Yksinäisyyden oravanpyörä

Hei te siellä! Te sosiaaliset ihmiset ihmiset, joilla on paljon ystäviä. Ja te myös, joilla ei ole kuin muutama ystävä. Toisin sanoen kaikki ihmiset, jotka ovat edes jossain sosiaalisessa kanssa käymisessä ollut joskus jonkun kanssa. Tai jotka haluaisivat olla jonkun kanssa tekemisissä.

Oletteko tavanneet ihmisen, joka tunkeutuu seuraan ja kyselee ärsytykseen asti, jos voitaisiin nähdä ja tehdä jotain yhdessä, ihan vaan muuten vaan. Tai jos ei ole aikaa, niin juteltaisiin edes netin välityksellä. Ei sitä ilmaista erikseen, mutta silloin jos se toinen kieltäytyy näkemisestä, niin jää spämmimään sitä toista. Kysellen vaikka kuulumisia.

Ennen ärsyynnyin tällaisista ihmisistä, nykyään olen tajunnut itsekkin pikkuhiljaa kuuluvani niihin. Oli kerta kaikkiaan raivostuttavaa, kun joku tuttu, jonka kanssa oli ihan ok olla silloin tällöin, kysyi jatkuvasti jos voitaisiin nähdä. Ei ollut aikaa sellaiselle. Eikä kyllä kiinnostustakaan. Se vähä kiinnostus, mikä siihen ihmiseen oli, meni siinä, kun se kyseli tapaamista ja kuulumisia jatkuvasti.

Nykyään vaikutan itse aivan liikaa sellaiselta ihmiseltä. Mulla ei ihan oikeasti ole ketään. Ei ketään kiinnosta liikkua mun kanssa ja kun juttelen jollekin edes puhelimen välityksellä, tuntuu kuin se olisi sille toiselle sellaista pakko pullaa. Epäilen jatkuvasti sitä, kiinnostaako sitä toista tai ylipäätään ketään olla seurassani ja näin karkotan vain lisää ihmisiä pois elämästäni.  

En haluaisi vaivata ketään itselläni, mutta yksinäisyyden tunne on vain niin valtava. Jos tiedän, että kaverit menevät tekemään jotain, en uskalla kysyä, pääsenkö mukaan, etten vaikuttaisi liian tyrkyltä. Ja silti tiedän välillä vaikuttavani. Lähetän snäppejä, vaikkei minun pitäisi, koska silloin ne ihmiset menettävät kiinnostuksen minuun, koska puhun liikaa. Toisaalta jos en sano mitään, minut unohdetaan ja silloin minulla ei ole enää ketään. 

Muilla on muitakin kavereita joille snäpätä, minulla vain tämä yksi porukka. Ei niitä kiinnosta. Miksi yhtään ketään kiinnostaisi minä. Miksi kukaan haluaisi puhua minulle ja kiinnostua asioista, joita kerron. Miksi kukaan uusi ihminen haluaisi tutustua minuun. Ei minussa ole mitään jännittävää. Miten olla vaikeasti tavoiteltava, kun ainoa asia, mitä haluaa on huomio?

Tuntuu kuin olisin hypännyt aikuisuuden ohi vanhuuteen. Makaan yksin ja jos joku sattuu osoittamaan kiinnostusta, kerron heti kaikki kuulumiset, eikä ketään oikeasti kiinnosta. Oikeasti kaikki muut haluavat elää elämäänsä ja välillä pakollisesti kysyvät minua mukaan. Koska en ole ihmisten kanssa, ei minulla ole heille mitään annettavaa. Enkä voi olla ihmisten kanssa koska en ole ollut tarpeeksi ihmisten kanssa osatakseni käyttäytyä normaalisti. 

Jos kavereita olisi paljon, osaisin olla välinpitämätön ja sellainen cool. Muttei ole, joten kavereita ei edes voi olla paljoa. Kavereilla saa lisää kavereita. 

