Mä olen 15-vuotias, kuten olen teille jo kertonutkin. Käyn ysiluokkaa ja huomaan että yhä useampi pari alkaa muodostua. Mun kaveriporukassa kaikki muut on varattuja, ja muutenkin varmaan 90% ysiluokkalaisista meidän koululta on seurustellut tai seurustelee parhaillaan.
Mä ihastuin kunnolla viimeksi 7.-luokalla. Se poika oli ensimmäinen sukupuoltaan, jonka kanssa pystyin juttelemaan normaalisti, ilman kiusaamista. Juttu kaatui siihen, kun kerroin pojalle, että olen ihastunut.
Sitä ennen ihastuin 6.-luokalla. Se johtui siitä, että kaikilla nyt vaan piti olla joku, johon on ihastunut ja tämä poika oli mun mielestä söpö :D.
Sitä ennen olin 3.-luokalta asti ihastunut samaan poikaa, ja hän oli oikeasti söpö. Hän oli siihen aikaan ainoa poika, joka ei noteerannut minua mitenkään. Kaikki muut kiusasivat...
Viimeyönä näin unta yhdestä komeasta pojasta, joka on todella mukava. Tiedän, että mulla ei ole mitään mahiksia häneen, eikä oikeastaan keneenkään, joten en edes halua ihastua. En ansaitse ketään.
Minua ei haittaa, että en seurustele. Oikeastaan parempi vain, kun katsoo millaista sähellystä ja toisen särkemistä se kavereilla on :D.
Mutta. Koska kaverit seurustelee, niin ne on oikeastaan aina menossa. Mä oon yksin. Ja koska mä en tiedä näitä juttuja, niin mulle ei myöskään kerrota. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokkaan, niin sen voi aistia "et sä voi ymmärtää näitä juttuja, koska sä et ite oo koskaan seurustellu".
Toisaalta mä ymmärrän. Mä viiltelen, eikä kukaan, joka sitä ei ole itse tehnyt, voi tajuta kunnolla miksi, tai miten se auttaa.(En siis kuitenkaan kannusta kokeilemaan.) Jos ei oksentele, ei voi tietää sitä vapauttavaa oloa, mikä tulee oksentelun jälkeen.
Ja kaiken lisäksi nämä kaikki tunteet ovat viellä henkilökohtaisia ihan jokaisella. Jollekkin viiltely ei auta yhtään, toiselle se on ainoa apu keino, kun taas kolmas oksentaa henkistä pahaa oloaan pois. Neljännellä on nämä kaikki yhtä aikaa.
Eli kyllä. Ymmärrän, että kaverini haluavat viettää aikaa poikaystäviensä kanssa. Kyllä ymmärrän, että minun pitää lohduttaa jos niiden poikaystävät satuttaa. Kyllä ymmärrän, että se miten ihana/paska poikaystävä on pitää kertoa monta kertaa päivässä. Kyllä ymmärrän, että jos on rikki, niin ei jaksa auttaa.
Mutta ei. En ymmärrä, miksei kaverit eivät ymmärrä sitä. En ymmärrä, että kaverit olettavat, että minä pääsen niiden kanssa aina, kun ne kysyvät mua, koska niillä on kerrankin vapaata. Ei, en ymmärrä, miksi mun pitäisi jaksaa sitä, kun kaverit vittuilee mulle, koska niitten poikaystävät ei jaksa. Ei, En ymmärrä, miten se jos poikaystävä on satuttanut on pahempi, jos mä oon rikki jostain muusta syystä. Ei, en ymmärrä miten voin jaksaa kestää muiden murheet, jos en selviä itsenikään kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti