Uusivuosi perheen kanssa

Mua pelottaa tuleva uusivuosi. Tulee olemaan ensimmäinen kertaus moneen vuoteen kun oon perheen kanssa silloin. Uusivuosi on aina ollut vähän ristiriitainen asia mulle. Silloin on ammuttu raketteja kun olin pieni. Sai valvoa. Sai sipsejä, mutta siinä ei ollut mitään erikoista sen kummemmin.

Ensimmäisen kerran uusivuosi oli merkittävä, kun pääsin viettämään sen kavereiden kanssa.Tehtiin kaikkee kivaa ja vietettiin aikaa yhdessä. Puhuttiin kaikkee syvällistä ja oltiin vain. Viime uusivuosi juotiin yhdessä. Sekin oli ihan ok. Mutta tänä vuonna mä en edes tiedä, mitä ne tekee. Mä tiedän vain, etten mä ole niiden kanssa. Mä en todennäköisesti näe kuin mystoreista, mitä he tekevät silloin. Samaan aikaan kun itse olen kotona ja toivon olevani jossain muualla.

Oikeasti tuntuu niin turhalta. Onko musta enää mihinkään. Ei mun elämässä tapahdu mitään. Saatan ehkä päästä ensiviikolla dinon luo yöksi, mutta sekin on vain ehkä. Koska pitää olla isältä lupa. Koska äitin lupa pelkästään ei kuulemma riitä. Miten se muka eroaa tavallisesta. Miksi muka en voisi tällä kertaa mennä yöksi kaverin luokse. Tai no äiti ja isä varmaan ovat huomanneet, että tässä on jotain enemmänkin. Mutta silti. Miksi se on niin ihmeellistä. Ihan tyhmää.

Mutta niin se uusivuosi. En tiedä muutakuin, että silloin ahdistaa. Ihan varmasti. Jo nyt ahdistaa aina kun tajuan, että ihan oikeasti minulla ei ole kavereita. Ei vain ole. Jos dino haluaa satuttaa mua, niin sillä on kaikki valmiudet siihen. Se on pelottavaa. Tiedän ettei se halua, mutta silti jos. Ikinä ei voi tietää.

Vaihdoin kuvat hauskoista hetkistä kavereiden kanssa, seinällä nyt oleviin sattuman varaisiin kuviin weheartitista. Sattui liikaa katsoa niitä. Minulla on edelleen muutamissa kehyksissä kuvia tämän hetkisistä kavereista, vaikka nekin ahdistaa. Ahdistaa tietää se, että minusta puhutaan paskaa ja etten voi luottaa ollenkaan. Kaverit vain ovat, koska ei ole muitakaan. Tuntuu yksinäiseltä. Tuntuu niin turhalta. Voinko edes tulevaisuudessa saada elämääni ihmisiä, joihin voi oikeasti luottaa ja jotka aidosti välittävät minusta? Voiko dino aidosti välittää minusta?

Kädet tärisee. Pelottaa. Olen ihan liian huono ja tyhmä. Minun pitäisi osata. Minun pitäisi. Mutten osaa. Miksi se on niin vaikeaa. Miksen osaa saada ihmisiä pitämään minusta ja viihtymään seurassani, vaikka olisin valmis hakemaan heille kuun taivaalta. Miksei ketään kiinnosta minä? 

Ahdistusbakteeri

Pieni ahdistus jouluruoista. Päällimäisenä kuitenkin onnellisuus. Silti vähän stressi ja paniikki. Mitä jos en kelpaa. Mutta sitten taas se onnellisuus. Onnellisuus ja kaikki positiiviset tunteet. Vain pieni ahdistus taustalla joka välillä puskee kovaa läpi. Mutta sitten se menee taas piiloon hyvien tunteiden taakse väijymään seuraavaa hyökkäys kertaa. Mutta silti se on olemassa. Välillä tuntui, että ne hyvät tunteet ovat hävinneet kokonaan kun ahdistus ja pelko olivat peittäneet ne täysin taakseen. Nyt tiedän, että ne on siellä aina. Eivät ne katoa vaikka ahdistus välillä ne peittääkin. Voin halutessani olla vahvempi kuin ahdistus. Voin piilottaa ahdistuksen hetkeksi jopa omasta mielestäni. Mutta tiedän myös, ettei se koskaan häivy kokonaan. Aina se odottaa otollista hetkeä hyökätä ja koittaa saada minua unohtamaan ne hyvät hetket.

