En osaa ihastua poikiin. Meillä oli jälleen kaveriporukan sisällä kunnon draamat viikon loppu puolella. Se johtui siitä, että k on uskovainen, eikä voi ymmärtää miten voi ihastua samaan sukupuoleen koska se on syntiä. Hän kyseli ruokalassa, miten se on mahdollista ja oli aivan liian lähellä, etten alkanut itkemään. Olen paha. Miksi mä oon näin viallinen. Miksen voi olla vaan normaali ja ihastua poikiin. Miksei k tajua, kuinka kovasti yritän ihastua poikiin.
Miksen osaa tulla kaapista vanhemmille? Miksi pelkään niin paljon, että kaikki vihaavat minua. Ainakin osaan sen verran, että otan vastuun, enkä kerro, koska se romahduttaisi heidät. Sitä en kestäisi, koska he hajoaisivat takiani. Olen huono ihminen. Paha. Olen niin paha.
En myöskään osaa olla hyvä lapsi. Taas, kun kävin tuon äskeisen draaman jälkeen näkemässä psykologia, puhuimme ensin siitä, mutta sitten aihe vaihtui perheeseeni. Psykologi haluaisi, että teen taas lastensuojeluilmoituksen perheestäni. Hän ei mielestään osaa auttaa minua muutenkaan. Vittu. Siitä ei oo hyötyä, se vain pahentaisi tilannetta. Ei yhtään hyvä. Olen kuulemma ehdoton, koska en siihen suostu. Haluaisin ensin kuulla sen hyödyt, muttei hän niitäkään osaa kertoa. Meillä käy jo sossusta ainakin viisi eri ihmistä aina silloin tällöin, ja ainoa asia, minkä keksin tehtäväksi on se, että minut sijoitetaan pois kotoa. Se on asia, mitä en todellakaan halua. Oikesti. Siinä vaiheessa mulla ei oikeesti olisi enää syytä elää. Mulla ei olisi yhtään ketään. Mulla ei olisi pikkusiskoa, joka on mulle tärkeintä maailmassa, eikä mulla olisi äitiä tai mun koiraa. Asioita, jotka pitää mut elossa sillä, että ne välittää.
Mulla ei ole montaa ihmistä jotka välittää, mutta jos mut sijoitettais pois kotoa, niin silloin mulla ei ois enään ketään. Jotain tukihenkilöä se koitti ehdottaa, mutta ei se ole sama asia, että jotakin kiinnostaa, mitä mulle kuuluu vaan, koska sille maksetaan siitä.
Miksen osaa olla mielenkiintoinen ihminen, jolla on paljon ystäviä. Edes sellaisia, joiden kanssa voi vain hengata. Miksi olen näin yksinäinen?
luin blogisi yhdessä päivässä ja en voi sanoin kuvailla miten aidosti kipusi välittyy ruudun takaa tänne asti.
VastaaPoistasairastan itsekin masennusta ja bulimiaa, sekä parhaillaan kyseenalaistan seksuaalisuuttani, joten lukemisen varrella eteen tuli paljon asioita jotka kosketti. Pystyin samaistumaan.
Ehdottomasti jatkan lukemista ja toivon sinulle kovasti jaksamisia.
ps: jos haluat juttuseuraa niin voin antaa yhteystietoja
Voi kiitos ihana! Aika suuri työmaa on varmasti ollut lukea blogi läpi jos sen todella olet tehnyt :O toivottavasti et triggeröitynyt liikaa ja ihana kuulla et joku samaistuu❤️ Kiitos ihan järjettömän paljon❤️ Piristit päivääni suuresti!
Poista<3
Poistajos ikinä tuntuu että haluat jutella niin mun WA on 0451360171
Kirjoituksistasi tulee monessa kohdassa mieleen oma nuoruuteni. Minäkin pohdin nuorena, mahdanko olla tietämättäni kehitysvammainen, koska monet muille ikäisilleni yksinkertaiset asiat olivat minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Minun oli hyvin vaikea luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. En osannut jutella ihmisten kanssa, jonka vuoksi ryhmätyöt koulussa olivat minulle todella vaikeita. Itse olin hyvä kielissä, mutta sen sijaan matematiikassa minulla oli suuria vaikeuksia. Yhteen- ja vähennyslaskut vielä menivät, mutta kaikki muu, vaikkapa jakolaskut, geometria ja desimaaliluvut, joita tulee jo toisella tai kolmannella luokalla, ei, en millään oppinut, vaikka kuinka yritin. Viikonloppuisin tykkäsin olla kotona yksin tai äidin kanssa katsomassa lastenohjelmia. Ajattelin, että sen ikäisen pitäisi ennemminkin hengailla kaupungilla kavereiden kanssa.
