Tasan vuosi siitä kun viimeksi viilsin.

Ihan hurjaa. Vuosi sitten vedin viimeisen kerran terää iholla. Tai ainakin tähän asti viimeisen. Mä en tiedä pitäiskö tämän tuntua jotenkin erityisen hyvältä. Ei musta tunnu yhtään miltään. Mulla tulee edelleen sellaisia ajoittaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin viiltely. Kuitenkin tiedostan siinä hetkessä, että viiltely ei ole vaihtoehto, koska olen lopettanut. Sitten hetken päästä ajatukset selkenevät hiukan ja sen avulla tajuan, että vaikka nyt tuntuu vaikealta, niin olen selvinnyt ennenkin ilman terää, joten minun on nytkin pakko pystyä siihen. Kai se on jonkinlaista ahdistuksen käsittelyä. Kai olen oppinut jollain tasolla käsittelemään tunteita nyt. Ehkä olen kasvanut.

Tähän väliin varoitan helposti triggeröityviä, jutut on oikeesti raakoja ja jos sulla menee huonosti niin ihan suoraan sanottuna: Älä lue.

Silti pelkään edelleen sitä tilannetta kun tajuan, että kädessäni on jäljet, enkä muista niiden tekemisestä yhtään mitään. Olen ollut tiedostomattomassa tilassa liian kauan ja satuttanut itseäni. En halua niin käyvän, mutta tässä vuoden sisällä se on ollut monta kertaa aivan liian lähellä. Haluaisin vain unohtaa koko viiltelyn olemassa olon. Mutta se ei ole mahdollista.

Kaikista pelottavinta on, että jos en olisi koskaan kuullut itseni satuttamisesta viiltämällä, en olisi sitä koskaan todennäköisemmin tehnyt. En olisi muodostanut riippuvuutta siihen niinkuin koulupsykologi mainitsi. Se ei edelleen vuoden kuivilla olon jälkeen pyörisi päässä. Mutta itsekkin kirjoitan siitä. Joku saattaa kuulla minun blogistani ensimmäisen kerran viiltelystä. Joku saattaa minun takiani haluta kokea sen pahan olon, jolla tuntuu niin hyvin saavan huomiota, itse.

Tutkin tätä postausta varten vanhoja päiväkirjojani. Oli outoa huomata, että ihan oikeasti olen silloin joskus ollut terve. Pahin asia, mitä päivässä oli tapahtunut oli se, kun äiti ei antanut katsoa elokuvaa. Siitä ajasta vain muutaman kuukauden päässä sanon vihaavani saunaa. Vihasin saunaa koska olin juuri istunut lauteitten alla. Olin istunut monta tuntia lauteitten alla, koska isällä oli mennyt hermot minuun. Olen kirjoittanut pelänneeni kun isällä on joku sairaus. Silloin asiat vielä olivat hyvin. Mutta yhtäkkiä vanhempieni voimavarat olivatkin todella vähissä, eikä kukaan selittänyt tarkemmin, miksi.

Rangaistukset ja muut eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet silloin minuun muuten mitenkään erityisen paljon. Olen itkenyt sitä ehkä yhden illan, mutta sen jälkeen olen vain unohtanut koko asian. Eihän niillä ole väliä. Tiedän etten ole kaikista huonoimmista oloista tuohon aikaan kirjoittanut ylös, mutta kaikki oli silloin vielä hallittavissa. Ei tullut mieleenkään vetää terää iholla. Ahdistusta oli ihan minimaalisen vähän.

Mutta sitten. Pari kuukautta eteenpäin ja valitan kuinka olen niin lihava. Kukaan ei kirjoittamani mukaan voi välittää minusta, painanhan hurjat 70kg. Kyykkyjä ja punnerruksia. Paljon. Paastoamista. Lisää liikuntaa. Ahdistusta siitä, etten voi syödä, sehän lihottaa. "Kaikki pojat rakastuu vaan laihoihin, enkä mä ikinä tuu saamaan ees ensisuudelmaa, jos en paina alle 50kg." Ahdistusta. Ahmimista. Ja taas paastoamista.

13.9.2014 mainitsen ensimmäisen kerran oksentaneeni. Olin varastanut vanhempien kaapista purkillisen sipsejä ja syönyt kaikki. Ahdistunut ja käynyt oksentamassa. Muistan, että otin paperia mukaan, koska kädethän menee otkuun oksentamisessa. En saanut mitään ulos, mutta voi kun se olisikin jäänyt siihen.

"Luin semmosta kirjaa, joka kertoo sellasest laihduttavasta tytöstä. Se oli aika siistii. Sielt sain myös tietää, että mun painoindeksi on 26. Normi painoindeksi mun ikäsel on sen mukaan 18-23 D: Eli nyt on pakko laihduttaa."

Nää syömättömyydet ja ruokavammailuthan ei sinänsä liity viiltelyyn, mutta mulla ne on ollu tosi merkittävässä roolissa viiltelyn alkamisen syissä. Se, että satuin syömään pullaa ta yhden keksin saattoi saada aikaan sellaisen vihan kehoa kohtaan, että jo se saattoi laukaista viiltelyn. 

29.9.2014: "Mä oon onnistunu tänään oleen aika hyvin syömättä. Oon syönyt vain 2 isän tekemää leipää jois oli voita. Sit mut pakotettiin syömään pulla jos oli aivan liikaa voita. Sit söin ennen uintia yhen mariannen etten pyörtyis veteen. Nyt syön purkkaa. Olin uimas ja uitiin kaks kilsaa. Sit kävin tunnin salilla ja meil oli liikkaa koulus. Oon aika hyvä :)"

Oon oikeesti ollut niin sairas. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos joku olisi huomannut. Olisi huomannut ne arvet käsissäni, mitä en uskaltanut edes itse nähdä. Viiltely oli jotain niin pelottavaa. Minullehan suututtaisiin, jos joku kuulisi siitä. En koskaan pyörtynyt kunnolla, siten että joku näkisi, syömättömyyden takia, mutta pätkiä siitä, kuinka olen huomannut makaavani yhtäkkiä maassa ja jatkanut elämääni normaalisti, löytyy. 

Herkkulakkoa. Paastoa. Lenkkeilyä. Oksentamista. Lisää oksemtamista ahmimisen jälkeen. Itsevihaa. Yksinäisyyttä.

Tää kuva on joululta jolloin oksensin viisi kertaa päivän aikana. Mun hiukset oli ohentuneet. Mua ahdisti. Koin olevani niiin lihava. Painoinhan jopa 67kg. 

Laihduinhan mä, mutta se itseviha vain kasvoi sen myötä. Puntari näytti jo 65kg, enkä ollut ollenkaan tyytyväinen. Tunsin itseni vain lihavemmaksi ja ällöttävämmäksi. Lintsasin ruokailuista ja kotona sanoin olevani täynnä koulu ruoasta. Laihduin vähän lisää. Perustin blogin, josta ei ole mitään tallessa. Sinne kirjoitin ensimmäistä kertaa viiltelystä. Myönsin sen itselleni.

Laihduttaminen väheni ja aloin syödä taas normaalisti. En jaksanut välittää. Paino nousi, mikä lisäsi ahdistusta kroppaa kohti. Viiltely lisääntyi.

Ensimmäisen kerran, kun päiväkirjaan viiltelystä olen maininnut on 15.4.2015. Siitä kaikki sitten lähtikin. Kyseisen muistiinpanon olen sutannut ja seuraavalle sivulle naureskellut sitä, kun olen edes ajatellut kirjoittaa siitä. Häpesin aivan äärettömän paljon. Aloin myös saamaan välillä paniikki kohtauksia, joita olen kuvaillut monen sivun verran vihkoon.

"Teki mieli viillellä, mut en voinu ku äiti just sano tänään mulle et mun pitää alkaa leikkaan marsujen kynnet paremmin. Se ei oikeesti tajuu. Onneks"

Kuka olisi arvannut, kuinka vaikeaa tavoite 15v:llä oli ollut viimeiset kaksi kuukautta ennen tätä kuvaa, koska äiti oli sanonut, että joutuu ostamaan hihallisen rippimekon jos minulla on marsun takia jälkiä käsissä. Tuossa vaiheessa riippuvuus viiltelyyn ei ollut vielä edes paha kun ajattelee loppu kesää tuona vuonna, mutta muistan kuinka lähellä olin silloin pistää terän iholle ja viiltää. Itsemurha ajatukset eivät tuolloin vielä olleet kovin vahvoina tai todellisia, mutta itsensä satuttaminen oli niin vahvasti mukana elämässä, että kauhistuttaa suoraan sanottuna näin jälkeenpäin. 

Ylipäätään. Tuossa vaiheessa vain yksi kaverini tiesi siitä, etten voi hyvin. Tuossa vaiheessa olin jo aivan lähellä pohjaa, eikä kukaan tiennyt. Kukaan ei tiennyt kuinka pahoin oikeasti voin. Olin jo vuoden viillellyt säännöllisesti, eikä kukaan ollut huomannut. Tai jos oli, niin ketään ei kiinnostanut. Asia, mitä viiltelyllä hain silloin aluksi oli huomio. Toivoin, että joku huomaa ja sanoo. Mutta ei. Tämän kuvan jälkeen meni ehkä kaksi päivää ja käteni näyttivät aivan hirveiltä. 

"Ahdisti. Menin majalle ja kiipesin sisään. Mietin, kuinka helppoo ois vaan hypätä ja lyödä pää kiveen ja kuolla pois."

Jatkoin ahmimista. Paino nousi kun en oksentanut. Ahdistuin. Viiltelin ja ahmin. Ja taas paino nousi ja oravanpyörä kiersi kierroksiaan.

"Mä vihaan itteeni ihan liikaa. Ei kukaan voi ihastuu näin läskiin ja rumaan tyttöön. Tekis ihan vitusti mieli viiltää, mut mä en voi tänään."

Tästä eteenpäin en edes itse pysty lukemaan päiväkirjoja ahdistumatta. Mutta pääpiirteittäin viiltely meni toodella paljon huonompaan suuntaan. On ihan järkyttävää lukea, kuinka olen edellisenä päivänä kirjoittanut viillelleeni pahemmin kuin koskaan ennen ja taas seuraavana päivänä kerron juuri vetäneeni ranteet auki. Olen ollut ihan sekaisin. Mutta sain apua joka aluksi vain pahensi tilannetta. En tiedä onko avulla sinänsä ollut itsessään merkitystä. Enemmän sanoisin sen auttaneen minua, että olen oppinut itsestäni. Tottakai psykologinkin luona oppii itsestään, mutta silti se työ pitää tehdä itse. Pitää itse päättää ettei viillä tai työnnä sormia kurkkuun. Pitää itse päättää haluavansa lopettaa pahan olon. Ja siinä päätöksen teossa voi olla apua terapiasta. Mutta silti se pitää itse tehdä, eikä kukaan sitä koskaan tee toisen puolesta. 

Tiedättekö mitä? Mä oon ihan oikeesti ylpeä itsestäni. Vitsit mä oon hyvä. Oikeesti. Tää on ihan uus tunne. Ehkä se oikeasti toimii niin, että lopulta kaikki kääntyy paremmin. Lopulta kaikki on mahdollista. Jos vain päättää niin.