Voiko ihmisellä olla unelmiakin?

Tämä elämä on jotenkin todella erikoista. Oon viimeiset 4 vuotta eläny ainakin lievästi masentuneena. Oon pikku hiljaa ilmeisesti pääsemässä siitä yli, koska koko ajan tapahtuu vain enemmän outoja asioita pään kannalta.

Outoihin asioihin pääsee esimerkiksi se, että saatan olla jopa onnellinen ilman syytä. Se on hämmästyttävää, koska yhtäkkiä olen vain hyvällä tuulella, eikä ahdista välttämättä moneen päivään. Oikeasti en edes ahdistu järjettömästi vaikka isä huutaisi mulle ja uskallan sanoa välillä vastaankin jos koen isän olevan väärässä.

Lisäksi on aivan todella outoa, että pikku hiljaa, siis todella hitaasti, pystyn alkaa kuvittelemaan tulevaisuutta koko ajan kauemmas. Alan taas unelmoimaan asioista, eikä suunnitelmana ole ainoastaan itsemurha. Itsemurha ei ole suunnitelmana enää ollenkaan. Ajattelenkin koko asiaa niin harvoin, että oikeasti olen aika varma, että joka ikinen ihminen ajattelee sitä vähintään sen verran. Kai normaalienkin ihmisten mielessä pyörii itsemurha välillä?

Olen oppinut saamaan onnen tunnetta luonnosta. Pikku hiljaa tekee vähemmän mieli makeaa ja painokin laskee hitaasti, mutta varmasti. Saan melko usein jo hallittua syömismäärän (silti tulee ahmittua liian usein). Oksentamaan ei kuitenkaan ole tarvinut mennä. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan olen ehkä vähän ylpeä itsestäni. Oikeasti pystyn pysymään päätöksessäni. Nyt kyllä karkasi aiheesta :D Jatketaan.

Unelmia alkaa tulla ja ehkä saankin vielä päästäni selville miksi haluan isona. Ajatukset selventyy. Oikeasti alan ajatella selvemmin. Se on ihme, koska silloin vaikeimpina aikoina esimerkiksi se, että isä huusi minulle kun laitoin kengät väärään paikkaan ja siitä seurasi sota, saattoi aihettaa sen, että olin ahdistunut seuraavat kolme viikkoa. Nyt kun ajatukset ovat edes vähän selvemmät, saan päässäni käsiteltyä asian siten, että se ahdistaa korkeintaan seuraavan tunnin, kunnes tajuan, että isä huusi minulle koska on stressaantunut. Ei, koska olen idiootti paska, jolla ei ole mitään arvoa ja en osaa edes kenkiä laittaa paikoilleen. Isän minulle huutaminen ei ole millään tavalla minun vika, vaan sen oli pakko löytää joku, joka teki jotain väärin, jotta voisi purkaa pahaa oloaan.

Sängystä nouseminen on yhä vaikeaa, mutta välillä se saattaa johtua siitä, että puhelimesta löytyi jotain mukavaa, tosin suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, ettei jaksa nousta ylös, koska elämä on rankkaa. Mutta hei oikeesti oon muutamalla kerralla onnistunut vain nousemaan sängystä ja sitten kaikki oli hyvin ja olin hyvällä tuulella, eli edistystä havaittavissa tässäkin! :)

Ainut asia joka haittaa mun elämää on, että mun kaikki kaverit on jossain kaukana ja en näe niitä tarpeeksi usein. Pikku hiljaa alkaa ahdistaa porukoiden seura ja siitä seuraa huonoimmassa tapauksessa alamäki, jota en oikeasti haluaisi tähän. Mutta minkäs sille tekee kun kaverit on kaukana.

Maailma ei yhtäkkiä olekkaan niin paska paikka, kuin se on viimeiset 10 vuotta ollut. Asiat, joita suunnittelen oikeasti tapahtuvat, jos teen töitä sen eteen. Sillä, mitä muut ajattelevat ei ehkä olekaan mitään väliä (ok, tätä en osaa vielä toteuttaa lähes ollenkaan). Ehkä en olekaan turha vaan sillä, että olen täällä onkin jokin tarkoitus ja minulla onkin merkitys. Itsemurha olisi aivan liian helppo ratkaisu minulle, koska minä pystyn ja minut on tehty kestämään tätä maailmaa.

Ja kattokaa, omasta mielestäni en ole edes kaikkein rumin ihminen maailmassa vaan oikeastaan ihan nätti.

