emme voi mitenkään olla täysin varmoja siitä, onko jokainen hyvä ihminen, mutta emme me voi leimata kaikkia pahoiksi ihmisiksi, jos joku tekee jotain väärää.

Käännetäämpä tilanne toisinpäin. Suomessa ja Euroopassa olisi ihan järkyttävä sota ja arikkaan pääsisi pakoon, jos olisi hyvä tuuri. Ne ottaisi rajallisen määrän ihmisiä sisään ja se olisi paikka jossa olisi edes vähän parempi olla. Kuitenkin jotkut afrikkalaiset vihaisivat sinua ihonvärisi vuoksi ja olisivat sitä vastaan, että olet turvassa niiden maassa. Ainut mahdollisuus saada lupa jäädä sinne olisi perustaa perhe nopeasti jonkun paikallisen kanssa, mutta mitä tahansa väärää tekisitkin joutuisit takaisin sodan keskelle. Minä ainakin pyytäisin jokaista vastaantulevaa naimisiin kanssani.

Oli jotenkin todella surullista kuulla, eräältä meidän koulun maahanmuuttajalta, että helsingissä niiden kaveri oli tappanut itsensä, koska ei ollut saanut lupaa jäädä Suomeen. Miksi ihmiset ovat niin itsekkäitä, etteivät ymmärrä toisten hätää, vaan oma nenä menee aina edelle.

Tää on jo vuosi 2016, miksei ihmiset vaan tajua, ettei ihonvärillä ole väliä, niinkuin ei silmienkään värillä.

Sori tästä tuli aika raju mielipiteenilmaisu, mutta toisaalta ajattelen juuri näin ja oli vain pakko purkaa tätä johonkin, älkää ottako liian vakavasti. Jos olette erimieltä, niin olisi mielenkiintoista kuulla perusteluja.

Vuoristorataa ylhäältä alas part. 3 (Turvassa sylissä)

Ensimmäinen osa: Vuoristorataa ylhäältä alas part. 1

Toinen osa:Vuoristorataa ylhäältä alas part. 2(tyttöystäväksi?)

Torstaina kaikki oli perseestä. Mua vitutti kaikki ihan saatanasti, koska menkat. Ne päätti alkaa torstaina. Ei siinä mitään, olin vain ihan saatanan vittuuntunut edellisen illan ja seuraavan päivän. Meille tuli asuntolaan käymään sellainen neljättä vuotta lukiossa käyvä ihan super mukava tyyppi. Se mietti, että pitäisi saada ikkunat pestyä. Ehdotin, että minä voin lähteä pesemään hänen ikkunansa, koska tykkään pestä ikkunoita.

Mukaan lähti muutama muukin tyyppi. Me mentiin sen tyypin auton kyydillä ja sen kyydissä on ihan parasta istua, koska se uskaltaa ajaa.

Pestiin sen ikkunat. S oli pesymässä tyypin ikkunaa, ja mä vain seisoin. Yhtäkkiä se tyyppi veti mut vain istumaan sen syliin. Mä olin ensin, että et sä jaksa mua. Se vain tiuskaisi, että jaksanpas. istuin sitten siinä. Mulle ei oo vuosiin tullut niin turvallista oloa. Se oli tosi jännä olo. Musta tuntu, ettei mitään pahaa voinut tapahtua sillä hetkellä.

Kun saimme pestyä ikkunat hänen talostaan, menimme ostamaan grilliltä hampurilaiset. Katsoimme viisi legendaa- leffan tyypin luona. Yhtäkkiä kämppis soitti minulle, että älkää tulko takaisin asuntolalle, ennen kuin he soittavat uudestaan, koska solder odinit pyörii siellä.

Mulle nousi pieni paniikki. Mua ahidisti niin saatanasti niin yhtäkkiä, etten tiennyt mitä tehdä.
Päädyin kaatumaan vain tyypin syliin, koska istuin hänen vieressään. Se auttoi vähän. Makasin loppu leffan hänen kainalossaan. Hän hipsutti hiuksiani ja siinä hänen kainalossaan oli vain jotenkin niin turvallista olla.

Myöhemmin soitettiin, etteivät nämä solder odinit tee mitään, että voimme tulla takaisin. Katsoimme leffan loppuun. Tyypin kainalossa oli jotenkin niin turvallista. En tiedä miksi. Kun leffa loppui, makasin vielä ainakin puolituntia hänen kainalossaan, ja hän silitti minua. Mun oli vaan jotenkin niin hyvä olla siinä. Oikeasti.

Kun pääsimme takaisin, menin vielä s:n ja tyypin mukaan kessulle, vaikka olin ihan jäässä. Tyypillä oli villa paita päällä ja hän oti minut kainaloonsa. Musta tuntui, etten halua tilanteen koskaan loppuvan.


Mä rupesin tänään miettimään, että mua täytyy vaivata joku, koska ei normaali ihminen tarvitse niin paljon haleja kuin minä. Voisikohan se olla jokin riippuvuus?

Vuoristorataa ylhäältä alas part. 2 (Tyttöystäväksi?)

Ensimmäinen: Vuoristorataa ylhäältä-alas-part1
Kolmas:Vuoristorataa ylhältä alas pt. 3(turvassa sylissä)

Tiistai oli vähintäänkin outo päivä. Mä juttelin kahden mamun kanssa messengerissä. Molemmat niiistä on meidän koululta. Molempia ajattelin kaveri mielessä aluksi. Kumpikaan e ajatellut minua kaveri mielessä. Tilanne päätyi siihen, että sain kaksi seurustelupyyntöä minuutin sisään.

Toinen niistä, Hassan, pyysi jo edellisenä päivänä minulta snäppiä ja facebookkia. Seuraavana aamuna tuli vielä toinen, kutsutaan nyt vaikka at:ksi koska en muista hänen oikeaa nimeään :,D, juttelemaan messengerissä.

Juttelin päivän ajan heille. Illalla yksi kaverini tarvitsi tupakkaa ja päädyin kysymään molemmilta, kun toinen ei vastannut ensin. At oli koko illan pyytänyt minua näkemään hänet, ja nyt hän suostui etsimään jostain tupakkaa, jos vain näkisi minut. Hassankin lupasi tuoda tupakkaa.

Tilanne siis oli, että minulla oli tupla buukkaus treffit samassa paikassa :D Laitoin At:lle viestiä etten pääsekkään ja hän harmistui, mutta kävin hassanin ja kaverini kanssa tupakalla ja meillä oli hauskaa. Pääsimme sisälle ja varmistin, että Hassan on sisällä, niin laitoin atlle viestiä, että mennään nyt tupakalle. Hän vastasi ok.

Kaverini poltti toisen tupakan putkeen, ja atlla oli myös joku kaveri, eikä me koko tilanteen aikana puhuttu toisillemme. kun kaverini oli polttanut tupakan loppuun, at oli, että minun pitää tulla hänen kanssaan vähän syrjemmälle. Hän kysyi minua tyttöystäväksi ja annoin pakit. Selitin, etten tällä hetkellä halua poikaystävää.

Kun kävelimme takaisin asuntolalle, niin Hassanilta tulee messengerissä viesti, että hän haluaa olla minun poikaystäväni. Voitte varmaan kuvitella sen hetkiset ajatukseni :D

Sanoin, että puhutaan f2f myöhemmin. Kävin taas minuutin sisällä, ja lähdimme uudestaan kaverini kanssa Hassanin kanssa tupakalle. Hän yritti kysyä kysymystään uudestaan, mutta sanoin vain, etten tiedä vielä.

Vielä kerran tupakkapaikalle mennessä Hassan kysyi taas. Vastasin, että haluan tutustua häneen ensin. Niin me sovimme, että ainakin näin alkuun olemme vain kavereita. Nämä mamut on kyllä erittäin nopeita etenemään suhteissa, joten saa nähdä minä päivänä hän taas tulee kysymään.

