Eilen, perjantaina mulla oli varattu kolmelta aika kuraattorille. Sinne oli kutsuttu mun lisäksi luokanvalvoja ja vastusteluistani huolimatta myös vanhempani.
Maanantaina kuraattori oli soittanut äidilleni, että minusta on koulussa herännyt huoli. Samalla ämmä kutsui vanhempani perjantaina koululle. Olin soitto hetkellä viellä muualla ja kun tulin kotiin äiti otti minut puhutteluun. En suostunut kertomaan mitään. Sain rangaistukseksi, että en saa olla enää omassa rauhassa, vaan mun pitää olla kokoajan perheeni kanssa.
Kun pääsin kuraattorin huoneeseen, minun piti allekirjoittaa joku lappu, että suostun olla siellä. Sen jälkeen kuraattori kysyi, että mennäänkö suoraan asiaan. Kaikki paitsi minä vastasin myöntävästi. Joten kuraattori pyysi LV:tä kertomaan mistä kaikki lähti. LV kertoi ja viimeisenä se sanoi viiltelyn. Vanhempani eivät reagoineet. Näytti kuin LV olisi puhunut jostain peruspäivä rutiinista. Olin toisaalta helpottunut. Toisaalta minua ärsytti. Enkö mä muka oikeesti merkkaa mitää niille?
Me oltiin siellä tunti. Ainut asia mitä sanoin koko aikana oli en tiiä. Sanoin sen kun isä kysyi et oisko musta parempi jos mä käyn jutteleen koululla vai jossain muualla.
Koko tunti oli ihan kamala. Kuulin asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa aikaisemmin. Minusta puhuttiin ehkä 1/3 koko ajasta. Se oli ihan hyvä, mutta en olisi halunnut tietää puoliakaan asioista, mitä siellä kuulin.
Kun kuraattori viimein alkoi lopetella, olin ensimmäinen, joka oli huoneesta ulkona. Kuraattori huikkasi hyvät viikonloput, ja LV heipat. Kummallekkaan en vastannut. Jos olisin vastannut, olisin hajonnut. Heti kun olin saanut ulkovaatteet päälle juoksin pihalle, ja kyyneleet nousivat silmiini. Mulla oli crossi-kypärä päässä, eikä vastaan tullut lenkkeilijä onneksi huomannut, että itken, kun olin matkalla moponi luokse.
Koti matkalla sain koottua itseni, ja kotiin päästyäni lähdin heti perheeni kanssa kaupungille.
Sen jälkeen emme ole puhuneet asiasta ollenkaan. On kuin se olisi unohdettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti