Vittu mitä paskaa

                                                                                                                          26.5.2016

Mitä vittua, mä kirjoitan toisen kerran tänään :D Julkasen tän sitten huomenna :D

Mutta Tulin kertomaan tästä päivästä, koska kerrankin minulla on aikaa kirjoittaa samana päivänä, kuin tapahtumat ovat.

Meillä oli tänään ysien päivä koulussa. Se oli meidän luokkaretki. Se oli ihan helvetillistä paskaa. Onneksi se on ohi.

Ensinnäkin meidän ysien piti olla oman luokan kanssa. Mä vihaan meidän luokkaa. Se on ihan paska.

Kuten arvata saattaa, tällaisissa jutuissa pitää aina kerätä lappuun muiden kirjoittamana hyviä puolia. Se on ihan perseestä, koska siinä tavallaan laitetaan ihmiset valehtelemaan. Lisäksi kiellettiin käyttämästä mukavaa ja kiva tai mitään siitä huonompaa.

Arvatkaapa vaan mitä mun lappu oli sen seurauksena täynnä.. Sain tietää olevani iloinen. Itse yritin kirjoittaa muille lauseita siihen lappuun, vaikkakin suurimman osan lauseista joutuu aina valehtelemaan.

Mä en halua, että mua kutsutaan iloiseksi. Musta tuntuu ennemmin pahalta kun ihmiset sanoo mua iloiseksi, koska eikö ne muka oikeesti nää mun kuoren taakse.

Kun laput oli täytetty ja katsottu läpi lähdettiin pihalle leikkimään. Ihan oikeasti. Minkä ikäsinä opettajat meitä pitää? 7-vuotiaina?

No sitten me päästiin syömään. Se oli ihan kamalaa. Meille oli katettu juhla pöydät ja meillä oli karjalan pistia ruokana.

Sitten. MEIDÄT OLI VITTU LAITETTU LUOKITTAIN NIIHIN HELVETIN PÖYTIIN. Kaveri1 oli ainut tyttö niiden luokalta, joka oli koulussa. Sillä oli ollu jo muutenkin paska päivä. Yritettiin mennä yhen tyypin kanssa istumaan kaveri1 kanssa samaan pöytään, ettei se joudu istumaan ihan yksin. Sitten kaveri1:n luokan valvoja tuli sanomaan, että meidän pitään mennä omiin pöytiin. Kaveri1 jäi ihan yksin. Näin meille opetetaan yksin jättämistä opettajien toimesta. Hän söi todella nopeasti ja meni jo edeltä käytävään. Kun pääsin sinne, halasin kaveri1 ja hän rupesi itkemään. Vittu mä vihaan opettajia.

Seuraavat kaksi tuntia sitten kuunneltiin kun pankki kertoi meille asioita. Oli muuten paskin luokkaretki koskaan.

Miksi mä oon näin helvetin paska ihminen

JÄLLEEN KERRAN TRIGGEROIVAA TEKSTIÄ, ÄLÄ LUE, JOS TRIGGEROIDUT HELPOSTI

 

Miksen mä osaa olla olematta itsetuhoinen? En tiedä lasketteko oksentamista itsetuhoisuudeksi. Minä lasken, koska se satuttaa henkisesti niin vitusti, kun tajuaa, mitä on mennyt tekemään.

Ehkä se kumminkin kuuluu enemmän sinne syömisvammailuihin, mutta minusta tuntuu, että käytän oksentamista samaan tarkoitukseen, kuin viiltelyä; pahan olon ja ahdistuksen helpottamiseen.

Maanantaina mulla oli mennyt päivä ihan ok. Lähdin käyttämään koiraa iltalenkillä pienen ahdistuksen kanssa. Sieltä tulee samaan suuntaan toinen koira, joten päätän, että poikkean metsään (paikkaan jossa aina oksennan), jottei koirat vedä. Kävelen polkua ja kierrän järven. Kuten jo viimeksi kerroin, minun teki mieli jäädä järveen nukkumaan.