Mutta ihana saada vähän vaihtelua jo liian pitkään jatkuneeseen masennuskauteen :D

Onko teillä kokemusta suhteista maahanmuuttajiin? Kannattaako se? 

Vuoristorataa ylhäältä alas part.1

Mulla olisi ollut niin monena päivänä kirjoitettavaa viime viikolla, koska niin paljon tapahtui. Tekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi, joten kirjoitan nyt. Koska ei ole mitään järkeä tunkea tätä kaikkea yhteen postaukseen, niin ajoitan kolme eri postausta, joista tämän julkaisen heti tänään. Linkkaan postaukset toisiinsa.

Tämän postauksen asiat tapahtuivat viime sunnuntaina ja alku viikosta.

Kun pääsin asuntolalle takaisin, odotin vain, että Jasu tulisi takaisin, koska minulla oli häntä hirveä ikävä. Kun hän tuli, halasin häntä ensimmäisenä. Hän lähti heti sen jälkeen omaan huoneeseensa. Myöhemmin kysyin häneltä, voinko tulla yläkertaan. Hän sanoi, että lukee enkun sanoja, niin ettei halua minua häiritsemään häntä. Hän pahoitteli asiaa. Minulle se oli ihan fine, koska en osannut ajatella siinä olevan mitään pahaa.

Myöhemmin hän tuli alakertaan syömään ja hän oli jotenkin ahdistuneen oloinen. Tuijotin häntä yrittäen saada selvää, mikä häntä vaivaa, mutta ei. Hän lähti takaisin ylös huoneeseensa, ja ajattelin, että nyt ei ole kaikki ihan hyvin, mutta en tehnyt mitään asialle ja unohdin lähinnä koko asian.


Illalla luin vielä yksin sanoja keittiössä, koska kämppis oli jo nukkumassa. Yhtäkkiä Jasulta tuli viesti: Ootko sä ihastunu muhun?

Mun reaktio oli lähinnä mitä vittua. Kerroin, etten ole, ja että se on mulle vain todella tärkeä ystävä. Hän kysyi, miksi sitten tuijotan ja halaan häntä niin paljon.

Mua rupesi vituttamaan. Vastasin totuuden mukaisesti, että tuijotan, koska yritän tulkita, millä tuulella hän on. Kerroin halaamisesta, että teen sitä nykyään paljon vähemmän hänelle, kuin muille siellä tai muualla.

Lopulta keskustelu whatsappissa päättyi siihen, että sanoin, etten halaa häntä enään.

Kaikista eniten minua vitutti, koska hänen ei olisi tarvinnut kuin kävellä portaat alas, mutta ei. Piti laittaa viestillä.

Itkin keittiössä. Sattui niin perkeleesti. Kun menin huoneeseen, kämppis olikin vielä hereillä. Makasin ensin hiljaa sängyssä pitkään, ja sitten sanoin, että yks ihminen teki mulle vitun paskasti just äsken. En kertonut kuka, mutta kämppis osasi auttaa ahdistukseen alkamalla höpöttelemään jostain ihan muusta aiheesta. Sain nukuttua.

Seuraavana päivänä koulussa yritin olla edes katsomatta häntä, eikä meidän katseet kohdanneet koko koulupäivän aikana. Oli vitun paska olo koko ajan, koska inhoa toisen ignoraamista. Toisaalta sen edellis illan viestit sattuivat yhä, joten en olisi edes pystynyt olemaan normaalisti hänen seurassaan.

Kun koulu loppui, ja pääsin takaisin asuntolaan, hän tuli halaamaan minua, ja sanoi, ettei tarkoittanut, että minun pitää kokonaan lopettaa hänen kanssaan oleminen. Sen jälkeen asia unohdettiin vain, mutta en ole halannut häntä ilman kysymistä enään. On jotenkin vaikeaa, koska olen tottunut vain halaamaan ihmisiä, mutta häntä en saa, vaikka hän on yksi tärkeimmistä. Musta vain tuntuu, ettei Jasu välitä musta oikeasti paskaakaan.

Toinen osa:Vuoristorataa ylhäältä alas part2
Kolmas osa:Vuoristorataa ylhäältä alas pt.3 (turvassa sylissä)

Jos ajatukset kävisivät toteen, olisin jo kuollut

Sori oikeesti! Tämä mun kirjoitustahti kaipaisi tiheennystä, mutta se aika vain loppuu joka vitun päivä kesken. Tässä on tapahtunutkin nyt jotain ja haluan kertoa teille.

Triggeroitumisvaara
------------------------

Keskiviikkona Jasulla oli tosi paha olla. Yritin auttaa häntä, mutta hän halusi olla yksin. Illalla hän kuitenkin soitti minulle yläkerrasta. Hän pyysi minut syrjempään, ettei muut kuule. Hän kysyi onko minulla teriä...

Vastasin, että on, mutta ne pitää ensin tehdä. Mä olin shokissa. Mua ahdisti. Se halusi terän. Mä halusin ensin nähdä sen. Kämppis ei onneksi huomannut, kun otin terän kaapista. Menin ylös. Tein hänelle terän ja kerroin, että oikeasti välitän, enkä halua menettää häntä. Hän hoputti minua pois.

Menin takaisin omaan huoneeseen ja snäppäsin hänelle, että kuinka väärin tiesin tekeväni. (Huono omatunto hipoi oikeasti niin korkealla pilvissä, etten voinut ajatella mitään muuta.

Yöllä hän tuli vielä käymään alakerrassa. Hän näytti jäljet. Helpotuin, koska ne eivät näyttäneet syvemmiltä, kuin mitä olen itselleni joskus tehnyt. Silti muhun sattui. Mä tein niin helvetin väärin.

Hän lähti yläkertaan. Itse jäin keittiöön ja se huono omatunto, mikä mulla oli, oli aivan järjetön. Itkin hiljaa muiden nukkuessa.

Seuraavana päivänä onnistuin vetämään päälleni panssarin, ettei kukaan huomaisi ahdistustani. Olin "iloinen". Onnistuin saamaan ainakin suurimman osan ihmisistä siihen uskoon. Koko päivän yritin olla ihmisten seurassa, etten muista ahdistusta, joka piilee panssarin alla.

Kun menimme syömään, halasin Zeiniä. Hän kysyi, onko kaikki hyvin. Yllätyin kysymykestä, koska halailen muutenkin opistolla ihmisiä paljon. Se auttaa vähän ahdistukseen, ja siitä tulee aina parempi mieli, jos joku halaa. Haluan parantaa kaikkien olotilaa. Vastaan, että ainakin mä luulen niin. Hän sanoo, että voin tulla juttelemaan hänelle jos siltä tuntuu.

Illan roikuin keittiössä ja yritin väkisin viihtyä ihmisten kanssa. He eivät kuitenkaan jaksaneet seuraani, ja niin päädyin yksin omaan huoneeseen, koska kämppiskin oli jossain muualla. Luin historian kappaleen, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka paska ihminen olen, kun annan minulle tärkeälle ihmiselle teriä. En voinut myöskään olla ajattelematta, että minulla oli kaapissa lisää teriä.

En kestänyt enään ja niin lähdin kävelemään pihalle. Keittiöön oli ilmestynyt taas porukkaa ja yksi kysyi, että onko mulla kaikki okei. Ynisin vain jotain vastaukseksi ja lähdin pihalle. Heti kun pääsin ovesta ulos kyyneleet nousivat silmiin.

Kävelin ehkä muutaman sata metriä ja työnsin sorme kurkkuun. En saanut oikein mitään ulos, vaikka olin vain syönyt ja syönyt koko päivän.

Jatkoin matkaa ja kävelin 1,5 tunnissa 6 km. Ainut vain, että matkalla jouduin ylittämään 4 kertaa junaraiteet ja kahdesti eri sillan. Mun olisi tehnyt mieli joka vitun raiteilla jäädä siihen makaamaan ja odottamaan junaa. Mun teki niin saatanasti mieli hypätä sillalta alas, vaikka en olisi tod. näk. edes kuollut siihen.

Tyyppi, joka kysyi keittiössä minulta, onko minulla kaikki hyvin, laittoi snäppiä. Hän kyseli uudestaan ja vastasin ei. Sanoin, että koitan selvitellä päätäni. Hän olisi kuunnellut snäpissä, mutten halunnut avautua.

Kun pääsin yhdentoista aikaan illalla takaisin asuntolaan, oli meidän huone jälleen täynnä porukkaa. Vedin panssarin taas päälle ja kärsin sisimmässäni. Mutta tätä on elämä. Täyttä paskaa.

Ihminen ei todellakaan aina ole sitä, mitä siitä puhutaan!

Mulle iski torstaina kauhea blogi innostus, ja mulla olisi ollut täydellinen postaus aihekin, mutta en kerennyt ja ajattelin kirjoittaa siitä nyt. Tämä aihe ei ole enään niin ajankohtainen, mutta pyörii silti päässä, joten kirjoitan nyt.

Meidän koulussa on myös kumppiluokkalaisia, ja he asuvat samassa asuntolassa. Heidän koulunsa alkoi melkein viikkoa myöhemmin kuin, meidän lukiolaisten. Jostain syystä heillä oli ollut huonompi maine edellisessä koulussa (?) ja heidät tuntevat ihmisillä oli suuria ennakkoluuloja heitä kohtaan. Kaveri2:lta olin kuullut jo heistä toisen nimen ja se ei ollut hyvässä yhteydessä. Joku asuntolassa rupesi levittämään heistä paskaa, ja loppujen lopuksi he olivat varastelevia huoria, joihin ei kannata tutustua.

Otin riskin ja aloin tutustua heihin. Toinen näytti aluksi todella pelottavalta, vaikka onkin todellaa lyhyt. Hän kuitenkin hymyili minulle joka kerta, kun katseemme kohtasivat, ja ihmettlin asiaa. Hänellä on maailman söpöin hymy, joka on myös todella tarttuva. Hän ei todellakaan ole varasteleva huora, ja kokoajan tutustun häneen aina vain mielummin. Hän vaikuttaa aivan todella mukavalta ihmiseltä. Hän ei asu asuntolassa, kuin harvoin, joten se vähän hidastaa tutustumista.

Toinen taas on myös todella mukava ja hänen kainaloon menin jo yhdellä kertaa, kun ahdisti. Hän osaa halata ja lohduttaa. Hän oli aluksi paljon omassa huoneessaan, mutta kun rohkaistuimme ja pyysimme hänet alas meidän seuraamme keittiöön on tutustuminen voinut alkaa, ja olen todella onnellinen, että olen tutustunut. Hän on ihana ihminen.

Joku ilta tuli puheeksi keittiössä näistä tytöistä toisen kanssa, että miten hän on niin erilainen, kuin mitä hänestä on puhuttu. Hän kertoi toiselle ja he rupesivat kyselemään, että mitä heistä on puhuttu. He pyysivät nimiä, mutta kukaan ei muistanut, kuka oli puhunut ja kukaan ei muistanut. Kaikki muistivat vain, että oli puhuttu. Lopulta he rupesivat uhkailemaan tekevänsä asiasta ison jutun, jos kukaan ei myönnä sitä heille. Muutama myönsi.

Yhtenä päivänä kymppien luokanvalvoja ja meidän ykkösten ryhmän ohjaaja tuli hakemaan meitä ykkösen tyttöjä yhden tunnin ajaksi kymppien luokkaan. Meille puhuttiin siitä, että tällainen nimittely pitää saada loppumaan. Se tilanne hoidettiin hyvin. Ainut ongelma oli, että se kymppi, jolla on ihana hymy, hymyili minulle alussa ja koko homman mun oli vain pakko yrittää olla hymyilemättä, koska se ei sovi tilnteeseen.

Meille puhuttiin siitä, että jos joku sanoo huoraksi, niin vaikka se olisi paras kaveri, niin silti se vähän kirpaisee. Olen samaa mieltä, ja niin oli kaikki muutkin siellä. Enää en sano edes läpällä ketään huoraksi. En ole ennenkään sanonut, ainakaan usein.

Kaikista eniten mua rupesi vituttamaan, kun se paskan jauhaminen ei edes loppunut tuohon. Se sama ihminen, joka nuo edellisetkin laittoi liikkeelle, jatkaa edelleen. Todennäköisesti minustakin hän puhuu paskaa, koska olen tähän mennessä kuullut hänen puhuneen suunnilleen kaikista muista asuntolassa asuvista paskaa. Vituttaa tuollaiset ihmiset.

Mun pää räjähtää tällä menolla

Mä en kerennyt kirjoittaa viime viikonloppuna. Mulla oli ihan sairaan paljon asioita, mitä piti tehdä. Mä kuitenkin yritin kirjoittaa sunnuntaina, mutten saanut aikaiseksi kuin muutaman rivin ja sitten mun pitikin jo taas mennä. Mä oikeasti olisin halunnut kirjoittaa, mutta mulla ei vain ollut aikaa. Mulla olisi ollut niin paljon kerrottavaakin.

Mutta nyt. En jaksa edes yrittää kirjoittaa kaikesta. Olen tällä hetkellä koulussa soppi tunnilla. Tämä on sosiaalisen oppimisen tunti, ja täällä kuuluisi tehdä läksyjä, mutta mä en kerkeä kirjoittaa tänäänkään, jos en nyt kirjoita.

Musta tuntuu, jos en nyt pääse muutamaan päivään puhumaan jollekin ihmiselle, niin en ole hengissä. Kotona ei vain voi olla enää viikonloppua ilman huutoa, koska se, että käyn kotona aiheuttaa stressiä, ja muutenkin tuntuu, että siellä kaikki olisi paremmin jos en edes kävisi kotona.

Muutenkin tuntuu, että mun pään sisällä on taas laskusuunta. Viiltelin viikonloppuna oikeaan ranteeseen korujen alle, koska minun pitää mennä keskiviikkona valmentamaan alle kymmenvuotiaille uintia, ja pitää heidän vanhemmilleen info. Tällä hetkellä mulla on olo, etten jaksaisi enää olla tässä helvetin paskassa maailmassa. En vain jaksa tätä pahaa oloa enää.

Psykologi asialle en ole tehnyt mitään. En ole pyytänyt tapaamisaikaa, mutten ole myöskään soittanut, etten halua enää nähdä. Se on nyt siitä psykologista kiinni, muistaako se enää minua, ja jos ei muista, niin ei ole mun vika. Mä jotenkin vaan vieroksun ajatusta siitä, että mun pitäisi taas kertoa elämäntarinani jollekin ihan ventovieraalle ihmiselle. Jos mä näkisin sitä aiempaa, niin silloin mä tuntisin stä edes vähän, ja se alkoi vihdoinkin oppia, miten mä käyttäydyn. Vaikka se kyllä muutenkin oli täysin paska.

Me mentiin eilen yhden täältä koulusta kanssa käymään kylällä. Kävelin sitten suoraan parturiin edes tajuamattani itse, mitä teen. Ostin sähkönsinisen hiusvärin ja blondauksen, jotta saan sinisen tarttumaan. Nyt mulla on sitten blondit ja torstaina värjään sinisellä. En viitsi kuitenkaan mennä pitämään vanhemmille infoa sinisillä hiuksilla. Eihän ne päästäisi lapsiaan mun valmennettaviksi :D

Voisin yrittää aktivoittaa itseäni kirjoittamisessa, mutta päivässä ei vain tunnit nykyään riitä siihen kaikkeen, mitä pitäisi keretä tehdä.

Läskiahdistusta

Soori, mun oli oikeasti tarkoitus kirjoittaa eilen ja toissapäivänä, mutta mä ihan oikeasti unohdin, eikä mulla ollut aikaakaan sen puoleen.

triggerwarning
-----------------

Mulla on tällä hetkellä ihan jäätävä läskiahdistus. Mä vaan lihon ja lihon ja lihon tällä menolla. Mä en oikeasti sais syödä enää tällä viikolla mitään, jos haluaisin olla järkevä (En siis oo laskenu kaloreita), mutta ei. Mä vain vedän karkkii keksii ja karjalanpiirakoita. Sunnuntaina kävin subwayssa, koska en kerennyt syödä kotona ennen tänne lähtöä. Se oli ihan ok, koska otin 15cm subin.

Eilen olin syönyt jo iltaruoan, kun kämppis pyysi mukaan heseen. Se sai mut mukaan, koska en viitsinyt kieltäytyä toista kertaa putkeen. Pyydettiin sinne mukaan muutama muukin opistolta ja reissu oli ihan super mukava muuten, mutta söin kanahampurilaisen ja mansikka smhootien. Vittu mä oon läski!

Mä ihmettelen miten ihmiset kehtaa olla mun kanssa missään tekemisissä. Mä oon vaan niin helvetin läski, ettei mun oo järkee elää. Mä en voi kuitenkaan kuolla nyt, koska täällä o liikaa tärkeitä ihmisiä. Mä vittu painan melkein 80 vitun kiloa. Siis voi saatana mä oon läski. Ja mittasin sen viimeviikonloppuna, että se on varmaan jo tosi lähellä sitä 80kg.

Viiltelemättömyys on pysynyt jo viikon. Musta vaan ei oo pitkään aikaan tuntunu näin pahalta tässä maailmassa. Mun ei oo pitkään aikaan ennen edellistä viiltely kertaa tehnyt mieli näin paljo joka vitun päivä vetää ranteita auki. Mun ei oo koskaan tehny näin paljo mieli vetää koko kehoo ruville. Haluaisin oikeasti vetää viiltoja vain kädet ja jalat täyteen. Ehkä se helpottais mun oloa edes vähän. Mä en oikeasti pysy hengissä ilman viiltelyä.

Mietin, että voisin ilmoittaa psykologille, että lopetan käynnit, koska ei niistä kuitenkaan ole mitään apua. Mua ei yksinkertaisesti auta se, että puhun jollekin vieraalle ihmiselle asioita, jotka ei vittuakaan sitä kiinnosta. On olemassa ihmisiä, jotka hyötyis siitä. Jos mä käyn psykologilla, niin vien vain niiden aikaa. Mä en ansaitse niitä käyntejä. Mä oon liian huono ihminen sellaiseen.

En ole ihan varma selviänkö viiltelemättä viikonloppuun. Mun oikeasti tekee niin helvetisti mieli. Mutta enhän mä täälläkään voi viiltää. Mut nähtäisiin ihan varmasti. Mä en halua, että kukaan näkee mut ranteet verillä.

Sydän hakkaa ja kyyneleet kohoaa silmiin

Kirjoitan taas puhelimella, mutta tällä hetkellä ei ole muuta vaihtoehtoa, ja haluan kirjoittaa. Pahoittelen outoja sanoja välissä, puhelimessani on automaatti kirjoitus.

Mua ahdistaa olla kotona. Mua ahdistaa niin saatanasti olla kotona. Tänä aamuna olisin vain halunnut jäädä sänkyyn odottamaan, että olisi jo sunnuntai ja pääsisin takaisin opistolle. En olisi halunnut nousta ylös.

Meillä kotona on todella ahdistava tunnelma. Eilen, vaikka kaikki olivat vielä hyvällä tuulella sain jäätävän ahdistus kohtauksen, ja menin järven rannalle itkemään. Kaveri1 rauhoitti minut puhelimessa ja selvisin.

Mä inhoan sitä, että pikkuveljen murrosikä on alkamassa  ja nykyään hänkin saa isän suuttumaan.

En lähtenyt kauppaan mukaan, koska isä lähti, vaikka olisin tarvinut sieltä asioita. Olin yksin kotona ja tunsin olevani tarpeeton. Eihän kukaan mua täällä tarvi. Äitikin vain hehkuttaa sitä, kuinka kaikki kulut ovat pienentyneet nyt kun asun opistolla.

Me syötiin iltaruoka juuri, ja tunnelma oli kireä. Isä rupesi huutamaan minulle jostain puuhaarukasta, ja ahdistuin ihan kauheasti. Kun pääsin yläkertaan, tuntuu, että sydän käy ylikierroksilla ja kyynelet vaan kohoaa silmiin.

Toivon, ettei jasu suuttunut minulle, kun en mennyt hänen kanssaan yhteen tapahtumaan, koska yksinkertaisesti en vain jaksanut.

Koitan ehtiä kirjoittaa vielä huomenna sen yhden aihe postauksen. Mulla on ideat tällä hetkellä vähän vähissä, ja muutenkin tuntuu, että blogini on helvetillisessä lasku suunnassa. En tiedä yhtään, mitä haluaisitte lukea, joten heittäkää jotain postausehdotuksia. :)

Eka kunnon pusu

Mä olen pahoillani, etten ole kirjoittanut koko viikkona, mutta tuolla opistolla ei oikeasti kerkeä. Se paikka on vain täynnä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vietän aikani mielummin kuin koneella. <3

Mä en itseasiassa ole varma, olenko kertonut teille, etten ole suudellut koskaan ketään. Nyt tämä asia on korjattu. Pyysin jasua opettaan mut suutelemaan. Me on pussattu useammankin kerran. Nyt ennen kuin lähdin pois, me pussattiin. Mä tykkään pussaamisesta. Se on kivaa.

Viikolla on mennyt oikeastaan aika hyvin. Mulla on tullut muutama ihan järkyttävä ahdistus päivä, mutta niistä on selvitty. Tiistaina tuntui, että mä en kestä enää, sitä ahdistuksen määrää vaan karkaan ja tapan itseni. Ajatukset eivät kuitenkaan muuttuneet teoiksi ja tässä mä vieläkin oon. Ihan hyvä asia vain.

En ole nyt aivan varma kerroinko jo viimeviikonloppuna, mutta tosiaan viiltelin. Se ei todennäköisesti tule jäämään viimeiseksi kerraksi, koska keksin keinon, miten arvet näyttää vanhemmilta, kuin ovat. Jasu tosin kysyi niistäå ja kerroin hänelle. Jasulle on helppo puhua.

Asuntolassa on myös s. Se on ihan super mukava. Se työnsi kessun jämät tänään mun suuhun ja nyt mä olen maistanut kessua. En kyllä maista uudestaan, oli niin vitun pahaa. Siitä jäi paha maku suuhun xD. Sille sllekin on helppo puhua, koska se osaa selvästi kuunnella. Se vaikuttaa ihan huippu tyypiltä, niin kuin kaikki muutkin siellä <3

Musta tuntuu et mun blogin laatu vain huononee ja huononee... Huomenna tai ylihuomenna kirjoitan perinteisemmän postauksen <3

Kokeilin uutta, se ei ollut hyvä.

TRIGGERWARNING

Eilinen meni vähän perseelleen. Heti aamusta asti olin todella ahdistunut jostain tuntemattomasta syystä. Koko päivän tunsin olevani yksinäinen, koska olin asuntolassa tottunut, että ihmisiä on ympärillä. Ahdistus ei lakannut päivän aikana ja niinpä minulla on nyt viiltely jäljet kädessä. Se mikä oli uutta oli, että viiltelin myös oikeaan reiteen.

Käsi ei ole ollenkaan kipeä, mutta reiteen sattuu. Poikkeuksellista muihin viiltelykertoihin teki myös se, että menin viiltelyn jälkeen suihkuun ja pesin kuivuneet veret pois. Yleensä se niiden irtoaminen on ollut se asia, mikä tekee seuraava kipeää. Siinä oli sekä hyviä, että huonoja puolia. Mun arvet näyttää nyt sen ansiosta ainakin viikon vanhoilta, en tiedä onko se hyvä vai huono. En muista viillelleeni, koska kipua ei tunnu ja esim. kun tänään riuhdoin housut pois, olin unohtanut viillelleeni ja yksi arpi aukesi vähän.

