Sain lääkkeen

Mä kävin siellä lääkärissä. Sain sen lääkäri-psykologi-tyypin itkeen ku kerroin pintaraapasua mun elämästä. Mä olin vain silleen ok ok. Mä sain diagnoosit; Mulla on tunne elämän häiriö ja se ihmeen (en muista virallista nimeä) määrittelemätön masennus/keskivaikea masennus. Lisäks mulla on pahaa ahdistusta ja sain lääkkeet käteen. Sain sellaisen lääkkeen kuin Escitalopram Actavis. 

Lauantaina aloitin lääkkeen. Ei siinä olin muutenkin tapellut koko viikon iän kanssa mutta silloin erityisesti. Mulla oli koko päivän pää ihan helvetin kipeä ja närästi. Ne kuuluivat yleisimpiin haittavaikutuksiin, joten niitä osasin odottaakkin. 

Pari tuntia sen jälkeen kun olin ottanut lääkkeen alkoi pyörryttää ihan hulluna. Mua ei yleensä koskaan pyörrytä, joten se oli todella outo olotila. Lisäksi vähän ajan päästä siitä kaikki kuvat rupesivat pomppaamaan silmille. Kaikki muuttui silmissä kolmiulotteiseksi. Se oli todella pelottavaa. Istuin varmaan puoli tuntia huoneeni lattialla ja pelkäsin. Pelkäsin, että kuvat muuttuvat todellisiksi, koska olivathan ne jo kolmiulotteisia. Mun pupillit oli ihan jäätävän kokoiset koko päivän, mutta sekin oli odotettavissa.

Saa nähdä jatkanko lääkettä kuukauden päästä. Olen nyt kolme päivää ollut pääkivussa lääkkeen takia ja pupillit ovat vain ihan helvetin isot. Muuten on vain vähän pyörryttänyt, mutta voitte vain kuvitella kuinka pelotti sunnuntaina ottaa lääke jos kuvat alkaisivat taas hyppiä silmille. Eivät alkaneet, onneksi.

TRIGGERWARNING

Muuten mulle ei kuulukkaan mitenkään erityisen hyvää. Mua ahistaa ihan saatanasti ja käsi on täynnä ihanan punaisia juuri ja juuri vuotamisen lopettaneita jälkiä. Mä viilsin, koska mulla ei ole tällä viikolla treenejä, joten pienet eivät ole näkemässä käsiäni kuin vasta viikon päästä. Se oli syy joka mahdollisti viiltämisen. En tosiaankaan viiltänyt sen takia, mutta en saa jostain syystä tehtyä tuosta lauseesta oikean kuuloista.

Mulla on ihan helvetillinen ikävä tyyppiä ja musta alkaa tuntua, ettei se edes halua järjestää mulle aikaa, vaikka tiedän, että sillä on oikeasti kiire ja se ei vain saa revittyä mistään aikaa mun näkemiseen. Me ei olla nähty viikkoon ja ei tulla näkemään seuraavallakaan viikolla. Mä en oikeesti ehkä selviä tästä. 

Mä en ekä jaksa elää. Onko mun pakko?

Voinko mä muka oikeasti näyttää tältä?

Mä kävin yhden kaverin kanssa kuvailemassa ja me saatiin musta ihan siedettäviä kuvia. Siksi ajattelin laittaa muataman myös tänne. Tämä postaus on siis ehkä ennemminkin valokuva postaus.

Mä en edelleenkään osaa tehdä näistä kuvista isoja tai mitään, mutta mä en myöskään tule tänne kovin usein kuvapostauksia päivittämään, koska yksinkertaisesti en vain kerkeä käydä kuvailemassa. 

Mä oon yksin kotona. Ahdistaa. Mulle tuli eilen illalla paniikki, kun tyyppi ei ollut koko päivänä katsonut mun laittamia snäppejä. Ajattelin, että se on suuttunut mulle ja oikeasti valvoinkin sen takia. Kuitenkin kun tarkemmin olisin ajatellut ja ollut kysymättä sitä häneltä olisin säästynyt siltä, että hän varmaankin oikeasti suuttui minulle. 