Seuraavana päivänä söin ihan hirveästi. Mua ahdisti mun omat ajatukset ja se, että oikeasti halusin kuolla. Lähdin jälleen käyttämään koiraa. Tällä kertaa laitoin hiukset kiinni ja menin vain muutaman kymmenen metrin matkan polkua koiran kanssa, päästin koiran karkuun ja työnsin sormet kurkkuun. Mua ahdisti ihan saatanasti se, mitä tein sillä hetkellä, kun olin oksentanut jo jotain ulos. Kaaduin maahan istumaan ja itkemään (taas…) Pyysin koiran luokseni ja itkin. Työnsin vielä sormet kurkkuun, koska olin syönyt niin paljon päivän aikana.

Itkin vain koska ahdisti. Halasin koiraa ja aloin ajattelemaan, että voisin viiltää yhden todella syvän jäljen käteeni niin, että voisin sanoa leikanneeni vahingossa käteen. Aloin suunnittelemaan, mihin kohti sen teen, että minun uskotaan oikeasti vain leikanneeni käteeni. Halusin pahan olon pois niin kovasti.

Kun tajusin, mitä ajattelen; voitte vain kuvitella, millainen ahdistus siitä tuli. Mä ihan oikeasti vain itkin ja itkin ja halasin koiraa istuen siellä maassa polulla.

Päätin mennä kotiin, etten löydä itseäni enää oksentamassa ja itkemässä. Mitään en kotona tehnyt, menin vain nukkumaan, mutta näin unta, jossa viiltelin itseltäni kokonaan nahkan joistain paikoista pois. Se oli todella pelottavaa.

Miksen mä ikinä osaa olla normaali? Tiedän,. ettei normaalia ole olemassa, mutta silti. Mä en jaksa tätä pahaa oloa, enkä sitä, et löydän itteni aina jollakin tapaa satuttamasta itseäni, vaikka kuinka yrittäisin lopettaa. Vittu mä oon paska. Mikä vitun oikeus mulla on elää, kun satoja onnellisia kuolee? Mikä oikeus onnellisilla on kuolla ilman, että ne joutuu kokemaan ensin tätä helvettiä? Miks helvetissä mä oon näin saatanan paska ihminen?

 

https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhm44pgu2A2qRlAjsZ4wVMiFnQmbbS9xTW6dHSYoYF_t-IKsCE4n1x17ldle6IysloNjRbhVa5Tuu3ungDvftOhyphenhyphenBOC_CJ7ZDlkxKMfphtqhUkiB-5r_ElY3SLSvONbO2sq7Ak1XkCAxO4/s640/blogger-image-1850253083.jpg

Äiti kaatui, taas

 

Heräsin siihen kun äiti huusi harmistuneena, tietäen myöhästyvänsä töistä. Hän kaatui vessan lattialle. Seuraava, mitä kuulin oli, että hän aikoo kutsua ambulanssin. Olin helpottunut, mutta kuitenkin peloissani. Nyt kun ne kerran uskallettiin kutsua, niin kyllä ne sitten uskalletaan toistekin. Mä en halua, että meidän kotona ravaa ambulanssi. Siitä tulee liikaa ajatuksia, joita en halua.

Mitä jos ne olisikin mua varten. Jos mä onnistuisin ja ne tulisi tutkimaan vain kuolinsyyn. Silloin mun ei tarvitsisi nähdä päivää, jolloin isälle kerrotaan lastensuojeluilmoituksesta, eikä sitä, kun koulut taas alkaa ja me ei enää nähdäkään kavereiden kanssa, ja meidän välit hiipuu ja lopulta katkeaa kokonaan.

Mä en halua elää kauemmin. Mä en jaksa selvittää näitä sotkuja, mitä elämä tuo tullessaan. Mä en jaksa enää yhtään kertaa pitää esitelmää koko luokan edessä naama kirkkaan punaisena. En jaksa enää huutoa, en mitään, joka sattuu henkisesti.

Mä en halua enää itkeä; Sen jälkeen tulee hyvä olo, mutta silloin kun itkee, on vain niin helvetin paha olo.  

Mä haluan viiltää. Mä haluan tämän olon edes hetkeksi pois.

Kukaan ei tiedä kuinka pohjalla olen tällä hetkellä. Kukaan ei tiedä siitä, että oikeasti haluaisin vain kuolla. En mä halua kenellekään kertoakaan.

Kävin eilen kävelemässä läheisen järven rannalla. Järvi oli ihan tyyni. Olisin halunnut vain jäädä nukkumaan järveen, mutta minussa ei ole tarpeeksi voimaa satuttaa läheisiä.