VastaaPoistaKahdeksantoistavuotiaana sain selityksen vaikeuksilleni; Minulla on Aspergerin syndrooma, joka vaikeuttaa muun muassa sosiaalista kanssakäymistä sekä ihmissuhteiden solmimista ja ylläpitämistä. Lisäksi oireyhtymään liittyy epätasainen kykyprofiili, josta johtuu se, että jotkin asiat opin todella nopeasti, esim. kielet, kielioppisäännöt, suuri tietomäärä asioista, jotka minua kiinnostavat, mutta joitakin, yleisesti ottaen helppoina pidettävinä asioita en taas käsitä millään, kuten vaikkapa toisen tai kolmannen luokan matematiikka tai suunnistaminen yksinkertaisissa paikoissa. Ja jos asia ei kiinnosta, on se kuin lukisin hepreaa. Minulla on myös nonverbaalinen oppimishäiriö, joka tekee juuri sen, että kielelliset asiat sujuvat minulta hyvin, mutta sen sijaan matemaattisia taitoja ja visuaalista hahmottamista vaativat asiat tuottavat suuria vaikeuksia. Joissain asioissa siis olen hitusen ikäistäni nuoremalla tasolla; sosioemotionaalisesti sekä matemaattisen älykkyyden ja hahmotuskyvyn suhteen, mutta muuten olen pääosin kehittynyt ikätasoni mukaisesti. En yritä ehdottaa sinulle mitään diagnooseja, tulin vain kertomaan oman tarinani, koska samaistuin niin paljon kirjoituksiisi.
Aikusiällä sosiaaliset tilanteet ovat minulle edlleen vaikeita, mutta olen kuitenkin oppinut small talkia ja sitä, että myös minun on tehtävä osani ihmissuhteiden ylläpitämiseksi, ei vain toisten. Ihmisten kanssa oleminen ja yhteydenpitäminen vie kuitenkin paljon voimavarojani, joten minulla saa olla aktiivisia ihmissuhteita vain hyvin rajallinen määrä. Tapaankin ystäviäni mieluiten 1-2 kertaa kuukaudessa, joskus en halua tavata ketään muutamaan kuukauteen lukuunottamatta avopuolisoani ja muita ihmisiä, joiden näkemiseltä ei voi välttyä.
Myös minä olin yhdessä vaiheessa elämääni jonkin aikaa hukassa seksuaalisen suuntautumiseni suhteen. Seitsemäntoistavuotiaaksi saakka olin olettanut olevani täysn hetero, kunnes aloin huomata omaavani pientä romanttista/seksuaalista kiinnostusta myös naisia kohtaan. Jossain vaiheessa olin vähän aikaa enemmän naisiin kuin miehiin päin ja ajattelin, että olen ilmeisesti sittenkin lesbo. Tämä saattoi tosin johtua siitäkin, että eräiden huonojen kokemusteni vuoksi pelkäsin vähän aikaa miespuolisia henkilöitä, sillä pelkojen lieventyessä aloin taas kiinnostumaan miehistä. Olen nyt seurustellut 3,5 vuotta miehen kanssa enkä sen kummemmin määrittele suuntautumistani. Olen sekä romanttisesti että seksuaalisesti suuntautunut puolisooni ja se on tärkeintä. Ei sillä ole väliä olenko hetero vai bi. Jos suuntautumiseni haluttaisiin kuitenkin määritellä, kutsuisin itseäni bi- tai panseksuaaliksi. Uskon, ettei seurustelukumppanini sukupuolella olisi minulle mitään väliä vaan persoonalla ja sillä kuinka hyvin arvomaailmamme kohtaavat.
Kirjoitat todella kauniisti. Liityn ehdottomasti lukijaksi.
Voi ihana kommentti! Ihana lukee sun tarinaa ja tuli semmonen olo et ehken oo ihan yksin näitten ajatusten kaa. Kiitos kauheesti ja tsemppii sullekki elämään!
VastaaPoista