Jotain positiivista välillä

Miksei missään ole mitään hyvää?

Huomasin, että mun blogin perusteella voisi ajatella, että ajattelen, ettei maailmassa ole mitään hyvää. Välillä minusta oikeasti tuntuukin siltä, mutta oikeasti asia ei ole niin. Kuunnellessani salaa vanhempien ja perhetyöntekijöiden keskustelua kuulin minulla olevan masennus. Se oli vanhempieni diagnoosi. Yksikään lääkäri ei ole sitä minulla (vielä) diagnosoinut. Toisaalta uskon itsekin, että asia on näin. Silti tuntuu pahalta, kun äiti ja isä puhuvat tämmöisiä selän takana.

Mutta ajattelin listata omasta mielestäni positiivisia asioita (kymmenen) maailmassa, ja selittää miksi juuri nämä asiat ovat mielestäni hyviä.

1.       Kaverit

Tarvitseeko tätä edes selittää :D Ilman kavereita en selviäisi. Heille kerron asioita, jotka ahdistaa mua, ja jo se, miten ne kuuntelee auttaa. Kavereiden kanssa voi tehdä parhaita juttuja ja heidän kanssaan voi paeta vaikka kylille karkuun kotona olevaa tilannetta. He auttavat niin hyvin kuin osaavat. En tiedä miten muilla, mutta minulla kaverit tai ainakin ystävät ovat tärkeimpiä maailmassa, ja heihin voin luottaa 100%.

2.       Musiikki

Mä itse karkaan monesti musiikkiin elämää. Musiikki on välillä ainoa asia, joka saa minut unohtamaan sen, millaista elämä on. Musiikin mukana pääsee kuin toiseen maailmaan, jossa ei tarvitse ajatella mitään. Mä pidän laulamisesta paljon, vaikkei lauluääneni olekaan parhaasta päästä. Parhaita artisteja ovat Sanni ja Mikael Gabriel, mutta melkein kaikki poppi menee.

3.       Lemmikit

Mulla on kaksi marsua ja koira. Ne on kaikki mulle tosi rakkaita, ja aina ku äiti arvioi mun kykyä hoitaa ne hyvin, sattuu. Eläimissä on se hyvä puoli, että niille voi kertoa kaiken ja voi olla varma, ettei ne kerro eteenpäin. Ne ei arvostele. Ne ei välitä, vaikket sä jaksa meikata. Ne luottaa. Ne välittää, vaikkei kukaan mu välittäisi.

4.       Vesi

Mä en tiedä miksi, mutta mä rakastan vettä. Vesi on kaunista. Vedessä voi uida; mä oon harrastanu uintia 5-vuotiaasta ja rakastan sukeltelua ja uimista muutenkin. Vesi puhdistaa ja se suojelee, sen läpi ei kuule, kun vanhemmat riitelevät. Vesi vie janon pois. Kannattaa muuten katsoa areenastaH2O. Olen itse ihan koukussa :D

5.       Rakkaus

Sitä ei oikeasti ymmärrä, miten joku oikeasti voi rakastaa. On tervettä rakastua, rakastaa ja olla rakastettu ja todennäköisesti jokaista ihmistä rakastaa ainakin joku. Ilman rakkautta maailmassa ei olisi mitään järkeä, eikä mikään merkitsisi mitään.

6.       Nauraminen

Ilman iloa, nauramista, elämä olisi todella tylsää ja masentavaa. Nauraminen poistaa stressiä ja se on monen tapa reagoida asioihin, varsinkin jos yllättyy. Miettikää jos ihminen ei pystyisi nauramaan, ei olisi hyviä läppiä, vitsejä, tai muita, koska eihän olisi mitään järkeä naurattaa toisia, jos toiset eivät pystyisi nauramaan tai edes iloitsemaan.

7.       Piirtäminen

Tämä on asia, jossa voin sanoa jopa itse olevani kohtuullisen hyvä, jos oikeasti yritän. Piirtämällä saan purettua tunteita ja osaan hahmottaa, mitä tunnen. Voin piirtää henkilön, joka tekee itsemurhan ja saan käsiteltyä itsemurhaan liittyviä ajatuksia ilman, että minun tarvitsee oikeasti tappaa itseäni.