No ei siinä. Pakko selvitä. Jos se tarvii tilaa, niin mun on pakko antaa sitä sille, tai muuten tästä meidän jutusta ei oikeasti tule yhtään mitään. Mulla on vain liian ikävä sitä. Tiedän, ettei sillä ole vielä ikävä mua. Eihän se halua edes pitää yhteyttä, kun se tarvitsee omaa tilaa. 

Miksei kaikki ihmiset voisi vain tarvita saman verran läheisyyttä? Samanverran toisia ihmisiä? Tai sitten mä oon vain liian sekaisin. Mä tarvin muita ihmisiä ihan liikaa mun lähelle. Eikai se voi olla normaalia, jos ahdistuu, kun on yli kaksituntia päivällä ihan yksin?

Mitä mieltä muuten ootte kuvista? Viimeinen on ainut, jota olen yhtään muokannut, muut ovat suoraan selaisinaan, kun ne otettiinkin. Mä voisin alkaa kuvaamaan mun koiraa näihin postauksiin, mitä sanoisitte?

älä lue, triggerwarning. Iha vitun sairasta tekstii

Edit// muutin otsikon tällee jälkikätee ettei se houkuttele tänne ketään itsetuhosii ihmisii koska halun ettei kukaan kuole. Jos sul on itsetuhosii ajatuksii nii hare apua, niin mäki tein ja nyt mun on parempi olla./


Mä en ole nähnyt tänään yhtään ihmistä. Mua ahdistaa ihan vitusti. Mä oon ollut vain kotona ja kuunnellut musiikkia. Ainoa jolle oon puhunut on koira ja periscope lähetys, jota ei olisi pitänyt tehdä. Tuntuu, että sekoan jos isä ei tule kohta kotiin ja se on viimeinen asia, mitä toivon.

Mä kävin käyttämässä koiraa metsälenkin. Se oli ahdistavaa. Mua ei olisi yhtään huvittanut, mutta mä tiesin, että sitä on pakko käyttää. Kun pääsin järven rantaan ja näin millin ohuen jään, mun teki enemmän kuin koskaan mennä järveen ja nukkua pois. Mä kävelin ihan vesirajaan ja kastelin jo kenkäni, kunnes huomasin koiran katseen ja en pystynyt siihen. Menin kauemmas vedestä ja ahdistuin. Mä en oikeasti jaksa.

Kumpa täällä olisi joku, joka voisi vahtia minua. Mä oksensinkin tänään kun ahdisti tää yksinäisyys niin helvetisti. Mä oon vittu ollu päivän eristyksissä ihmisistä ja nyt tää on jo tällaista. Mä oon kyllä kaikkea muuta kuin introvertti. Siis musta tuntuu välillä asuntolassakin siltä kuin sekoaisin siihen yksinäisyyteen, vaikkakin samassa rakennuksessa on monta ihmistä. Mikä mua vaivaa? Oonko mä oikeasti vain hullu?

Ei ehkä ollut järkevää kirjoittaa nyt, koska kyyneleet vaan valuu silmistä ja kirjoittamisesta ei oikeasti meinaa tulla mitään, mutta mun oli pakko purkaa tää kaikki jonnekin.

Elämä ei mee koskaan niin kuin sen suunnittelee.

Muistan kun olin ehkä 5-vuotias, leikin aina nukeilla. Suunnittelin, että sitten kun olen aikuinen, menen naimisiin jonkun kaljun miehen kanssa (älkää kysykö miks kalju XD) ja saan kaksi tyttölasta ja yhden poikalapsen ja nimeän ne tietyillä nimillä. Lisäksi meillä olisi koira ja kissa ja pupu ja kaloja. Se mies kävisi töissä ja minä hoitaisin kaikkia kolmea lastani, joista kaksi olisivat kaksosia. Mies rakastaisi minua ja tekisi paljon kotitöitä, ja minä voisin aina välillä siivota ja laittaa ruokaa. Me oltaisiin kaikki päivät aina niiden lasten kanssa leikkipuistoissa ja niillä olisi kivaa.

