Oonko mä vaan leikisti elossa?

Läskiahistusta, ahistusta, ahistusta muuten vaan, ja sit muuten joo ihan ok:ta. Se on se mitä mulle kuuluu. Mä oon väsynyt. Ja ahdistunut. Stressitasotkin on korkeella lähestyvän koeviikon ja muutenkin sen takia, mitä elämässä tapahtuu.

Mä pelkään itteeni. Taas. Mun blogissa on aivan liian monta tekstiä siitä, kuinka mä pelkään itteeni. Mä meen alas. Putoon. Aina vain syvemmälle. Feikkaan jo niin paljon, että pelkään, että feikkaamisen huomaa. Äitikin on alkanut kiinnittämään minuun jotain erityistä huomiota sen jälkeen, kun se oli soittanut psykologille ja psykologi oli sanonut olevansa todella huolestunut musta. Miks se ois huolestunut musta? Sillehän on ihan sama onko mua vai ei.

Ylipäätään ainoa jolle mun olemassa ololla on enää väliä, on mun wanhojen pari. Wanhat on myös yksi suuri stressin aihe. Mun pitäis löytää mekko. Mikään ei mahu mun päälle. Ne maksaa aivan liikaa. Mut jos koitetaan pysyä positiivisina, niin mulla on ainakin yks syy elää. Pitää koittaa muistaa se vaikeimpinakin hetkinä.

Mun ajatus ei kulje. Ahistaa liikaa. Mut haluan kirjottaa. Kirjottaminen auttaa. Jännitettä luo Zein, joka makaa tos alle kahen metrin päässä. Pelottaa et se näkee, mitä mä kirjotan. En haluu et sekään tietää, mitä mulle oikeesti kuuluu, ja kuinka monena iltana olisin itkenyt, jos se ei olisi samassa huoneessa.

Lisäksi mulla on tapana puhua unissaan. Yhtenä yönä olin kuulemma huutanut apua. Pelkään nukkumista, koska saatan paljastaa silloin vahingossa sen, mitä oikeasti tunnen. Se on pakko piilottaa.

Miksei elämä voi heittää vähemmän? En mä tarvii niitä liian hyviä oloja, kun olis ees vähän vähemmän pahoja oloja. Tai siis, ettei olo menis näin pahaksi. Toisaalta mulla on epätodellinen olo. Mitä jos millään ei oikeesti oo mitään väliä. Mitä jos en jaksa.

Anteeks, en osannu oikeesti kirjottaa järkevästi nyt. Lupaan olla seuraavalla kerralla parempi.

Ja ai niin. Perustin ig käyttäjän yksityisenä blogille. Saatte mennä seuraamaan, jos kiinnostaa. Hyväksyn sinne vain tuntemattomat, koska en todellakaan halua, että läheiset saavat tietää, miten mulla oikeasti menee. en tiedä kiinnostaako ketään, mutta sinne päivittelen fiiliksiä täysin ajankohtaisesti. Kuvat ovat mustia, mutta tekstit aitoa mua. Löydätte sen kirjoittamalla hakuun @tavoite00

Mitään en osaa

Varoitan heti alkuun, ettö tästä tekstistä voi tulla todella sekava. Mut se on asia mikä kuvaa mun mieltä tällä hetkellä. Niin paljon asioita. Niin sekaisin ajatuksissa. Olenko edes järjissäni. Oikeeti välillä oon miettinyt, et jos kaikki vain valehtelevat minun olevan täysjärkinen. Mitä jos olenkin kehitysvammainen ja kaikki vain uskottelevat minun olevan normaali? Kuulostaa hullulta, mutta nuo ajatukset ovat aivan todellisia. Tuntuu kuin olisin jotenkin erityisen heikko tai jotain. Miksen osaa olla normaalisti niin kuin muut ovat. Ei sillä, että kehitysvammaisissa olisi jotain vikaa, mutta mitä jos itsekkin olen sellainen. Enhän mä osaa mitää, eikö se viittaa siihen. En osaa ihmissuhteita. olen yksinäinen paska. En osaa kieliä. Vaikka kuinka luen, saan silti nelosia.

En osaa ihastua poikiin. Meillä oli jälleen kaveriporukan sisällä kunnon draamat viikon loppu puolella. Se johtui siitä, että k on uskovainen, eikä voi ymmärtää miten voi ihastua samaan sukupuoleen koska se on syntiä. Hän kyseli ruokalassa, miten se on mahdollista ja oli aivan liian lähellä, etten alkanut itkemään. Olen paha. Miksi mä oon näin viallinen. Miksen voi olla vaan normaali ja ihastua poikiin. Miksei k tajua, kuinka kovasti yritän ihastua poikiin. 

Miksen osaa tulla kaapista vanhemmille? Miksi pelkään niin paljon, että kaikki vihaavat minua. Ainakin osaan sen verran, että otan vastuun, enkä kerro, koska se romahduttaisi heidät. Sitä en kestäisi, koska he hajoaisivat takiani. Olen huono ihminen. Paha. Olen niin paha.

En myöskään osaa olla hyvä lapsi. Taas, kun kävin tuon äskeisen draaman jälkeen näkemässä psykologia, puhuimme ensin siitä, mutta sitten aihe vaihtui perheeseeni. Psykologi haluaisi, että teen taas lastensuojeluilmoituksen perheestäni. Hän ei mielestään osaa auttaa minua muutenkaan. Vittu. Siitä ei oo hyötyä, se vain pahentaisi tilannetta. Ei yhtään hyvä. Olen kuulemma ehdoton, koska en siihen suostu. Haluaisin ensin kuulla sen hyödyt, muttei hän niitäkään osaa kertoa. Meillä käy jo sossusta ainakin viisi eri ihmistä aina silloin tällöin, ja ainoa asia, minkä keksin tehtäväksi on se, että minut sijoitetaan pois kotoa. Se on asia, mitä en todellakaan halua. Oikesti. Siinä vaiheessa mulla ei oikeesti olisi enää syytä elää. Mulla ei olisi yhtään ketään. Mulla ei olisi pikkusiskoa, joka on mulle tärkeintä maailmassa, eikä mulla olisi äitiä tai mun koiraa. Asioita, jotka pitää mut elossa sillä, että ne välittää. 

Mulla ei ole montaa ihmistä jotka välittää, mutta jos mut sijoitettais pois kotoa, niin silloin mulla ei ois enään ketään. Jotain tukihenkilöä se koitti ehdottaa, mutta ei se ole sama asia, että jotakin kiinnostaa, mitä mulle kuuluu vaan, koska sille maksetaan siitä. 

Miksen osaa olla mielenkiintoinen ihminen, jolla on paljon ystäviä. Edes sellaisia, joiden kanssa voi vain hengata. Miksi olen näin yksinäinen?