8.       Harrastukset

Harrastuksissa pääsee pois omasta elämästä. Saa muuta ajateltavaa, kuin mitä silloin kuin yksin kotona ollessa tulee mieleen. Jälleen: unohtaa sen millaista elämä oikeasti on.

9.       Ruoka

Ruoka vie nälän pois, ja joskus myös pahan olon. Ruoka on hyvää. Ruoan laittaminen on kivaa, ja se on ainoita asioita, joita teemme perheeni kanssa yhdessä.

10.   Nukkuminen

Mietin voiko tätä edes laittaa tähän listaan, koska se on välillä positiivinen, mutta myös hyvin usein negatiivinen asia. Olen pelännyt nukkumista ihan pienestä asti. Pienempänä tosin pelkäsin sitä pimeän ja tulipalon takia. Nykyään pelkään nukkumista enemmän painajaisten ja kuolemisen takia, mutta edelleen pelkään pimeää. Nukkumisessa on hyvää kuitenkin se, että jos sattuu näkemään hyvää unta, niin silloin nukkuminen on ihanaa ja sitä voisi tehdä vaikka kokoajan.  Nukkuminen vie pois myös väsymystä, vaikka tuntuukin, ettei väsymys lakkaa ikinä.

Miksi elämä on pelkkää riitaa?

Toissa iltana tulimme mummolasta. Laskin skeittilaudan väärään paikkaan ja kuulin huutoa koko loppu illan tästä asiasta, ja kuinka olen tyhmä, raivostuttava tytär, joka ei osaa yhtään kuunnella. Karkasin yläkertaan katsomaan H2O:ta ja poistuin pään sisällä pois tästä paskasta maailmasta. Nukahdan ajatellen mielikuvitusmaailmaa jonka sarjasta sain päähäni. Taustalla kuuluu kokoajan huutoa. Marsut pitävät sen verran kovaa ääntä, ettei huuto kuulu liian kovaa kahden oven läpi ja saan unenpäästä kiinni.

Aamulla herään. Kuuntelen kuuluuko huutoa vielä. On sen verran hiljaista, että uskallan lähteä alas. Äiti istuu keittiössä ja ehdottaa, laitettaisiinko karjalanpiirakoita uuniin. Kun uunia ei pystykään käyttämään (Isä oli halunnut tehdä itse laatikoita, koska ei saanut jouluna tarpeeksi hyviä) syntyy uusi riita. Rupean keittämään kahvia, kun äiti menee makkariin huutamaan isälle. Koristelen muutaman piparin, otan kahvin ja lähden huoneeseeni ylös. Suljen kaikki mahdolliset ovet perässäni ja laitan musiikin sen verran kovalle etten kuulisi riitaa huoneeseeni, mutta sen verran pienelle, ettei se kuulu alakertaan.

Myöhemmin n. 2 tunnin päästä tulen alakertaan vanhempien käskemänä ”aamupalalle” kello on jotain kaksi tai sinnepäin. Hetkenpäästä perhetyöntekijä tuleekin ja pakenen jälleen yläkertaan lähinnä salakuuntelemaan vanhempiani. Masennus-diagnoosin jälkeen en jaksa enää, vaan laitan SANNIn niin kovalle, etten varmasti kuule mitä alhaalla puhutaan. Pelaan Simssiä iPadillä n. puoli tuntia ja minut käsketään alas. Hetken päästä ne onneksi lähtee.

Katson puhelinta. Vittu. Kaveriporukan Whatsapp ryhmässä on riita käynnissä. En oikeasti jaksa, ja päätän olla reagoimatta mitenkään.

Alhaalta kuuluu taas huutoa ja mietin, eivätkö he voi olla edes hetken hiljaa. Menen alakertaan keittämään kastikkeen lihalle, jota isä paistaa. Isä käskee minun keittää se heti. Keitän kastikkeen rauhassa ja kun saan sen valmiiksi, kysyn mihin laitan sen. Ei olisi kannattanut. Isä alkaa raivoamaan siitä, kun en osaa ajatella mitään itse. Ja siitä, miten kastike on puoli tuntia etuajassa.  Karkaan koneelle kirjoittamaan eilisiä postauksiani.

