Elämä ei mee koskaan niin kuin sen suunnittelee.

Muistan kun olin ehkä 5-vuotias, leikin aina nukeilla. Suunnittelin, että sitten kun olen aikuinen, menen naimisiin jonkun kaljun miehen kanssa (älkää kysykö miks kalju XD) ja saan kaksi tyttölasta ja yhden poikalapsen ja nimeän ne tietyillä nimillä. Lisäksi meillä olisi koira ja kissa ja pupu ja kaloja. Se mies kävisi töissä ja minä hoitaisin kaikkia kolmea lastani, joista kaksi olisivat kaksosia. Mies rakastaisi minua ja tekisi paljon kotitöitä, ja minä voisin aina välillä siivota ja laittaa ruokaa. Me oltaisiin kaikki päivät aina niiden lasten kanssa leikkipuistoissa ja niillä olisi kivaa.

Se mies ei koskaan huutaisi minulle (ainakaan niin kuin isä), eikä me koskaan muutenkaan riideltäisi. Kaikki olisi vain täydellistä. Me käytäisiin huvipuistoissa ja hotelleissa ja joka aamu olisi karkkia aamupalaksi. Voisin vain kaikki päivät leikkiä lasteni kanssa ja elämä olisi kerrassaan ihanaa. Näin ajatteli pikku Tavoite kunnes ihastui ensimmäisen kerran tyttöön.

Se tyttö oli vain niin ihana. Se oli vain pakko unohtaa, ja piti löytää vain jätkä, joka ehkä jollain tavalla välittäisi minusta. Ihastuin vuorotellen jätkiin ja muijiin, mutta jos ihastuin muijaan, sivuutin vain ajatuksen. Eihän se voisi olla mahdollista.

Sitä vain jatkui ja jatkui ja epätoivo alkoi nousta pienen seiskaluokkalaisen Tavoitteen päähän. Varsinkin kun välit viimeiseen läheisempään jätkä kaveriin, johon olin ihastunut, etääntyivät ihastumiseni takia.

Epätoivo jatkui kasiluokan ajan, ja olin varma, että olen ikuisesti yksin. Olisin halunnut vain edes kokea ensisuudelman, että en olisi täysin kokematon. Niimpä ryhdyin oksentamaan, laihtuakseni. Eihän kukaan minua nyt sen kokoisena voisi rakastaa.

Aika kului ja ysillä aloin ensimmäisen kerran ajatella, että saattaakin olla ihan ok, vaikka ihastuisinkin muijaan. Kuitenkaan en sitä halunnut vieläkään myöntää itselleni vaikka aloinkin pikkuhiljaa myöntää asian ja rivien välistä siitä jo kavereillekin kerroin.

Sitten alkoi lukio ja jotten ihan täysin toistaisi tätä postausta, kerron alusta vain nopeasti. Me aloimme seurustella tyypin kanssa.

Eilen pääsin tyypin luokse yökylään. Se oli ihanaa. On jotenkin niin ihanaa vain kyhjöttää toisessa kiinni, ja nukkuminen on vain parasta, kun voi vain halata toista. Toinen on oikea elävä ihminen.

Lähdimme tänään kävelylle hänen kanssaan. On ihana kävellä vain käsi kädessä ja saada välillä, kun kukaan ei huomaa, pusu toiselta.

Tyypille

Moi rakas, kirjoitan tän sulle vaikket tätä koskaan tulekaan lukemaan. Mä oon ihan vitun ihatunu suhun. Vaikka susta ehkä onkin outoa ollakin yhtäkkiä tytön kanssa, varsinkin kun oot nyt se kaikin puolin isompi, Iän, pituuden, ja kaiken suhteen, niin sä kestät kyllä. Me voidaan kävellä käsi kädessä, mutta meidän ei ole mikään pakko. Meidän ei tarvitse kertoa tästä suhteesta kenellekkään ellei me itse haluta. Me voidaan pitää se meidän välisenä. 

<3: Tavoite Täytettävänä