Nykyään mun ahdistus tulee aivan eri tavalla kuin vuosi tai edes puoli vuotta sitten. Se on muuttanut muotoaan kun olen oppinut sietämään sitä. Ahdistus on vähän kuin virukset ja bakteerit. Kun sitä oppii sietämään, niin se muuttaa muotoaan paljon pahemmaksi. Eihän kenelläkään olisi mitään ongelmaa ahdistuksen kanssa, jos se olisi aina samanlaista. Sille olisi keksinyt keinot selättää se jo ennen kuin se edes tulee, eikä koskaan ahdistaisi. Joka kerta siinä on joku uusi asia, mitä ei osaa ottaa huomioon ja näin ahdistus pääsee taas yllättämään.

Mutta yhtälailla onnellisuus osaa manipuloida ahdistuksen piiloon. Jos onnellisuus ottaa vallan ja jatkuu pidemmän aikaa, ei enää muista, että ahdistusta on olemassa. Kunnes alkaa ahdistamaan se, ettei ole pitkään aikaan ahdistanut :D Ahdistus on vahvempi, jos sille antaa enemmän valtaa. Mutta miksi sille aina vahingossa antaa edes vähän valtaa? Ihmekkään, ettei kukaan selviä elämästä hengissä kun nämä asiat ovat niin monimutkaisia.

Toisaalta jos negatiivisia tunteita ei olisi, niin olisiko silloin edes positiivisia tunteita? Ei osattaisi verrata negatiivisiin tunteisiin, kuinka hyvä olo on. Mielummin valitsen vuoristoradan kuin maalla kulkevan junan. Vuoristoradan kyydissä on paljon hauskempaa. Junassa taas ei tule laskuja ja nousuja. Se on tylsää. Vuoristoradalla tulee huippuja ja kuoppia. Vaihtelua. Ei kerkeä tylsistyä. Mitä suurempia eroja huippujen ja kuoppien välillä on, sitä parempi vuoristorata on. Jos tunteissa olisi vain tasaista, eikä koskaan olisi niitä nousuja ja laskuja, uskoisin, että ainakin suurinosa kyylästyisi. Olisi tylsää. Ihan niinkuin junassakin.

Ja eikö me eletä kokeaksemme asioita. Ilman tunteita kokemuksetkin olisi laimeita. Ihan liiankin tylsiä. Jaksaisimmeko edes hankkia kokemuksia, jos emme saisi niistä hyvää tai huonoa mieltä? Tunteet on vain niin outo asia. Niitä ei voi nähdä, mutta silti ne vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei ole asiaa, mihin tunteet eivät vaikuta. Ihminen ei todennäköisesti edes eläisi ilman tunteita. Ei oltaisi edes pelätty syödyksi tulemista.

Ehkä sittenkin ihan hyvä vain, että välillä ahdistaa.

Mun jouluperinteet

Mulle joulu on aina ollut tärkeä juhla. Kun olin ihan pieni kirjoitin pukille toivelistan jo elokuussa ja sen jälkeen joka ikinen päivä piti laskea, kuinka monta yötä siihen jouluaattoon onkaan. Tonttuja varottiin tarkasti, koska olisihan se ollut hirveää jos niitä risuja olisi tullut. Vaikka joulun lumo onkin vähän lapsuudesta haihtunut, on joulu silti mulle tosi tärkee. 