Se mies ei koskaan huutaisi minulle (ainakaan niin kuin isä), eikä me koskaan muutenkaan riideltäisi. Kaikki olisi vain täydellistä. Me käytäisiin huvipuistoissa ja hotelleissa ja joka aamu olisi karkkia aamupalaksi. Voisin vain kaikki päivät leikkiä lasteni kanssa ja elämä olisi kerrassaan ihanaa. Näin ajatteli pikku Tavoite kunnes ihastui ensimmäisen kerran tyttöön.

Se tyttö oli vain niin ihana. Se oli vain pakko unohtaa, ja piti löytää vain jätkä, joka ehkä jollain tavalla välittäisi minusta. Ihastuin vuorotellen jätkiin ja muijiin, mutta jos ihastuin muijaan, sivuutin vain ajatuksen. Eihän se voisi olla mahdollista.

Sitä vain jatkui ja jatkui ja epätoivo alkoi nousta pienen seiskaluokkalaisen Tavoitteen päähän. Varsinkin kun välit viimeiseen läheisempään jätkä kaveriin, johon olin ihastunut, etääntyivät ihastumiseni takia.

Epätoivo jatkui kasiluokan ajan, ja olin varma, että olen ikuisesti yksin. Olisin halunnut vain edes kokea ensisuudelman, että en olisi täysin kokematon. Niimpä ryhdyin oksentamaan, laihtuakseni. Eihän kukaan minua nyt sen kokoisena voisi rakastaa.

Aika kului ja ysillä aloin ensimmäisen kerran ajatella, että saattaakin olla ihan ok, vaikka ihastuisinkin muijaan. Kuitenkaan en sitä halunnut vieläkään myöntää itselleni vaikka aloinkin pikkuhiljaa myöntää asian ja rivien välistä siitä jo kavereillekin kerroin.

Sitten alkoi lukio ja jotten ihan täysin toistaisi tätä postausta, kerron alusta vain nopeasti. Me aloimme seurustella tyypin kanssa.

Eilen pääsin tyypin luokse yökylään. Se oli ihanaa. On jotenkin niin ihanaa vain kyhjöttää toisessa kiinni, ja nukkuminen on vain parasta, kun voi vain halata toista. Toinen on oikea elävä ihminen.

Lähdimme tänään kävelylle hänen kanssaan. On ihana kävellä vain käsi kädessä ja saada välillä, kun kukaan ei huomaa, pusu toiselta.

Tyypille

Moi rakas, kirjoitan tän sulle vaikket tätä koskaan tulekaan lukemaan. Mä oon ihan vitun ihatunu suhun. Vaikka susta ehkä onkin outoa ollakin yhtäkkiä tytön kanssa, varsinkin kun oot nyt se kaikin puolin isompi, Iän, pituuden, ja kaiken suhteen, niin sä kestät kyllä. Me voidaan kävellä käsi kädessä, mutta meidän ei ole mikään pakko. Meidän ei tarvitse kertoa tästä suhteesta kenellekkään ellei me itse haluta. Me voidaan pitää se meidän välisenä. 

<3: Tavoite Täytettävänä

Tää syysloma ei vain voi mennä hyvin

Soori oikeesti, mul ei oo ollu aikaa, inspiratiota, eikä aihetta josta kirjottaa ja se on nyt vain vähän jäänyt. Parannan kyllä tapani!

Mulla siis alko syysloma eilen. Me nähtiin kaveri2n kanssa ja vietin aikaa kylillä. Mulla oli ihan ok kivaa, mutta kokoajan vain ahdisti. Se johtui siitä, että meidän asuntolassa on kokoajan draamaa. Onneksi nyt pääsin edes hetkeksi pois sieltä.

