Vanhempien reagointi viiltelyyn...

Mun vanhempien reaktio tähän kaikkeen oli ihan eri kuin mitä odotin. Toisin sanoen ne ei reagoineet mitenkään.

Eilen, perjantaina mulla oli varattu kolmelta aika kuraattorille. Sinne oli kutsuttu mun lisäksi luokanvalvoja ja vastusteluistani huolimatta myös vanhempani. 

Maanantaina kuraattori oli soittanut äidilleni, että minusta on koulussa herännyt huoli. Samalla ämmä kutsui vanhempani perjantaina koululle. Olin soitto hetkellä viellä muualla ja kun tulin kotiin äiti otti minut puhutteluun. En suostunut kertomaan mitään. Sain rangaistukseksi, että en saa olla enää omassa rauhassa, vaan mun pitää olla kokoajan perheeni kanssa.

Kun pääsin kuraattorin huoneeseen, minun piti allekirjoittaa joku lappu, että suostun olla siellä. Sen jälkeen kuraattori kysyi, että mennäänkö suoraan asiaan. Kaikki paitsi minä vastasin myöntävästi. Joten kuraattori pyysi LV:tä kertomaan mistä kaikki lähti. LV kertoi ja viimeisenä se sanoi viiltelyn. Vanhempani eivät reagoineet. Näytti kuin LV olisi puhunut jostain peruspäivä rutiinista. Olin toisaalta helpottunut. Toisaalta minua ärsytti. Enkö mä muka oikeesti merkkaa mitää niille?

Me oltiin siellä tunti. Ainut asia mitä sanoin koko aikana oli en tiiä. Sanoin sen kun isä kysyi et oisko musta parempi jos mä käyn jutteleen koululla vai jossain muualla.

Koko tunti oli ihan kamala. Kuulin asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa aikaisemmin. Minusta puhuttiin ehkä 1/3 koko ajasta. Se oli ihan hyvä, mutta en olisi halunnut tietää puoliakaan asioista, mitä siellä kuulin.

Kun kuraattori viimein alkoi lopetella, olin ensimmäinen, joka oli huoneesta ulkona. Kuraattori huikkasi hyvät viikonloput, ja LV heipat. Kummallekkaan en vastannut. Jos olisin vastannut, olisin hajonnut. Heti kun olin saanut ulkovaatteet päälle juoksin pihalle, ja kyyneleet nousivat silmiini. Mulla oli crossi-kypärä päässä, eikä vastaan tullut lenkkeilijä onneksi huomannut, että itken, kun olin matkalla moponi luokse.

Koti matkalla sain koottua itseni, ja kotiin päästyäni lähdin heti perheeni kanssa kaupungille.

Sen jälkeen emme ole puhuneet asiasta ollenkaan. On kuin se olisi unohdettu.

Miksen mä anna mun ihastua?

Mä olen 15-vuotias, kuten olen teille jo kertonutkin. Käyn ysiluokkaa ja huomaan että yhä useampi pari alkaa muodostua. Mun kaveriporukassa kaikki muut on varattuja, ja muutenkin varmaan 90% ysiluokkalaisista meidän koululta on seurustellut tai seurustelee parhaillaan.

Mä ihastuin kunnolla viimeksi 7.-luokalla. Se poika oli ensimmäinen sukupuoltaan, jonka kanssa pystyin juttelemaan normaalisti, ilman kiusaamista. Juttu kaatui siihen, kun kerroin pojalle, että olen ihastunut. 

Sitä ennen ihastuin 6.-luokalla. Se johtui siitä, että kaikilla nyt vaan piti olla joku, johon on ihastunut ja tämä poika oli mun mielestä söpö :D.

Sitä ennen olin 3.-luokalta asti ihastunut samaan poikaa, ja hän oli oikeasti söpö. Hän oli siihen aikaan ainoa poika, joka ei noteerannut minua mitenkään. Kaikki muut kiusasivat...

Viimeyönä näin unta yhdestä komeasta pojasta, joka on todella mukava. Tiedän, että mulla ei ole mitään mahiksia häneen, eikä oikeastaan keneenkään, joten en edes halua ihastua. En ansaitse ketään.

Minua ei haittaa, että en seurustele. Oikeastaan parempi vain, kun katsoo millaista sähellystä ja toisen särkemistä se kavereilla on :D.