Kun saamme syötyä, käytän koiran vielä lenkillä. Menen yläkertaan ja katson padilta sarjoja. Olen iloinen; alhaalta ei kuulu juuri sillä hetkellä huutoa. Kunnes kaverilta tulee viesti: Ootsäki vihane mulle? Muistan kyllä päivällä olleen riidan, mutta en todellakaan ollut suuttunut kaverilleni. Ensinnäkin vaikka syy olisi ollut suurempi, en jaksa riidellä kenenkään kanssa. Toiseksi riita, jossa kaveriani syytettiin asiasta, josta en suuttuisi muutenkaan, vaikka viimeiset pari päivää eivät olisikaan olleet niin kamalia. Toinen kaverini oli kuitenkin suuttunut hänelle, joten rauhoittelin, se leppyy kyllä.

Kuuntelen kun Vanhemmat ovat jälleen ruvenneet huutamaan. Haistakaa Vittu koko maailma. Väsyttää, nukahdan.

Aamulla herään kun äiti ja isä huutavat toisilleen kurkkusuorana. Makaan sängyssä ainakin kolme tuntia ja kuulen kun äiti lähtee kauppaan. Uskallan mennä alas keittämään kahvia. Äiti tulee kotiin ja tunnelma on kireä. Isä tiuskii minulle kokoajan jotain hommia ja syömme aamupalaa. Tulen koneelle kirjoittamaan tätä ja käyn vähän väliä juoksemassa isälle sen käskemiä hommia.

Kaverilta tulee viestiä, jossa hän kysyy: Vietetäänkö me uutta vuotta sit ollenkaa? Mua vituttaa ja käsken kysyy joltain muulta. Ryhmässä, jossa eilen riideltiin, hän kysyy ja toinen kaverini vastaa vittuillen takaisin. Vietämme uutta vuotta yhdessä. Mummu tulee. Olen tässä hetkessä. Katsotaan mitä seuraavaksi…

Mä en tajua

 

Kirjotan nyt tosi pitkästä aikaa. En rupea selittelemään miksi, koska tämä on mun blogi; kirjoitan tätä pääasiassa itseäni varten.

 Mutta mitä minulle on tapahtunut?

Mä kävin ennen kuin koulu loppui monta kertaa koulupsykologin luona. en tiedä onko siinä oikeastaan mitään järkeä. Psykologi osaa varmaan asiansa ihan hyvin, mutta hänen olemuksensa on sellainen, että tulee olo, ettei hänelle voi kertoa ainakaan mitään luottamuksellista. Ja muutenkin psykologilla on kokoajan sellainen, että hän on siellä vain saamassa rahaa. Tapaaminen meillä on seuraavan kerran vasta toisella viikolla.

Vanhempani ovat päättäneet pistää tuulemaan. Mulla on Lapset Puheeksi tapaaminen tammikuussa, ja meillä rupeaa käymään perhetyöntekijä. Hyvähän meidän porukoiden on ottaa heti kaikki hyödyt mun ongelmista…

Se perhetyöntekijä kävi tutustumassa meillä tänään. Mä tiedän jo nyt, että tuun vihaamaan niitä sen käyntejä. Se vaikutti joltain hiireltä. Se tuskin puhu, ja sen koko olemus oli jotenki tosi raivostuttava. Mä en vaan yhtään tykännyt siitä.

Tänään, ennen kuin se tyyppi kävi meillä, äiti kysyi multa, että eikö mun olisi parempi olla jossain muualla. Mä samaan aikaan loukkaannuin, mutta myös säikähdin. Oon ollu niin nätisti, kuin oon osannu, en ole ollut ahdistunut, ainakaan ulospäin. Mua pelottaa tällä hetkellä, jos äiti suunnittelee mun laittamista perhekotiin. En tiedä miten selviäsin ilman mun kavereita; mä en oikeasti selviäis, koska ne on ainoita, joille pystyn oikeasti puhumaan melkein kaikesta.