Enoni kuolee kahdenviikon sisään. En halua, että sukulaiseni romahtavat täysin.

Molemmilla kavereillani on vaikeaa tällä hetkellä. En halua satuttaa heitä.

Tällä hetkellä elän vain muiden vuoksi. Onko sekään oikein? Pitäisikö mun vain kuolla, niin kenenkään ei tarvitsisi enää käyttää aikaansa minuun. Olisiko niin parempi?

Mä en vaan ihan oikeesti jaksa enää.

Mut ei hätää aion elää ainakin ensi kesän.

Vitun hiiri

 

Mä olisin eilen kirjoittanut, jos mulla ei olisi ollut maantiedon koetta tänään. Se oli peruskoulun viimeinen koe. Jotenkin niin haikea, mutta kuitenkin niin täydellisen ihana ja rento fiilis siltä osalta. MÄ PÄÄSEN TUOLTA POIS KAHEN VIIKON PÄÄSTÄ.

Mutta ei, en todellakaan tullut kirjoittamaan tuosta. Nuo on nimittäin mun ainoita positiivisia tunteita. Ahdistaa ihan saatanasti, ja elämä menee muutenkin päin helvetinpersettä tällä hetkellä.

Aloitetaan vaikka tämän viikon tiistaista. Meillä oli ihan jäätävä stressi kotona tietyistä syistä, joita en kylläkään saa mainita. Mä sanoin jotain ihan tavallista, mutten varonut sanojani tarpeeksi, päädyin nurkkaan. Pidättelin siinä kyyneliä 20 minuuttia, kun isä huusi minulle. Hän sanoi sellaista mihin olisin halunnut sanoa vastaan, mutten voinut, koska silloin olisin joutunut olemaan nurkassa kauemmin.

Heti kun pääsin pois, menin ”käyttämään koiraa”. Oikeasti menin lähimpään metsään itkemään. Itkin vähintään kaksikymmentä minuuttia. (Miksi musta tuntuu, että mä itken nykyään joka päivä? Viel pari kuukautta sitten en osannut itkeä, nyt olen itkenyt liikaa..)

Mua ahisti ihan saatanasti.  Laitoin kaveri2lle viestiä, että keksii mulle muuta ajateltavaa, koska en voi viillellä ennen kesäleiriä. Kerroin suurin piirtein tilanteen hänelle. Se käski mun katsoa jotain leffaa. Se on ihana kun se jaksaa välittää musta.

Keskiviikkona kävin tapaamassa hiirtä. En ole aivan varma olenko kertonut teille hiirestä, mutta hän on siis perhetyöntekijä, jonka olemus on aivan kuin hiirellä. En ole koskaan pitänyt hänestä, ja olen iloinen, että hänen työnsä loppuivat. Mun ei enää ikinä tarvitse nähdä sitä!

Mutta niin, minulla ja hiirellä oli tapaaminen kolmen jälkeen. Minulla oli viimeisellä tunnilla liikuntaa, ja olin koko tunnin ahdistunut, koska meillä oli jalkapalloa, enkä todellakaan osaa sitä. Ahdistus ei johtunut ainoastaan siitä, vaan minulla oli lisäksi muutenkin ahdistava olo edellisen päivän takia. En edes tiedä miksi. Kun tunti loppui, muistin, että minun pitää lähteä tapaamaan hiirtä.

No se meni ihan hyvin. Sanoin, että mun ahdistus on 6.5 kun se kysyi sitä asteikolla 0-10. Se kyseli sitä, miten puran ahdistusta, kun en nyt voi viillellä. Sanoin, etten pura. Koska oikeasti mikään ei auta niin hyvin kuin viiltely. Se kyseli myös syitä ahdistukselle, niin en suostunut kertomaan, koska en ollut ihan varma itsekään (Eiku mitäh, mähän olin ahdistunut siitä kun isä huus mulle ihan kunnolla jälleen edellispäivänä, mutten voinu kertoo hiirelle, ettei isä saa seurauksia.) Sanoin vain kysyessä, että meillä on mennyt kotona hyvin, eikä mitään kummempaa ole ollut.