Se ois kesäloma sit

Mulla alko se niin kutsuttu kesäloma jo keskiviikkona, mutta se päivämeni lähinnä siihen sopeutumiseen, että oikeasti olen nyt kotona. Koko pitkän kesän. Lisäksi oli kauhean haikea olo, kun ei nää kavereita koululta enää joka päivä. Keskiviikkona oli kyllä tunnerata toisesta päästä toiseen ja viellä takaisin monta kertaa. Hetken olin onnellinen, että koulu loppuu, mutta sitten iski tajuntaan, että oikeasti ne kaverit on nyt jossain muualla kok perkeleen kesän ja olen sosiaalinen jos perhettä ei lasketa ainoastaan muutaman kerran koko kesän aikana. Sitten äiti tulikin aikaisemmin hakemaan kun luulin jo joutuvani odottamaan pitkään.

Olin taas ylhäällä onnen pilvilinnoissa, joista romahdin alas, kun kävin vielä halaamassa yhtä kaveripoikaa, joka päätti yllättää ja nostaa ilmaan. Oon ihan varma et sen jätkän selkä tyylii murtu siinä ku niiku tyyppi vaan nostaa ilmaan. Pakko laihtua tommosia tilanteita varten. Yhen kerran aiemminki oli tuollanen hetki, mut sillon se oli vaan miljoona kertaa akwardimpi koska sillon se muija ei saanu mua ilmaan ja kuolin siihen hetkeen. Nolotti sillon aivan perkeleesti.

Pääsin kotiin ja näin meidän koiran ja se oli niin onnellinen mun tulosta, että olin taas iloisella tuulella. Jonkun aikaa vain olin ja katsoin netflixiä. Sitten lähdin käyttämään koiraa lenkillä ja en ole varmaan koskaan ollut niin onnellinen syyttä. Kunnen iski ahdistus siitä, kuinka lihava olen.

Oikeasti miksi en voi laihtua vaan joku 20kg muutamassa päivässä ilman suurempia ponnisteluja, mutta silti pysyvästi ja terveellisesti. Pakko mennä tällä 1/2kg viikkoon taktiikalla, kun en parempaankaan pysty. Lisäksi kotona tahti varmaan hidastuu, kun on kokoajan kaikkea syötävää.

Koitin laittaa postaukseen kropasta kuvia, mutta en osaa enää liittää kuvia tekstin joukkoon, muuta kuin jos lataan ne jonnekkin muualle ensin. Osaako joku neuvoa, miten sen saisi tehtyä suoraan bloggeriin?

Viiltelyn suhteen voin olla todella tyytyväinen itseeni. Sain viimein heitettyä terät jo alemmalle hyllylle ilman uusia jälkiä. Roskista ei ollut, muuten ois menneet sinne. Mulla on ihan kohta puol vuotta viiltelemättä, Hyvä minä! Vieläkö laihtuis niin tässähän alkais olla jo melkeen normaali ihminen.

Mutta tämä tyttö on nyt paria rästiä huolimatta kesälomalla, joten mullahan ei oo muuta kuin aikaa laihduttaa. Olen äidillä töissä, joten viikon kuljen sen työpaikalla mukana, mutta sitten teen vain kolme tuntia ylimääräistä kotitöitä ja saan rahaa, ja ehkä saan ajokortinkin vielä joskus.

Kuvitelkaa, vielä vuosi sitten olin varma, etten koskaan tule valmistumaan yläkoulusta, ja nyt mulla on jo tavoitteita yli vuoden päässä. Ylioppilaskirjoituksia en vain osaa vielä kuvitella, mutta se ei johdu siitä, että ajattelisin olevani kuollut silloin vaan se on jotenkin niin etäinen ajatus :D. Mutta kumminkin masennusta ollaan selvästi taannuttamassa, koska itsemurha-ajatukset tosissaan tulevat mieleen enää todella harvoin, epätosissaankaan ei läheskään joka päivä.

Kuinka paljon joku viiltely oikeasti on vaikuttanut siihen? Se on oikeasti vetänyt mua vain syvemmälle. Ja silloinkun aloittelin psykologilla, se oli melkein pakollista, koska pelkäsin, etteivät psykologit ja kuraattorit huomaa kuinka paha olo mulla on oikeasti. Pelkäsin, että käynnit loppuu siihen, kun jälkiä ei olekaan kädessä. Lisäksi silloin oli oikeastikin välillä niin paha olo että, viiltely oli vain todella harvoin psykologia varten.

Onneksi nykyään menee jo paremmin (*koputtaa puuta*) kuin vuosi tai kaksi sitten. Ehkä elämä vielä lopulta oikeasti voittaa (kunhan saan nyt perkele laihduttua sen verran, että mulle mahtuu 40 koon vaatteet päälle, mielummin pienemmät).

Tulipa pitkä ja sekava teksti, pahoittelut siitä. Kirjoitin vain ajatuspohjalta, mutta joku päivä voisin toteuttaa yhden idean mikä minulla on ollut jo vähän aikaa, kunhan saan suunniteltua loppuun :) Kiitos kun jaksoit lukea :)

Ehkä täl paskal ei sit ookkaan mitään välii.