Meidän joulu alkaa aina marraskuun viimeisestä viikonlopusta. Silloin laitetaan koristeita ympäri taloa. Joulukalenterit on ostettu jo marraskuun alussa ja jo joulukuuta odotetaan hurjasti. Marraskuun viimeisellä viikolla pikkusiskoillani on tapana kirjoittaa ylös, mitä he arvaavat mistäkin luukusta tulevan. Se joka saa enemmän oikein voittaa. 

Kun olin pieni, meillä oli tapana olla joka toinen joulu isäni vanhemmilla ja joka toinen äitini vanhemmilla. Nykyään se on siirtynyt siihen, että olemme äitini vanhemmilla, koska se on yksinkertaisesti helpompaa. Äidin vanhemmat asuvat lähempänä ja heillä on isompi talo. 

Joululaulut soivat koko joulukuun ja pipareita ja joulutorttuja on jatkuvasti tarjolla iltapalaksi. Kalenterin luukkuja availlaan ja kokoajan valmistaudutaan siihen, kun pakataan tavarat autoon ja lähdetään ajamaan kohti mummolaa. 

Mummolaan päästyä tulee pieni jännityksen tunne kun näkee miten paljon erilaisia ruokia on taas valmisteltu tai ollaan valmistamassa. Parhaan mukaan koitetaan auttaa isovanhempia ja ollaan yhdessä. Mummolaan mennään yleensä viimeistään aatonaattona ja siellä ollaan Tapaninpäivää asti tai pidempäänkin.

Jouluaattossa on tarkka kaava, millä se menee. Isovanhempani heräävät jo aamukuuden aikaan valmistelemaan päivää. Aamu kahdeksan aikaan syödään kaurapuuroa ja leipää ja saadaan jo ehkä maistaa jouluksi tehtyjä leivänpäällisiä. Sen jälkeen katsotaan, tottakai, joulupukin kuumalinjaa, ainakin siihen asti, että joku aikuisista tulee käskemään pihalle, että maltamme odottaa iltaan asti. Yleensä tässä vaiheessa olen tottunut lähtemään Tuitun kanssa joulukävelylle. Kävelemme rauhassa 6km lenkin ja katselemme kiireisiä ihmisiä ja jouluvaloja ikkunoissa. 

Takaisin päästyä on jo joulupuuron aika. Syödään ja pappa soittaa joululauluja pianolla. Katsotaan televisiosta joulurauhan julistus ja fiilistellään sitä. Seuraavat 4 tuntia tuntuvat ikuisuudelta kun lahjoja ilmestyy pikkuhiljaa kuusen alle sitä mukaa kun ne valmistuvat. Viimeisiä jouluruokia valmistellaan ja jännityksellä odotetaan. Joulupukkia meillä ei enää käy kun nuorinkin siskoni on jo 8-vuotias, mutta yleensä pukki olisi tullut siinä 4 jälkeen. 

Syödään. Niiin paljon hyvää ruokaa. Sitten vielä jälkiruokaa. Ihan ähky, mutta vielä pitää syödä vähän kun on niin hyvää. Joskus ilta kuuden aikaan kokoonnumme mummolan olohuoneeseen kun viimeisetki lahjat ovat ilmestyneet kuusen alle. Laulamme yhdessä joululauluvihkosta joululauluja ja kun pienet tuskastuvat me lapset jaamme paketit ja yleensä sen jälkeen aikuiset katselevat kun lapset avaavat lahjat. Kun lapset ovat saaneet paketit auki on aikuisilla hetki avata lahjansa. Tutkitaan lahjoja ja isä juo kahvia. Kerätään roskat pois ja ollaan yhdessä.

Koira ei saa mummolassa tulla sisälle kuin syömään ja se viettää aikansa lämmitetyssä leikkimökissä, mutta lahjojen avaamisen jälkeen koira haetaan syömään ja avaamaan lahjansa. Sen jälkeen lähden käyttämään sitä lenkillä joulumusiikkien soidessa kuulokkeista.

Takaisin tullessani saatamme syödä vielä jotain hedelmiä ja pienten on aika mennä nukkumaan. Isovanhempani käyvät jouluyön kirkossa ja muutamalla kerralla olen lähtenyt mukaankin, mutta se riippuu hyvin paljon sen hetkisestä mielialasta. 