No eilen kun tulin neljältä kyliltä, ja kysyin äidiltä, saanko leipoa. Äiti kysyi ensin, että onko mulla kaikki hyvin. Kun ihmettelin, miten niin, niin äiti kertoi, että sille oli soitettu juuri.

Musta on tehty lastensuojeluilmoitus. Se saatanan hiiri teki. Se ei sitten edes viitsinyt mainita siitä mulle. Sen onni ettei me nähdä enää.

Sovittiin äidin kanssa, ettei kerrota isälle ennen kuin viikonloppu on ohi. Mä en ihan oikeasti halua nähdä sitä päivää, kun isälle kerrotaan.

Niin ketähän se tästä syyttää? Oisko vaikka mua. Mähän sen ilmoituksen viimeksi tein.

Vittu se hiiri on pilannut mun elämän. Mietin eilen ihan tosissani itsemurhaa. Kavereillakin on draamaa keskenään, enkä ollut aivan varma olinko itsekin mukana. Tänään harkitsin uudestaan, kun tajusin kuinka vakavaa se heidän draamansa on. Jo viikon verran olen nähnyt hirveästi vaivaa, etten löydä itseäni kädet auki.

Mä en ihan oikeesti jaksa elää, mutten kuollakkaan.

Rahasta

Mua ahdistaa. Ihan vitusti. TAAS. En oikeasti jaksa tätä enää.

Kaveri ei ole vieläkään kertonut kellekään muulle kuin minulle asiastaan. Mä haluan ensin toisen kaverin mielipiteen asiasta, ennen kuin vien sitä eteenpäin. vein asiaa eteenpäin kuitenkin niin, että kerroin tälle toiselle kaverille, että sillä toisella on kerrottavaa.

Mun ahdistus ei kuitenkaan liity enää siihen. Tai ei ainakaan niin paljon.

Meidän perheellä on rahat ollut jo jonkin aikaa vähissä. Periaatteessa ei, koska ruokaa tulee pöytään ja pihasta löytyy kaksi autoa, joista toinen on jopa avoauto. Eli emme käy ruoka jonossa, ei mitään sinne päinkään. Tarkoitan lähinnä sitä, että suurin osa rahoista menee laskuihin, eikä mitään ylimääräistä osteta. Meillä kotona on kiellettyä puhua rahasta, tai jonkun ostamisesta, isän kuullen. Hän stressaantuu siitä.

Tämän takia olen jo jonkin aikaa maksanut itse kaikki ylimääräiset menot, minulla kun ei tule laskuja ja olen omistanut ihan kohtuu suuria summia.

Eilen sain kuulla, että tililläni on enää sen verran vähän rahaa, etten todellakaan voi tuhlata ihan huvikseen. Minun pitää kuitenkin maksaa seuraavana lukuvuonna todennäköisesti kaikki kulut itse. Mulle iski kauhea ahdistus, miten mun rahat voi riittää siihen kaikkeen, mitä ollaan kavereiden kanssa suunniteltu kesäksi.

Mun rahat ei ainakaan tällä hetkellä tule lisääntymään kesän aikana. En saanut edes kesätöitä. Mun mielestä on niin epistä kun jotkut saa omaan käyttöönsä lapsilisät, eli ne saa tyyliin 100e kuussa. Miten ne voi valittaa, kun niillä on ”vain 7,5euron tuntipalkka”. Ne kuitenkin saa rahaa, mä en.

Tiedän, etten minäkään saisi valittaa rahasta, kun minulla sitä kuitenkin on (Ihan kohtuu paljon). Olen vain jotenkin kateellinen ihmisille, jotka pääsevät ulkomaille joka vitun vuosi. Mistä ne saa ne rahat? Miten jollakin voi olla varaa ostaa 70e kengät? Ei sillä, etten mä itsekin haluaisi, mutta mistä ne saa niin paljon rahaa?

Musta tuntuu, että kaikki muut käy kokoajan ulkomailla, huvipuistoissa, jäkispeleissä ja festareilla. Silti niillä on päällä merkkivaatteita ja kaikki viittaa siihen, että niillä on ylimäärästä rahaa ihan vitusti. Mistä ne saa sen kaiken?

Kun pahin painajainen toteutui

 

Sori, etten ole kirjoittanut hetkeen. Se on johtunut siitä, että olen ollut niin hyvällä tuulella, etten ole halunnut käyttää aikaani kirjoittamassa blogiin koneella.