Mä haluan vain takaisin sinne asuntolaan. Siellä on ihmisiä, eikä mun olo ole niin yksinäinen.

Kuitenkin mulla on huono omatunto, kun en ole kotona suojelemassa pieniä isän huutamiselta.
Mä en tiedä, mikä mua nykyään vaivaa, mutta eilen kun isä huusi, sain ahdistuskohtauksen. Vaikka se ei huutanut edes mulle vaan äidille. Musta tuntu, että silti se oli mun syytä, koska se olisi halunnut viettää hauskan päivän koko perheen kesken, koska meidän perhe ei ollut ollut minun takiani koolla vähään aikaan. Kuulin, että isä oli huutanut kaikkina iltoina kun olin poissa. Mä haluan suojella pieniä siltä pelolta.

Mua pelottaa, kun pikkuveli on selvästi tulossa murrosikään ja alkaa pistää vastaan. Mä en halua, että isä huutaa sille. Mä haluan, että isä huutaa vain mulle, ettei kukaan muu kärsi. Mä ansaitsen kärsiä. Mä oon huonompi kuin muut jo valmiiksi, en halua, että pienet vajoaa yhtä syvälle kuin mä. Se olisi kamalaa.

Tulin kaapista kolmantena yönä kolmelta aamuyöstä

Mä oon tällä hetkellä kotona, mutta haluaisin takaisin sinne kouluun. Siellä on maailman ihanimpia ihmisiä. Mä en oikeasti olen lähentynyt ihmisten kanssa ihan älyttömästi. Siis tekisi mieli kiljua!

Eilen käytiin muutaman tyypin kanssa kylillä, kun saatiin kyyti järjestymään. Meillä oli tosi tosi kivaa. Kävin yhdillä niistä kylässä ja lähdettiin takaisin opistolle. Me ei kuitenkaan jaksettu jäädä huoneisiin ja lähdettiin etsimään paikkaa, jossa porukka on.

Tutustuttiin muutamaan todella mukavaan abiin. Sitten kello alkoi olla aika paljon, mutta muutama jätkä, jotka vaikutti mukavilta. Pelattiin korttia niiden kanssa yhteentoista-

Edelleenkään ei haluttu mennä omiin huoneisiin nukkumaan vielä. Toiset tulivat minun ja kämppikseni huoneeseen. Puhuimme syvällisiä kolmeen yöllä :D

Osaan jotenkin samaistua yhteen tytöistä. Hän on pahasti koukussa viiltelyyn ja mä en tiedä kestänkö olla viiltämättä, jos jotain pahaa vielä tapahtuu. Mä en vain jotenkin näe siinä mitään pahaa.
Tämä tyttö myös rakastaa haleja -niinkuin minäkin- joten meitä luultiin jo pariksi :D

Siellä myös muutama tunnusti olevansa bi. Mäkin kerroin olevani. Se oli eka kerta koskaan, kun annan edes itselleni luvan hyväksyä asia.

Mä en vain käsitä sitä, miten nopeasti asiat tapahtuu. En kertonut viiltelystä kaveri1lle ja -2lle kuin kahden vuoden jälkeen. Näille kerroin jo kolmantena yönä. Mitä tämä on :D


Se koulu on ehkä parasta, mitä mulle on tapahtunut. Tämän tekstin kirjoittaminen oli tosi vaikeaa, ettei minua tunnista vahingossa joku. Mietin, että pitäisikö poistaa blogista kuvat minusta, ettei kukaan meidän koulussa eksy blogiini ja paljasta ihan kaikkea koko koululle. Kirjoitan tätä kuitenkin täysin samoin kuin päiväkirjaa, ja kerron tänne pahimmatkin asiat. No katsotaan nyt.

Lähden tänään sinne koululle D:

Sori, kun en tehnytkään sunnuntaina sitä postausta, jos joku sitä odotti. Minulla ei vain ollut mitään ideaa tai kiinnostusta. Onneksi en tee joka päivä postauksia, huomasin että niiden taso laski huimasti. Ehkä tämä minun normaali postaustahti on ihan sopiva minulle :D.

Tänään mä lähden sinne koululle. Jännittää ihan hirveästi. Oon aika lailla pakannut muutto laatikot. Kirjoitan tämän postauksen ja sitten jatkan pakkaamista.

Mua jännittää. En tiedä yhtään, ketä siihen kouluun on tulossa. En osaa ajatella, että ensi yönä nukunkin jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. Mitä jos se on joku hullu?

Mä en tiedä vielä edes, että mitä mä valitsen, ja mun pitäis huomenna jo päättää otanko pitkän vain lyhyen matikan yms. Stressaa niin vitusti, että tuntuu kuin pää räjähtäisi.

Sitten vielä perhetyöntekijä on tulossa kolmelta tapaamaan minua. Se valitsi kyllä kaikkein huonoimman ajan. Siis miksi sen pitää nyt tulla? Äärgh, mun pää hajoo ihan just.

Mun pitää muistaakin niiin paljon. Mun pitää muistaa pakata kaikki, mitä tarvin, mutta en edes tiedä, mitä kaikkea tarvin siellä. Olen ihan varma, että unohdan jotain hyvin olennaista, ja sitten kaikki menee mönkään.

Stressaako muitakin näin paljon koulun alku D:

First time tag

1. Ensimmäinen twiitti?
Mä itseasiassa en omista twitteriä, kuin mun koiralle, mutta siellä ensimmäinen twiittini oli:

Parempaa kuin odotin #luut #parhaus #doglife
Sitten lisäksi kuva, jossa koiralla luu suussa, mutta se kuva ei suostu siirtymään tähän.

2. Ensimmäinen blogi posaus, jonka teit?
Tein sen ehkä kymmenen vuotiaana ja siihen blogiin en kirjoittanut muuta kuin esittelypostauksen :DDD

3. Ensimmäinen henkilö, jota seurasit bloggerissa?
Seuraan häntä edelleen, mutta käyttäjällä, jossa olen omalla nimellä.
http://elamassamatkalla.blogspot.fi/

4. Ensimmäinen facebook kuva?
Enhän mä tietenkään voinut ekaksi kuvaksi facebookkiin laittaa muutakuin profiilikuvaksi koirani kuvan :DDD

5. Muistatko vielä ensimmäisen rakkautesi?
Mä ihastuin kolmosella tosissaan yhteen meidän luokan poikaan, johon olinkin ihastunut sitten vitos luokan loppuun asti. Sitten hän lähti luokaltamme yläkouluun ja unohdin hänet :D

6. Mikä oli ensimmäinen alkoholidrinkkisi?
Meinasin ensin sanoa viski, koska sillä join ensimmäisen kerran kännit, mutta sehän olikin se vuoden vanha sandels, jonka joimme kaveri1en ja kaveri2en kanssa kolmestaan ja saimme kunnon mahakivun :D

7. Mikä oli ensimmäinen työsi?
Ensimmäisen kerran mä olin töissä äidillä henkilökohtaisena avustajana.

8. Mikä oli ensimmäinen autosi?
Oon alaikänen, joten mulla ei vielä ole autoa, mutta mulla on skootteri ja se on kymco agility.

9. Kuka oli ensimmäinen henkilö, jolle tekstasit tänään?
Mä kerroin mun tädille, mitä peliä pelasin, kun serkkukin halusi pelata sitä :D #nolife

10. Kuka oli ensimmäinen henkilö, jota koskit tänään?
Varmaan pikkusisko, kun se tuli syliin katsomaan lastenohjelmia.

11. Kuka oli ensimmäisen luokan opettajasi?
Se oli yks Mira. Se aina suosi yhtä meidän luokan poikaa, mutta muuten se oli silloin paras opettaja.

12. Mihin sinä lensit ensimmäisellä kerralla lentokoneessa?
Mä lensin Oulusta Helsinki-Vantaalle mummolasta mummolaan.

13. Kuka oli ensimmäinen paras kaverisi ja puhutteko yhä?
Itseasiassa se oli kaveri1. Me oltiin samassa hoitopaikassa ja parhaita kavereita. Siitä, että hänellä on nimitys blogissani voi päätellä paljon.

14. Missä olit ensimmäisen kerran yökylässä
Menin yhdelle kaverille yöksi ja nukuimme teltassa. Tätä ennen olin tietenkin ollut mummoloissa yökylässä, mutten laske sitä yökyläilyksi.

15. Ensimmäinen asia, jonka teit tänään?
Puin vaatteet ja söin kaurapuuroa.

16. Ensimmäinen konsertti ikinä, jossa olit?
Joku lastenlaulukonsertti, jonka nimeä äitikään ei muista :D

17. Ensimmäinen murtunut luu?
Mulla murtu viimekesänä luu pikkuvarpaasta, kun huvipuistolaitteen turvakaari tuli varpaille

18. Ensimmäinen lävistys?
Hankin kymmenvuotiaana korvakorut ja nyt pari viikkoa sitten toiset reiät. Muuten mulla ei ole missään lävistyksiä, vaikka olenkin vaikka mitä halunnut.

19. Ensimmäinen ulkopaikkakunta, jossa kävit?
Iissä mummolassa.

20. Ensimmäinen elokuva, jonka muistat nähneesi?
Muistan katsoneeni Pepiä, mutta en uskaltanut katsoa sitä loppuun, kun oli niin pelottava :D

21. Milloin oli ensimmäinen jälki-istuntosi?
Voi ei :D Mä istuin mun ekan pätkän juuri ennen viime joululomaa, kun lunttasin Ranskan kokeessa ja jäin kiinni :D

22. Ensimmäinen huonetoverisi?
Pikkuveli ja jos sitä ei lasketa niin saan tietää vasta ensiviikon tiistaina.

23. Mikä on sinun ensimmäinen asia, jonka teet, kun menet kotiin?
Mulla ei ole mitään rutiinia, mutta yleisesti ottaen käytän koiran :D

24. Milloin sait ensisuudelmasi?
Nyt yllätys yllätys: Mä en oo suudellu kenenkään kanssa, vaikka olen haveillut siitä 11-vuotiaasta asti. Tulkaa suuteleen mua D: Jossain vaiheessa olin jo epätoivoinen, kun luin netistä, että muut ihmettelivät, kun 13-vuotias ei ole vielä suudellut kenenkään kanssa, ja olin 12-vuotias ja varma, ettei kukaan suutele minua ennen kuin täytän vuosia. Juuri näin kävikin ja tosiaan en ole vieläkään suudellut ketään. Jossai vaiheessa se oli asia, joka piti minut hengissä, koska ajattelin, että haluan kokea ensisuudelman, ja sitten voin kuolla.



Mitäs tykkäsitte mun ekasta tag-postauksesta? Ajattelin, että väliin pitää saada jotain positiivisempaakin postausta, ettei koko blogi ole pelkästään negatiivinen. Tehkää tekin tätä first time tagiä, koska mun mielestä ainakin nämä ovat parhaita tageja mitä netistä löytää :)

Minun hautajaiseni

Okei, oon ehkä hullu, mutta haluan pitää nyt tästä viikon postausputkesta kiinni ja kirjoitan tätä postausta puhelimella. Mun puhelin vaihtaa sanoja ja aina en sitä huomaa, joten kirjoitus virheitä ja outoja sanoja saattaa tulla. Jos joku lause kuulostaa ihan typerältä niin älkää välittäkö,vaan jatkakaa vain lukemista.

Olin tänään enoni hautajaisissa. Siellä oli ihan mukavaa, ja muutenkin nautin aina hautajaisista. Siellä on jotenkin niin surullinen tunnelma. Aloin miettimään, että millaiset hautajaiset haluaisin itselleni.

Mun hautajaisissa kaikki toisi kukka-asetelmia, koska on todella kaunista, kun arkun ympärille on aseteltu niitä paljon. Enollani niitä oli mun silmään liian vähän.

Kaikilla vierailla olisi jotain värikästä päällä, koska se vain surullistaa tunnelmaa, kun kaikilla on mustaa päällä.

Ruokana olisi kasvisruokaa. Mikä se juttu on, että hautajaisissa on aina jotain lihakeittoa, karjalanpaistia tai muura vastaavaa?

Mut tuhkattais. En halua että mun ruumis jää jonnekin maan alle mätänemään, vaan haluaisin, että osa tuhkista laitetaan sinne maan alle ja osa viedään ympäri maapalloa kaikkiin kauniisiin paikkoihin.

Siellä muistotilaisuudessa ois järjestetty pienille lapsille jotain ihan hullun kivaa viriketta, ja ne jotka haluaa, niin sais rauhassa kertoa niitä juttuja joita vainajasta kerrotaan.

Tuolla hautajaisissa oli paaaljon kuvia enon eri elämän vaiheilta. Mäki haluun.

Mun hautajaisissa tarjotaan alkoholia ja sitä saa kaikki yli 14 vuotiaat. Ne saa juoda sitä sopivasti. Aikuiset taas saa juoda pään täyteen halutessaan ja unohtaa mun kuoleman. Pitää hauskaa.

Okei nyt käsi puutuu niin pahasti, etten pysty enää kirjoittamaan, mutta eiköhän ne tärkeimmät jo tullu :D korjailen virheet sitten huomenna macillä.

Oonko mä hullu kun mä suunnittelen omia hautajaisiani? Enhän mä tällä hetkellä oo ees kuolemassa... ainakaan kovin varmasti :D

Missä ahdistus tuntuu?

Tämä päivä meni vähän niin ja näin. Mutten taaskaan tullut kirjoittamaan siitä vaan jälleen kerran mulla on ihan oikea aihe.

Tiiättekö sen tunteen, kun ahdistus tuntuu varpaissa asti. Vaikkette varsinaisesti tiedä mistä ahdistus johtuu. Minä tiedän. Liiankin hyvin. Kysyin silloin kännissä kaveri2lta, missä hänellä tuntuu ahdistus ja hän vastasi rintakehän kohdalla. Keuhkoissa. Vatsassa.

Yleisin ahdistus, mikä mulla on päivittäin jossain vaiheessa tuntuu päässä ja keuhkoissa. Sitten muuten riippuu, mikä ahdistaa, niin se oikeastaan määrittä, missä ahdistus tuntuu.

Viiltelyahdistus tuntuu juuri siinä, mihin haluaisin viiltää, ja mihin tulen tämän ahdistuksen takia viiltämäänkin. Se ahdistus ei lähde pois, jos en viiltele; tai ei ole ainakaan tähän mennessä lähtenyt kuin kerran. Viiltelyahdistuksen voi aiheuttaa oikeastaan mikä vain, mutta yleensä tiedän syyn, mistä se on tullut.

Kuolemisahdistus on tunne, että mä kuolen nyt. Tuntuu, ettei saa henkeä, että pää räjähtää siihen paikkaan. Kuin sydän pysähtyisi tai ylikuormittuisi liiasta sykkimisestä. Joku voisi kutsua tätä ehkä paniikkikohtaukseksi. Kuolemisahdistus saattaa tarkoittaa myös sitä, että mä haluan kuolla nyt heti paikalla.

Riita-ahdistus tulee aina kun joku huutaa minulle, tai on suuttunut. Tämä mulla on itseasiassa tällä hetkellä päällä kun isä suuttui minulle äsken. Se tuntuu ihan kamalasti päässä. Silmien kyynelkanavissa, jotka haluaisivat vuotaa, mutteivat kuitenkaan. Se tuntuu sydämmessä. Se tuntuu pahalta.

Eimitäänhajua-ahdistus on sellainen, että nimensä mukaisesti sitä ei voi ennustaa, missä se tuntuu, mistä se on tullut tai oikeastaan mitään muutakaan siihen liittyen. Se voi olla pahin kokemani ahdistus, mutta myös todella lievä, joka on hetkessä ohi. Nämä on kaikkein pahimimpia, kun ei voi yhtään ennustaa mistä se tulee, tai miten paha se on. Olen huomannut, että jos nukun vähemmän, niin tämä ahdistus on yleisempi.

Onko teillä näitä lisää? Onko teillä edes samoja vai olenko yksin :D? Nimeättekö tekin ahdistuksia, vai onko kaikki aina yhtä ja samaa?

Aloitan laihduttamaan

Tää mun blogiputki ei meinaa nyt onnistua :D

Mietin, että nyt aloitan laihduttamaan. Kumminkin aina jo samana päivänä löydän itseni syömästä suklaata. Sama homma kaikkien maailman herkkulakkojen kanssa. Mä olen riippuvainen sokerista. En vain pysty olemaan syömättä suklaata tai muita herkkuja.

Kuitenkin olisi tarkoitus, että saisin edes muutaman kilon pois. Niitä kiloja kun on parikymmentä liikaa. Ainakin pari vuotta sitten blogi motivoi minua laihduttamaan ja niimpä nytkin päätin yrittää tänne kirjoittamalla inspiroida itseäni.

Ainoa ongelma vain on, etten ihan oikeasti saa itseäni millään ilveellä lenkille, tai lopettamaan herkkujen syömistä. Mutta nyt mun on pakko. Mä haluan laihtua, että edes joskus voin katsoa tyytyväisenä itseäni peilistä.

Tässä on kuitenkin tulossa vielä tällä viikolla enon hautajaiset, joissa on epäkohteliasta olla syömättä. Kesällä äiti tuputtaa ruokaa joka välissä, enkä kehtaa kieltäytyä.

Mä oikeasti haluan normaalin itsetunnon. Mä haluan painaa sen verran, että mahdun s kokoisiin vaatteisiin. Se oli viimeksi jo lähellä, joten voin onnistua. Voin onnistua, jos vain oikeasti tahdon.

Mun pitää vain yrittää tosissaan. Mun pitää vaan pakottaa itseni lenkille. Nyt se alkaa. Heti huomen aamuna. Lähden heti aamusta pyöräilemään. Pyöräilen työpaikalle ja sieltä kotiin. Ihan sama mikä sää. En myöskään syö herkkuja huomenna. Mä vittu pidän itseni niistä irti vaikka väkisin.

Huomenna menen myös uimaan, koska uimahallilla on kokous, joten miksen voisi hyödyntää sitä samalla. Muutenkin on tehnyt jo pitkään mieli uimahalliin uimaan, mutta kesällä ei oikein viitsi, joten en ole sitten uinut muutakuin järvessä.

Tämä oli teidän kannalta ehkä tylsin postaus mitä olen kirjoitanut, mutta tää oliki vain mua varten, ja nyt kun olen kirjoittanut ne asiat tänne, niin ne on myös pakko tehdä :D

Onko teidän yhtä vaikeaa lähteä lenkille, tai jättää herkkuja pois? Tuntuu, että olen ainoa D:

Helvetin itsetuhoinen olo

Mulla oli eilen nuorisopsykiatrille aika. Vihdoin. Koulupsykologi viivytti ja viivytti lähetteen tekemistä ja siksi aika oli vasta nyt, vaikka olisin kyllä tarvinnut sen jo paaljon aikaisemmin. Eilinen käynti tosin oli ns. se tutustumiskäynti, eikä mitään vielä puhuttu.

Tää postaus tulee suoraan mun ajatuksista ja jos tuntuu pahalta lukee nii lopeta. Mä en tuu kenellekkään puhuun näin suoraan juurikin sen takia, että se kuulostaa niin kamalalta.

Tällä hetkellä mä ihan oikeasti pelkään itteeni. Ja mä pelkään miljoonaa muutakin asiaa. Mutta eniten itseäni.

Mun pää on ihan solmussa ja tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Kaverit riitelee ja pelottaa et menetän ne nyt sitten ihan kokonaan.

Tänään huusin pikkusiskolle, koska se ei syönyt ruokiaan, ja se kun nään kuinka sillä valuu kyyneleet mun takia silmistä. Se tuntui niin pahalle. Mä oon paha.

Suoraan sanottuna mulla on nyt viimeiset viisi päivää ollut kokoajan sellainen olo, että mun pitäis viiltää. Oon kuitenkin antanut terien pysyä hyllyllä.

Kuitenkin musta on tuntunut, että mitä helvetin järkee mun on viiltää, kun voisin samantien vain tappaa itseni. Eihän mun ole mitään järkee kituuttaa itseeni täällä yksin ja samalla tuhoten muitten ihmisten elämän. Helvetti mä oon niin vitun paha, ettei mun pitäis antaa elää.

Miksei joku voi tulla tappamaan mut, en mä itse kuitenkaan uskalla.

Mulla ei ihan oikeasti ole tässä maailmassa enää mitään, miksi mä siis oon vielä täällä?

Mä vihaan itteeni. Ihan helvetisti.

Eniten mä kuitenkin pelkään, että mitä jos mä oikeesti sekoan tässä joku päivä ja kuolen. Kaikista pahinta on pelätä sitä, mitä toivoo eniten.



Ajattelin tehdä tällä viikolla joka päivä postauksen, katsotaan onnistunko :)

Ulkopuolinen ja MUSTASUKKAINEN

Mä näin viikonloppuna taas kaveri1:ä ja kaveri2:a. Meillä oli jälleenkerran juomia, ja tällä kertaa olimme kaveri1:en luona, koska ulkona satoi vettä, ja siellä oli käty. Tällä kertaa meillä oli kaikille vain yhdet, ja se oli ihan hyvä, koska kaikki muistavat illan tapahtumat :D.

Hain kaveri2n skopalla viereiseltä paikkakunnalta. Me halattiin ja lähdettiin käymään kaupassa. Meillä ei ollut paljoakaan puhuttavaa, mutta se ei haitannut.

Kaveri1 tulee sinne ja hän kertoo, mitä hänelle kuuluu ja mitä hän on tehnyt. Sitten kaveri2 kertoo. Sitten minä. On ihanaa olla taas kolmestaan. Käymme meillä hakemassa juomat ja pakkaamassa. Mun pitää tehdä siinä samalla muutakin, ja tuntuu, että kavereilla taas riittää juttua kahdestaan. Ensimmäinen mustasukkaisuus iskee.

Lähdemme kaveri1n luokse. Katsomme leffaa yms yms ja tuntuu, että kaverit ovat vain kokoajan toisissaan kiinni.

Musta tuntuu, että kännissä mustasukkaisuuteni vain korostuu. Tulen vain niiin mustasukkaiseksi kun he halailevat ja minä en ole ns mukana.

Seuraavana päivänä s tulee näkemään myös kaveri2ta. He kaikki makaavat kasassa, ja minä istun vähän matkan päässä.

Mä haluaisin vain läheisyyttä yhtälailla kuin he, mutta jos yritän sitä saada, niin saan vain jonkun kiukkuiset sanomiset. Ehkä mä en sitten ansaitse läheisyyttä.

Mulla on aina jotenkin ulkopuolinen tunne, kun me ollaan kolmestaan, mutta sitten kun olen jommankumman kanssa kahdestaan, niin nautin. Mikä mua vaivaa? Miksen mä voi olla vaan normaali?

Ihan näin btw, ostin suklaalevyn ja ahmin sen tässä kirjoittaessa. Nyt on semmonen olo, että haluan oksentamaan. Vittu mä oon niin saatanan läski, ettei kukaan musta välitä. Parempi ois vaan kuolla pois.

Yksin isossa maailmassa

Mun oli tarkoitu kirjoittaa eilen, mutta sitten mun blogissa olikin käyty 131 kertaa, niin menin siitä niin shokkiin, että unohdin kirjoittaa :DD

Mulla mennyt nyt vähän niin ja näin. Toissa iltana olin ihan varma, että tulen viiltämään ja syvään. Kuitenkin olin sitä mieltä, etten juuri nyt halua piilotella arpia seuraavia kolmea viikkoa, kun ulkona on 30 astetta lämmintä. Sain pidettyä itseni irti terästä, vaikkakin itkien.