Mutta. Koska kaverit seurustelee, niin ne on oikeastaan aina menossa. Mä oon yksin. Ja koska mä en tiedä näitä juttuja, niin mulle ei myöskään kerrota. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokkaan, niin sen voi aistia "et sä voi ymmärtää näitä juttuja, koska sä et ite oo koskaan seurustellu". 

Toisaalta mä ymmärrän. Mä viiltelen, eikä kukaan, joka sitä ei ole itse tehnyt, voi tajuta kunnolla miksi, tai miten se auttaa.(En siis kuitenkaan kannusta kokeilemaan.) Jos ei oksentele, ei voi tietää sitä vapauttavaa oloa, mikä tulee oksentelun jälkeen. 

Ja kaiken lisäksi nämä kaikki tunteet ovat viellä henkilökohtaisia ihan jokaisella. Jollekkin viiltely ei auta yhtään, toiselle se on ainoa apu keino, kun taas kolmas oksentaa henkistä pahaa oloaan pois. Neljännellä on nämä kaikki yhtä aikaa.

Eli kyllä. Ymmärrän, että kaverini haluavat viettää aikaa poikaystäviensä kanssa. Kyllä ymmärrän, että minun pitää lohduttaa jos niiden poikaystävät satuttaa. Kyllä ymmärrän,  että se miten ihana/paska poikaystävä on pitää kertoa monta kertaa päivässä. Kyllä ymmärrän, että jos on rikki, niin ei jaksa auttaa.

Mutta ei. En ymmärrä, miksei kaverit eivät ymmärrä sitä. En ymmärrä, että kaverit olettavat, että minä pääsen niiden kanssa aina, kun ne kysyvät mua, koska niillä on kerrankin vapaata. Ei, en ymmärrä, miksi mun pitäisi jaksaa sitä, kun kaverit vittuilee mulle, koska niitten poikaystävät ei jaksa. Ei, En ymmärrä, miten se jos poikaystävä on satuttanut on pahempi, jos mä oon rikki jostain muusta syystä. Ei, en ymmärrä miten voin jaksaa kestää muiden murheet, jos en selviä itsenikään kanssa.

Mitä sitten tapahtuu?

Eilen n. Klo 7.55 menen odottamaan kuraattoria. Odotan vartin, koska se on jälleen myöhässä. Mua ärsyttää. 

Lopulta kuraattori tulee. Se sanoo huomenet ja sisälle menon jälkeen kysyy kuulumiset. Vastaan emmä tiiä varmaan seuraavaan viiteen kysymykseen, koska mua ei vois vähempää kiinnostaa. Sit ämmä kertoo et oon saanu ens maanantaille ajan psykologille.

Se kysyy et oonko saanu mietittyy kotona kertomista. Sanon et oon. Mä jätän tän jutun tähän, eikä mitään oo tapahtunu, enkä mä oo kertonu mitään kellekkään jos tästä pitää puhua porukoille. Kuraattori naurahtaa.

Must tuntuu et mä lähen pois täältä. Nyt. Mutten kumminkaa. Kuraattori selittää jotain. Oikeastaan koko tunti meni siihen, että kuraattori yrittää saada minua ymmärtämään, että tästä pitää kertoa.

Jossain vaiheessa, kun olin tarpeeksi kauan jauhanut etten ole kertomassa niille, sanoi kuraattori, että olen jo sen ikäinen, että se vaikuttaa. Huh, mä selviin tästä ehkä aattelin.

Sitten ämmä rupesi jauhamaan siitä, että en voi vaikuttaa siihen kerronko ollenkaan, mutta siihen voin vaikuttaa ketä mä haluan siihen. Tein selväksi, että porukoita en sinne halua, joten nyt sinne tulee sitten LV, kuraattori ja psykologi.

Tiistaina mulla oli paniikki. Oikeastaan mua oli ahistanu koko viikonlopun, mutta olin ajatellut etten silti viiltele. Tiistaina tajusin, että seuraavana päivänä mä joudun näkemään kuraattorin, ajattelin etten selviä ja ämmän käskiessä nostaa hihnaa oli siellä uudet jäljet..

Sillä on joku ongelma. Se kysy multa taas, pystynkö lupaan, että lopetan viiltelyn. Ensinnäki. Se on viimeinen ihminen jolle mä oon lupaamassa yhtään mitään. Toiseksi jos mä lupaan jollekki, et lopetan viiltelyn tarkoittaa, et mulle tulee viellä huonompi omatunto, koska oon varma etten saa pidettyy lupausta.