Tosin yhden yön olen olluyt kotona ja yhden kerran olen jo taellut isän kanssa. Isä suuttui siitä, että halusin näyttää pikkuveljelle koulukuvani, mutta pikkuveli ei halunnut katsoa ja siksi huusi äidille, että kiusaan, vaikkei ollut vielä edes kertonut minulle, ettei halua katsoa kuvaani.

Isä puollustaa ihan liikaa pikkuveljeä. Se ei huuda koskaan sille, vaan minä olen aina se joka tekee väärin. Jos minä vaikutan yhtään siltä, että olen ehkä saattanut kiusata pikkuveljeä, niin isä suuttuu minulle ihan hirveästi ja vähintään käskee minut yläkertaan. En tiedä oikeasti miten tulen selviämään koko vitun syysloman kotona.

Mua vain ahdistaa niin saatanasti. En kestä. Mä haluan vittu kuolla. Jossain vaiheessa, olisikohan ollut kaksi viikkoa sitten, lupasin itselleni, jos tämä paska, jota elämäksikin välillä kutsutaan, ei muutu paremmaksi syysloman loppuun mennessä, niin saan tappaa itseni jos siltä tuntuu. En ole vielä keksinyt tapaa, mutta en varmasti muutenkaan uskalla tehdä sitä, koska olen niin vitun paska.

Mulla on ensi viikon torstaina aika psykiatrin kautta lääkärille, ja se saattaa määrätä mulle mieliala lääkkeet. Se myös antaa mulle vissiin diagnoosit. Mullehan ei siis koskaan aiemmin oo diagnosoitu yhtään mitään, kun kukaan ei ole tutkinut minua. Jännittää. Mä en tiedä haluaisinko edes kuulla diagnooseja, koska mulla ei oo mitään hajua mitä ne on. Epäilen, että mulla on jonkun asteen masennus, muttei mitään hajua, minkä ja sitten musta tuntuu, että se psykiatri epäilee mulla kakssuuntasta.

Mä en tiiä jaksanko elää, mutta mua pelottaa ajatus siitä, että mulla on täydet mahdollisuudet tappaa itseni ihan milloin vain. Mä tavallaan pelkään kuolemaa niin pajon, mutta silti haluan sitä liikaa.

Tarvisin apua: Mulla on vissiin valtaa sanoa jotain niitten lääkkeitten suhteen, saan vissiin sanoa ei ja sitten niitä lääkkeitä ei määrätä mulle. Kannattaako mun alottaa ne jos ne niitä mulle tarjoaa? Onko joku, mitä ei ainakaan kannata alottaa?

Mä ihastuin tyttöön

Mä en ole koskaan pitänyt samasta sukupuolesta kiinnostuneita huonommassa arvossa. Silloin kun olin kolmannella, minulle huudeltiin ”Lesbo!”, koska hypin kavereideni reppuselkään. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta kun sain selville, välttelin tyttöjen läheisyyttä, etten näyttäisi lesbolta. Sitä jatkui kasille asti, kunnes uskalsin taas alkaa halaamaan ihmisiä kaveri1 ja kaveri2:n avulla. Se oli jo suuri askel. Muistan kuitenkin, kun seitsemännellä luokalla aloin epäillä, mitä jos en olekaan täysin hetero.

Oli aikoja, kun olin ihastunut tyttöön, mutten halunnut myöntää sitä itselleni ja unohdin vain tunteeni. Sitä tapahtui useinkin, mutten vain myöntänyt sitä itselleni. Ihastuin myös poikiin ja ajattelin, että minusta jotkut tytöt ovat kivempia ja niiden seurassa on kivempi olla.

Kuulin käsitteestä bi. Ajattelin ensin, että se on täyttä hölynpölyä, mutta kun aloin miettimään tarkemmin, tajusin sen olevan juuri sitä, mitä itse olen. Se oli hieman järkytys, mutta aloin sisäistämään asiaa pikku hiljaa. Kun täytin 15 ja vietimme syntymäpäiviäni kavereideni kanssa, olimme totta kai pullonpyöritystä. Toinen kaverini kysyi, miksi miehet. Menin ihan lukkoon. Minullehan tavallaan kelpasivat molemmat sukupuolet. Sanoin ääneen vain, etten ole vielä varma tykkäänkö vain miehistä, joten en voi vastata kysymykseen.