En tiiä mikä mua vaivaa, viimeinen koeviikko ja kaikki mutta en vain pysty keskittymää. Ihan perseestä. En saa luettua sitä mitä aioin, ja tällä menolla joudun uusimaan tyyliin kaikki kokeet jos en nyt ota itseäni niskasta kiinni.

Ahmimiskohtauksin yllätti tänään. Olen aloittanut herkkulakon joten söin miniporkkanoita jotain 300g ja puolikkaan kurkun. Niissä ei onneksi ole kaloreita paljoakaan, mutta maha tuli ihan sairaan kipeäksi. Tällä kertaa sentään pidin ruoat sisälläni, koska tiesin niiden olevan todella vähäkalorisia, mutta viimeviikonloppuna ei onnistunut. ANTEEKS KAIKKI, näen kyllä teidän syyttävät katseet sieltä. Mua oikeasti pelottaa tuleva kesä, koska kotona en vain hallitse mun syömisiä. Koululla sentään on säännölliset ruokailut, joissa on pakko käydä, ettei kaverit ihmettele. Lisäks siellä ei ole joka kaappi pullollaan herkkuja, ainoastaan ne ruoat mitä oon itselleni ostanut.

Kaikki ihmisetkin vain katoaa mun ympäriltä. Oon tajunnut olevani yksin tässä maailmassa. No ihmekkään ku tässä on minä kyseessä, en mäkään ois mun kanssa, jos oisin joku muu.

Itkin viimeyönä sitä, ettei kaveri1 välitä musta enää paskaakaan. Mietin lähinnä keinoja, miten ikinä tulen uskaltamaan päästää siitä irti, kun se on jossain vaiheessa ollut mulle niin tärkee. Nähtiin eilen nopeesti kaupassa, koska olin unohtanu meikkipussin sen asuntolaan. Sitä ennen oltiin nähty selvin päin viimeksi.. maaliskuussa? ja se vaan anto sen meikkipussin mulle ja tiputti samalla mun puuterin maahan. No eipä oo puuteria enää. Se oli sen verran uus, et ois riittäny ainaki syksyyn, mut nyt pitäis sit vissiin jostain hommaa jo nyt rahat uuteen.

Jos lopetan yhteyden pitämisen siihen, koska sitä ei selvästikään enää kiinnosta, niin tyyliin sit menetän kaveri2 kin. Koska ne on viel aika hyvin tekemisissä toistensa kanssa melkeen vähintään 3 kertaa kuukaudessa semmosia pitempiä jaksoja. Ja miksi sekään haluais olla mun kaveri, ainakaan nyt kun oon näin vitun lihava. Ehkä, jos onnistun tavoitteessa ja laihdun kesän aikana sen 15-20kg, saan taas kavereita. Asuntolasta ei oo tullut semmosia kauheen läheisiä kavereita, mutta on nekin tärkeitä mulle. Ne on vain sellasia, et en tuu kauheesti oleen niiden kanssa tekemisissä kesällä, et on ainaki aikaa laihduttaa kesällä, kun en mä tuu ketään näkemäänkään.

Miten helvetissä mä selviän tästä elämästä ilman ihmisiä? On ihan vitun pelottavaa, että nykyään se, mitä vihasin viel vuosi sitten, on nykyään mulle tärkein asia, kun ei vain löydy mitään tärkeämpääkään. Välillä sitä kyseenalaistaa koko olemassa olon tarkoituksen.

Musta tuntuu, et tää laihdutus pistää mun päätä vaan enemmän sekasin, mutta se on sitä, mitä haluun tällä hetkellä eniten. Ja mä vittu tulen onnistumaan siinä.

Ilmoitus jatkosta ja syy miksi en ole kirjoittanut

Nyt ihan alkuun ihan oikeet pahottelut siitä, etten oo kirjottanu. Mä oon ollu niin kiinni lukiossa, mutta onneks enää neljä päivää ja sitten olen lomalla.
Musta tuntuu, et mun pitää varottaa ihan tulevan kesän varalta kaikkia, jotka seuraa mun blogia, koska se taitaa olla menossa laskusuuntaan näitten laihdutusten yms. takia. Tuntuu, etten saa mitään aikaseks tässä elämässä. En saa edes tänne blogiin tekstejä tai edes kerkeä käydä bloggerissa lukemassa muiden blogeja. nytkin oli ilmestynyt kommentti, joka oli ilmestynyt pari viikkoa sitten ja en ole edes tiennyt sen olemassa olosta. Mutta lupaan, että asia korjaantuu tässä neljän päivän jälkeen ainakin postaustiheyden suhteen, koska sitten ei ole enää koeviikkoakaaan estämässä kirjoittamista. Kirjoitan vielä sellaisen aihe tekstin tähän perään, koska en halunnut sen yhteyteen näitä.