Seuraavana aamuna saa leivänpäälle kaikkea hyvää, mitä edellisenä päivänä on ollut tarjolla. Serkkuja perheineen alkaa saapua paikalle ja teemme jotain yhdessä. Illalla syömme taas jouluruokia ja yleensä sinne on tullut vielä montaa uutta ruokaa, jota ei edes edellisenä päivänä ollut tarjolla. On se joulu vaan ihana. 

Millaisia jouluperinteitä teillä on?

Tasan vuosi siitä kun viimeksi viilsin.

Ihan hurjaa. Vuosi sitten vedin viimeisen kerran terää iholla. Tai ainakin tähän asti viimeisen. Mä en tiedä pitäiskö tämän tuntua jotenkin erityisen hyvältä. Ei musta tunnu yhtään miltään. Mulla tulee edelleen sellaisia ajoittaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin viiltely. Kuitenkin tiedostan siinä hetkessä, että viiltely ei ole vaihtoehto, koska olen lopettanut. Sitten hetken päästä ajatukset selkenevät hiukan ja sen avulla tajuan, että vaikka nyt tuntuu vaikealta, niin olen selvinnyt ennenkin ilman terää, joten minun on nytkin pakko pystyä siihen. Kai se on jonkinlaista ahdistuksen käsittelyä. Kai olen oppinut jollain tasolla käsittelemään tunteita nyt. Ehkä olen kasvanut.

Tähän väliin varoitan helposti triggeröityviä, jutut on oikeesti raakoja ja jos sulla menee huonosti niin ihan suoraan sanottuna: Älä lue.

Silti pelkään edelleen sitä tilannetta kun tajuan, että kädessäni on jäljet, enkä muista niiden tekemisestä yhtään mitään. Olen ollut tiedostomattomassa tilassa liian kauan ja satuttanut itseäni. En halua niin käyvän, mutta tässä vuoden sisällä se on ollut monta kertaa aivan liian lähellä. Haluaisin vain unohtaa koko viiltelyn olemassa olon. Mutta se ei ole mahdollista.

Kaikista pelottavinta on, että jos en olisi koskaan kuullut itseni satuttamisesta viiltämällä, en olisi sitä koskaan todennäköisemmin tehnyt. En olisi muodostanut riippuvuutta siihen niinkuin koulupsykologi mainitsi. Se ei edelleen vuoden kuivilla olon jälkeen pyörisi päässä. Mutta itsekkin kirjoitan siitä. Joku saattaa kuulla minun blogistani ensimmäisen kerran viiltelystä. Joku saattaa minun takiani haluta kokea sen pahan olon, jolla tuntuu niin hyvin saavan huomiota, itse.

Tutkin tätä postausta varten vanhoja päiväkirjojani. Oli outoa huomata, että ihan oikeasti olen silloin joskus ollut terve. Pahin asia, mitä päivässä oli tapahtunut oli se, kun äiti ei antanut katsoa elokuvaa. Siitä ajasta vain muutaman kuukauden päässä sanon vihaavani saunaa. Vihasin saunaa koska olin juuri istunut lauteitten alla. Olin istunut monta tuntia lauteitten alla, koska isällä oli mennyt hermot minuun. Olen kirjoittanut pelänneeni kun isällä on joku sairaus. Silloin asiat vielä olivat hyvin. Mutta yhtäkkiä vanhempieni voimavarat olivatkin todella vähissä, eikä kukaan selittänyt tarkemmin, miksi.

Rangaistukset ja muut eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet silloin minuun muuten mitenkään erityisen paljon. Olen itkenyt sitä ehkä yhden illan, mutta sen jälkeen olen vain unohtanut koko asian. Eihän niillä ole väliä. Tiedän etten ole kaikista huonoimmista oloista tuohon aikaan kirjoittanut ylös, mutta kaikki oli silloin vielä hallittavissa. Ei tullut mieleenkään vetää terää iholla. Ahdistusta oli ihan minimaalisen vähän.

Mutta sitten. Pari kuukautta eteenpäin ja valitan kuinka olen niin lihava. Kukaan ei kirjoittamani mukaan voi välittää minusta, painanhan hurjat 70kg. Kyykkyjä ja punnerruksia. Paljon. Paastoamista. Lisää liikuntaa. Ahdistusta siitä, etten voi syödä, sehän lihottaa. "Kaikki pojat rakastuu vaan laihoihin, enkä mä ikinä tuu saamaan ees ensisuudelmaa, jos en paina alle 50kg." Ahdistusta. Ahmimista. Ja taas paastoamista.

13.9.2014 mainitsen ensimmäisen kerran oksentaneeni. Olin varastanut vanhempien kaapista purkillisen sipsejä ja syönyt kaikki. Ahdistunut ja käynyt oksentamassa. Muistan, että otin paperia mukaan, koska kädethän menee otkuun oksentamisessa. En saanut mitään ulos, mutta voi kun se olisikin jäänyt siihen.

"Luin semmosta kirjaa, joka kertoo sellasest laihduttavasta tytöstä. Se oli aika siistii. Sielt sain myös tietää, että mun painoindeksi on 26. Normi painoindeksi mun ikäsel on sen mukaan 18-23 D: Eli nyt on pakko laihduttaa."

Nää syömättömyydet ja ruokavammailuthan ei sinänsä liity viiltelyyn, mutta mulla ne on ollu tosi merkittävässä roolissa viiltelyn alkamisen syissä. Se, että satuin syömään pullaa ta yhden keksin saattoi saada aikaan sellaisen vihan kehoa kohtaan, että jo se saattoi laukaista viiltelyn. 

29.9.2014: "Mä oon onnistunu tänään oleen aika hyvin syömättä. Oon syönyt vain 2 isän tekemää leipää jois oli voita. Sit mut pakotettiin syömään pulla jos oli aivan liikaa voita. Sit söin ennen uintia yhen mariannen etten pyörtyis veteen. Nyt syön purkkaa. Olin uimas ja uitiin kaks kilsaa. Sit kävin tunnin salilla ja meil oli liikkaa koulus. Oon aika hyvä :)"

Oon oikeesti ollut niin sairas. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos joku olisi huomannut. Olisi huomannut ne arvet käsissäni, mitä en uskaltanut edes itse nähdä. Viiltely oli jotain niin pelottavaa. Minullehan suututtaisiin, jos joku kuulisi siitä. En koskaan pyörtynyt kunnolla, siten että joku näkisi, syömättömyyden takia, mutta pätkiä siitä, kuinka olen huomannut makaavani yhtäkkiä maassa ja jatkanut elämääni normaalisti, löytyy. 

Herkkulakkoa. Paastoa. Lenkkeilyä. Oksentamista. Lisää oksemtamista ahmimisen jälkeen. Itsevihaa. Yksinäisyyttä.

Tää kuva on joululta jolloin oksensin viisi kertaa päivän aikana. Mun hiukset oli ohentuneet. Mua ahdisti. Koin olevani niiin lihava. Painoinhan jopa 67kg. 

Laihduinhan mä, mutta se itseviha vain kasvoi sen myötä. Puntari näytti jo 65kg, enkä ollut ollenkaan tyytyväinen. Tunsin itseni vain lihavemmaksi ja ällöttävämmäksi. Lintsasin ruokailuista ja kotona sanoin olevani täynnä koulu ruoasta. Laihduin vähän lisää. Perustin blogin, josta ei ole mitään tallessa. Sinne kirjoitin ensimmäistä kertaa viiltelystä. Myönsin sen itselleni.

Laihduttaminen väheni ja aloin syödä taas normaalisti. En jaksanut välittää. Paino nousi, mikä lisäsi ahdistusta kroppaa kohti. Viiltely lisääntyi.

Ensimmäisen kerran, kun päiväkirjaan viiltelystä olen maininnut on 15.4.2015. Siitä kaikki sitten lähtikin. Kyseisen muistiinpanon olen sutannut ja seuraavalle sivulle naureskellut sitä, kun olen edes ajatellut kirjoittaa siitä. Häpesin aivan äärettömän paljon. Aloin myös saamaan välillä paniikki kohtauksia, joita olen kuvaillut monen sivun verran vihkoon.

"Teki mieli viillellä, mut en voinu ku äiti just sano tänään mulle et mun pitää alkaa leikkaan marsujen kynnet paremmin. Se ei oikeesti tajuu. Onneks"

Kuka olisi arvannut, kuinka vaikeaa tavoite 15v:llä oli ollut viimeiset kaksi kuukautta ennen tätä kuvaa, koska äiti oli sanonut, että joutuu ostamaan hihallisen rippimekon jos minulla on marsun takia jälkiä käsissä. Tuossa vaiheessa riippuvuus viiltelyyn ei ollut vielä edes paha kun ajattelee loppu kesää tuona vuonna, mutta muistan kuinka lähellä olin silloin pistää terän iholle ja viiltää. Itsemurha ajatukset eivät tuolloin vielä olleet kovin vahvoina tai todellisia, mutta itsensä satuttaminen oli niin vahvasti mukana elämässä, että kauhistuttaa suoraan sanottuna näin jälkeenpäin. 

Ylipäätään. Tuossa vaiheessa vain yksi kaverini tiesi siitä, etten voi hyvin. Tuossa vaiheessa olin jo aivan lähellä pohjaa, eikä kukaan tiennyt. Kukaan ei tiennyt kuinka pahoin oikeasti voin. Olin jo vuoden viillellyt säännöllisesti, eikä kukaan ollut huomannut. Tai jos oli, niin ketään ei kiinnostanut. Asia, mitä viiltelyllä hain silloin aluksi oli huomio. Toivoin, että joku huomaa ja sanoo. Mutta ei. Tämän kuvan jälkeen meni ehkä kaksi päivää ja käteni näyttivät aivan hirveiltä. 

"Ahdisti. Menin majalle ja kiipesin sisään. Mietin, kuinka helppoo ois vaan hypätä ja lyödä pää kiveen ja kuolla pois."

Jatkoin ahmimista. Paino nousi kun en oksentanut. Ahdistuin. Viiltelin ja ahmin. Ja taas paino nousi ja oravanpyörä kiersi kierroksiaan.

"Mä vihaan itteeni ihan liikaa. Ei kukaan voi ihastuu näin läskiin ja rumaan tyttöön. Tekis ihan vitusti mieli viiltää, mut mä en voi tänään."

Tästä eteenpäin en edes itse pysty lukemaan päiväkirjoja ahdistumatta. Mutta pääpiirteittäin viiltely meni toodella paljon huonompaan suuntaan. On ihan järkyttävää lukea, kuinka olen edellisenä päivänä kirjoittanut viillelleeni pahemmin kuin koskaan ennen ja taas seuraavana päivänä kerron juuri vetäneeni ranteet auki. Olen ollut ihan sekaisin. Mutta sain apua joka aluksi vain pahensi tilannetta. En tiedä onko avulla sinänsä ollut itsessään merkitystä. Enemmän sanoisin sen auttaneen minua, että olen oppinut itsestäni. Tottakai psykologinkin luona oppii itsestään, mutta silti se työ pitää tehdä itse. Pitää itse päättää ettei viillä tai työnnä sormia kurkkuun. Pitää itse päättää haluavansa lopettaa pahan olon. Ja siinä päätöksen teossa voi olla apua terapiasta. Mutta silti se pitää itse tehdä, eikä kukaan sitä koskaan tee toisen puolesta. 

Tiedättekö mitä? Mä oon ihan oikeesti ylpeä itsestäni. Vitsit mä oon hyvä. Oikeesti. Tää on ihan uus tunne. Ehkä se oikeasti toimii niin, että lopulta kaikki kääntyy paremmin. Lopulta kaikki on mahdollista. Jos vain päättää niin.