Mutta siis olen kokoajan pelännyt, että viiltelyni heijastuu johonkin minulle tärkeään ihmiseen. Nyt se on tapahtunut.

Eilen harmittelin kaverille, että jäljet jotka ovat kohta puolitoista kuukautta vanhoja, näkyvät vieläkin (hyvä minä), että jos olisin viillellyt niiden päälle, niin niitä ei enää näkyisi. Kaveri meni hiljaiseksi ja kysyin mikä hänellä on ja hän sanoi kertovansa sitten joskus.

Vastaus harmitti minua, ja sanoin, ettei hän kumminkaan kerro ja näin sain hänet puhumaan. Hän näytti jalkaansa ja kysyi, miltä siinä oleva jälki mielestäni näyttää. Arvelin, että hän oli raapaissut tai polttanut sitä jollain. Siinä vaiheessa mä tiesin ainoastaan, että se oli tehty tarkoituksella, koska sen näki kaverin eleistä.

Kun kysyin mikä se on, niin hän kertoi viiltäneensä siihen sheiverillä. Ja käyttävänsä höylää edelleen. Eli hän ei ollut irrottanut teriä siitä. Hän kertoi myös, että oli seuraavana päivänä pitänyt minifarkkuja ja laittanut siihen päälle vain laastarin, eikä kukaan ollut kysynyt mitään. Mulle tuli surullinen olo, koska huomasin kuinka paha olla kaverillani oli. Hän oli kuulemma päättänyt, ettei hän siihen kierteeseen lähde mukaan ja siitä päätöksestä pidän, mutta mä ihan oikeasti syytän vain itseäni tästä. 

Olen ainut joka tietää tästä, ja se ahdistaa. Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Pitäisikö mun kertoa jollekin aikuiselle, ja suututtaa kaveri siinä samalla vai pitää tieto sisälläni.

Mä haluan, että kaveri uskoo, että en mene tiedoista, joita hän kertoo, rikki. En näin ollen voi pakottaa häntä puhumaan edes toiselle kaverille, jonka kanssa voisin kestää tiedon yhdessä. Mun on pakko selvitä yksin. Ahdistaa.

Olen ollut nyt lähiaikoina niin hyvällä tuulella, että pienikin ahdistus tuntuu jäätävän suurelta. Enkä voi edes viillellä, koska menen kesällä isoseksi pikkutyttöjen leirille, enkä todellakaan halua heidän näkevän arpiani.

Mutta nyt mä ihan oikeasti en tiedä mitä mä teen. Auttakaa mua!  Pyydänkö jotain aikuista puhumaan kaverini kanssa ja menetän kaverin, vai pidänkö vain itse hyvät välit kaveriin ja yritän kestää huonon omantunnon? Pitääkö mun auttaa kaveria olemalla hiljaa vai pyytämällä sille apua? Miten te haluaisitte?

Kaverilla on ollut jo aikaisemminkin mm. oksentelua ja yritin silloin jo pyytää häntä menemään puhumaan jollekin aikuiselle, mutta hän ei halua. Hän haluaa vain vihata itseään yksin. Mitä mä teen?

 

Toi edellinen on kirjoitettu viimeviikon keskiviikkona, mutta mun blogger ei suostunut avautumaan silloin, joten jatkan vielä tänään.

Perjantaina olimme kavereiden kanssa kylillä ja aloimme puhua siitä, että olisi kiva päästä juomaan taas. Toinen kaveri ehdotti, että otan seuraavana päivänä juomat mukaan, ja tämä josta olen puhunut sanoi, että ei onnistu, pitäisi mennä kännissä kotiin. Tähän kaveri toteaa, ettei kukaan huomaa, jos se toinen menee kännissä kotiin.

Sen jälkeen istumme muutaman minuutin ihan hiljaa ja sen jälkeen kaveri lähtee ja mekin lähdemme toisen kaverin kanssa.

Eilen sain kuulla, että kaveri oli itkenyt pitkään sitä, kun kukaan ei huomaa. Mä en ihan oikeesti tiiä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin vain, että hänellä on kaikki hyvin, mutta mun omat voimat ei riitä häntä auttamaan. En kumminkaan haluaisi menettää kaverin luottamusta. Oikeesti auttakaa mua!