Elämä jatkui ja ihastuksia tuli molemmista sukupuolista ja ihastuin ja unohdin ihastukset nopeasti, koska en ollut oikeasti kiinnostunut kenestäkään. En ollut myöskään valmis pidemmälle.

Kun tulin opistolle, olin ensin vähän ihastunut Jasuun. Sain häneltä ensimmäisen suudelman ikinä ja olin ihan pilvissä. Hänellä oli kuitenkin säätöä ainakin viiden muunkin tyypin kanssa ja tiesin, ettei hän olisi vakavissaan minun kanssani. Siinä vaiheessa kun hän tuli viestillä kysymään olenko ihastunut häneen, en enää todellakaan ollut.

Opistolla myös myönsin ensimmäisen kerran ääneen: olen bi.

Joku ilta pidimme leffailtaa ja meillä oli yksi tyyppi (nimitetään p:ksi) myös opistolla. Emme mahtuneet muuten sängylle makaamaan, kuin lusikassa ja se tarkoitti, että makasimme lusikassa. Se oli jotenkin niin kivaa ja taisin jo silloin vähän ihastua p:n .

Hän lähti opistolta saatuaan oman asunnon, mutta edelleen kävi vierailemassa opistolla ja monesti lähdimme hänen kyydissä pyörimään kylille. Hän kävi aina silloin tällöin. Sitten se ikkunan pesu reissu oli myös hänen luokseen. Myöhemmin hän tuli mukaani uimatreeneihin ja myöhemmin ajelutti minua ja kaveri2ta ympäri kyliä. P on vain huippu tyyppi.

Viimeviikolla hän tuli käymään opistolla ja pyysi minua ajelemaan hänen kanssaan. Lähdin mukaan ja lupauduin värjäämään hänen hiuksensa. Jäin hänen luokseen yötä ja se oli ehkä parasta pitkiin aikoihin. Oli niin ihanaa, kun joku hipsutti takaisin. Oli niin kivaa nukkua lusikassa.

Lupasin hänelle myös, että hän saa tulla viikonloppuna meille kotiin yöksi ja niin hän oli meillä viimeyön yötä. Se oli ihanaa. Näytin kaikki lemmikkimme ja perheenjäseneni hänelle ja kun menimme huoneeseeni, pyysin lupaa mennä syliin. Sain mennä. Pussasimme ensimmäistä kertaa. Sekin oli ihanaa. Häntä vain hirvitti ikäeromme, vaikka se onkin vain kolme vuotta ja hän on se vanhempi osapuoli eli kumpikaan ei ole enää edes sakkolihaa. Teimme kaikkea kivaa yhdessä, olimme toisissamme kiinni ja olimme vain.

Illalla makasimme pimeässä huoneessa ihan hiljaa ja hän kysyy ihan yhtäkkiä: Haluaisinko minä olla hänen tyttöystävänsä. Vastaan ehkä. Hän sanoo viellä, että hän ”ehkä” haluaisi minut omakseen.

Nukumme kiinni toisissamme niin kuin hänen luonaankin. Mietin vain vastausta. Aamulla, kun olemme möyrynneet toistemme päällä jonkin aikaa, sanon, että voisin minä haluta olla hänen tyttöystävänsä.

Lähdemme kylille kauppoihin. On ihanaa, kun hän aina silloin, kun kukaan ei huomaa, pussaa minua otsalle. Kävelemme käsi kädessä ja toivomme vain, ettei tuttuja tule vastaan. Se oli ihanaa. Hänen kanssaan pussailu on ihanaa. Hänen kanssaan kaikki on ihanaa. Mulla on jo nyt ikävä häntä, vaikka näimme viimeksi viisi tuntia sitten. Tää kaikki on ihan uutta mulle.