Syy viiltelyyn oli, että isä on ihan sekaisin siitä pokemon go:sta ja peli on aiheuttanut perheelleni jo liian monta riitaa. Muutenkin isä oli jättänyt lääkkeet, jotka vähentävät hermostuneisuutta, (ja joiden olemassa olosta en tiennyt) ottamatta. Seuraavana päivänä mulla alko menkat, joten sekin saattaa olla osa syyllinen.

Mun on jotenkin tosi vaikee käsittää, et mä oikeesti alotan lukion parin viikon päästä. Enhän mä nyt voi olla vielä niin vanha, kuin ne jotka menee lukioon ja amikseen. Mä en vaan käsitä.

Muutan ihan oikeesti pois kotoa ainaki suurimmaksi osaksi aikaa. Mulle ihan oikeasti ostettiin omat lakanat, pyyhkeet, ruokailuvälineet, tiskiharjat yms. Mähän oon vielä lapsi. Enhän mä vielä voi muuttaa pois kodista.

Ja mä en ihan oikeasti tiedä ketä sinne kouluun tulee. En yhtään ketään. En tunne sieltä ketään. Mua pelottaa ihan helvetisti.

Oon koko kesän yrittäny olla ajattelematta asiaa, mut nyt se alkaa olla pakollista. Mä en tiedä haluanko. Se koulu ihan oikeasti alkaa, eikä sitä voi muuttaa. Mitä jos mä en tutustu keneenkään? Mitä jos jään ihan ulkopuolelle? Entä jos siellä ei oo hyvä olla? Mitä jos en ookkaan tarpeeks hyvä lukioon? Mitä sitte, jos siellä tulee itsetuhoinen olo? Tai jos mä haluisin itkee? Mä en osaa itkee kenenkään nähden, ja tarvittaessa oon itkemättä, vaikka siltä tuntuis.

Mitä helvettiä mä teen vielä täällä? Olin jotenkin ajatellu, että tuun menemään sinne kallioon, ja nyt oonki menossa tuonne. Toi ei ollu mun unelma paikka, mut se on vittu vaan kolme helvetin tärkeetä vuotta mun elämästä, joten mun on pakko selvii; jos en selvii, nii sitte kuolen.

Onks mun lukijoissa uuteen kouluu meneviä? Onko edes jollain ollut samanlaisia ajatuksia joskus ennen uuden koulun aloittamista? Enhän mä oo ainoo D:

Arvet on kauniita

Istun tällä hetkellä junassa matkalla kotiin. Kuulokkeista kuuluu Antti Tuiskua ja sain hyvän postaus idea, joten eikun kirjoittamaan vain.

Triggeroivaa tekstiä
-----------------------------

Mä myönnän: En näe syytä lopettaa viiltelyä, vaikka edelliskerrasta onkin jo reilu kuukausi. Jos minulla olisi nyt paha olla, en näe syytä, miksen viiltäisi. Ainoa asia, joka hillitsee on arvet. Jos viiltelystä ei jäisi arpia, en olisi varmaan koskaan aloittanutkaan sitä. Kuitenkin arvet on syy, miksen halua viiltää.

Mun mielestä arvet on kauniita. Uskallan myöntää asian, koska kaverini kertoi kännissä ajattelevansa samoin. Arvet kertoo, että on selvinnyt jostain.

Tätä en ole kertonut kenellekkään: Aloitin viiltelyn todella monesta syystä. Ratkaisevin niistä oli kuitenkin, kun sain verta vuotavan jäljen käteeni jostain rautalangasta vahingossa. Arpi oli minusta ihan tavattoman kaunis. Halusin uuden sellaisen jäljen, kun arpea ei enää erottanut kuin tarkasti katsottuna. Kun tein uuden jäljen, niin tuntuikin se niin hyvältä, että jäin koukkuun samantien.

Edelleen rautalanka-aidasta tullut arpi näkyy himmeänä käsivarressani. Se on erillän muista jäljistä, vaikka alkuun sen päältä viiltelinkin. Se johtuu siitä, etä alkuun viilsin juuri ja juuri vertavuotavia jälkiä. Lisäksi rautalanka-aidasta tullut arpi on pystysuorassa, kun muut ovat vaaka suorassa.

Nyt kun olen ollut pidempiä ikoja viiltämättä, niin käteni on enää raidallinen. Kyllä siitä edelleen näkee, että olen viillellyt, mutta se ei näytä pahalta. Kaveri2 pyysi kännissä, että näytän hänelle käden ja kun näytin, hän näurahti vain "Tiikeri". Se kuvaa hyvin kättäni :D En todellakaan ottanut pahalla kommenttia, mutta kommentti pisti miettimään.

Lopulta, onko niin paha, että käteni on "tiikeri", kun vaihtoehto on kuolema. Olen varma, että ilman viiltelyä en olisi selvinnyt vaikeimpia hetkiä. Arvet kertoo, että mun on pitänyt taistella, että olen pysynyt hengissä.

Kaveri ei todennäköisesti muista edes koko kommenttia, koska hän oli juonut niin paljon, ettei oikein muista muutakaan.

En suosittele kenellekään viiltelyä, ja jos sitä et ole aloittanut, niin älä aloita! Jos olet aloittanut, niin koita lopettaa, jos mahdollista, jos ei niin viiltele vain silloin kun on ihan pakko. Niin minäkin yritän tehdä.

Mitä mieltä te olette? Ovatko arvet kauniita, vai ajattelenko vain sairaalla tavalla?

Mikään ei tunnu miltään

Pääsin turvallisesti Espooseen mummolaan. Seuraavana aamuna makaan sängyssä oikein onnellisena, koska sänky on parisänky ja taivaalisen pehmeä ja tilava painajaismaisen teltan jälkeen. Äiti soittaa. Hän kertoo, että hänen veljensä, eli minun enoni, on kuollut edellisenä yönä.
Minun pitää kertoa asiasta isän vanhemmille, joilla olen siis kylässä. Hyvin alkoi tämäkin reissu...

En osaa surra asiaa, koska en tuntenut häntä. Tiedän vain, että hänellä oli pieni poika, vaimo ja tuhannesti ihmisiä, jotka välittivät. Tuntuu väärältä, että hän kuoli aivokasvaimeen kärsien, vaikka hänellä olisi ollut vielä paljon elettävää. Ja mä en sitten halua yhtään 'osanottoni' Kommenttia, koska mä en yhtään ymmärrä sen ideaa. Lisäksi en koe olleeni omainen, koska en tuntenut häntä.

Sinällään asia ei vaikuttanut minuun ollenkaan, varsinkin kun olen täällä kaukana äidin suvusta ja perheestä. Kuitenkin koen huonoa omaatuntoa, kun en ole lohduttamassa äitiä.

Huomasin eilen, että vaikka olenkin täällä, niin en voi sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä. Eilen kävimme leffassa, tänään melomassa ja korkeasaaressa, mutta en vain jotenkin ole tuntenut htään mitään täällä ollessani. Se pelottaa. Tuntuu kuin en olisikaan elossa.

Eilen kävin suihkussa ja koska olin paniikissa asiasta, niin säädin suihkun lämpötilan täysille. Vaikka iho punoittikin vähän, ei se tuntunut vieläkään siltä, että olisin elossa. Se tuntui kuin olisin ulkona kropastani, ja joku yrittäisi polttaa ihoani.

Tänään kävin yksin uimassa ja harkitsin, että jäisinkin vedenpinnan alle. Tajusin kuinka hullu ajatukseni oli ja nousin nopeasti vedestä pois.

Tällä hetkellä mä oikeesti pelkään itseäni.

Miksen mä olisi voinut kuolla jonkun puolesta, joka haluaa elää, ja josta välitetään?