Yritän liikaa. Koitan pitää kiinni siitä, mitä minulla on ja siten menetän senkin. Minulla ei ole mitään. Koitan välttää sosiaalisia tilanteita, ettei ihmiset kyllästyisi minuun. Pää menee sekaisin. Itkettää olla niin yksin. Miksei minulla ole elämää? Miksi olen niin epäkiinnostava. 

Kaikki mitä teen, tuntuu huomionhakemiselta. Sitä se vähän onkin. Toivon, että pyörtyisin, jotta ihmiset kiinnostuisivat. Toivoisin, että olisin kuollut, jottei ihmisten tarvitsisi kiinnostua. Jo tämän postauksen julkaiseminen tuntuu huomion haulta. Koska, vaikka minua ei kiinnosta moniko sen lukee, haluaisin silti monen lukevan sen ja ehkä saavani jonkun kommentinkin. Silti kirjoitan. Välillä mietin, että miksi ketään kiinnostaa edes tämä. Mikä järki on yhtään missään. Tuntuu turhalta. Mutta tämä auttaa minua, ehkei haittaa, että se on netissä ja ihmisillä on mahdollisuus lukea se jos niitä kiinnostaa.

Mitä jos olen turha. Jos elän vain itselleni ja itseäni ei kiinnosta, onko silloin järkeä elää?

Nuoruus on itsensä etsimistä

Ihmisillä on tapana sanoa aina nuoruuden olevan itsensä etsimisen aikaa. Viime kesänä totaalisesti koin sen. Sen, mitä on olla melkein täysin hukassa itsensä kanssa. Sanalla hukassa tarkoitan sitä, etten tiennyt, että kuka olen tai mitä olen, mitä haluan tai että mitä haluan olla. En tiennyt kuka on tärkeä, enkä sitä kenestä en pidä. Kaikki oli piilossa sankan sumun takana, eikä siitä sumusta nähnyt läpi.

Tuli asioita, jotka pistivät minut vielä enemmän sekaisin ja eksyksiin. Tuli asioita, joiden avulla luulin vähän löytäväni todellista minääni, mutta sitten taas kadotin sen, mitä olin löytänyt. Tuntui, että kaikki mielipiteenikin ovat muiden keksimiä, enkä osaa olla minä. Mikä edes on Minä, oli kysymys joka pyöri päässäni.

Jos en tiedä mitä haluan tai ajattelen, onko mitään järkeä yhtään missään, miksi se järjellisyys edes on niin tärkeää? Mutta. Pikkuhiljaa aloin näkemään joitakin asioita sumusta läpi vaikka sumu edelleen on paksua. Hyväksyin paremmin ajatuksia, joita olin ennen piilottanut kauas takaraivoon ja välttänyt ajattelemasta.

Kun on paljon yksin, on pakko ajatella. Kun ajattelee paljon, loppuu sellaiset pinnalliset ajatukset, joita koittaa ylläpitää, kesken. Kun pinnalliset ajatukset loppuvat kesken alkaa väkisin päähän tunkeutua syvempiä ajatuksia. Ja ne ajatukset koskevat itseä, koska on yksin ja ei näe muita ihmisiä. Siinä vaiheessa yksinolo alkoi ahdistaa ainakin minua ja olisin vain halunnut olla muiden kanssa, jotta olisin välttynyt niiltä ajatuksilta.

Saan uusia ystäviä snäpissä, joille voin jutella. Ajattelen, että edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Ei. Itse tutkiskelu on jäänyt päälle ja kaikki mitä muut sanovat muuttuvat pääni sisällä kysymyksiksi, miten minä reagoin tähän, mitä ajattelen tästä minun kannaltani? Mikä vittu on minä.

Pikkuhiljaa tarvitsen enemmän ja enemmän lenkkejä, pitempiä. Yksin. On pakko ajatella. Tarvitsen sitä, jotta pysyn kasassa. Vaikka se onkin erittäin haastavaa, siihen on muodostunut tarve. Minun pitää saada olla yksin, jotta saan asioita käytyä läpi. Itken paljon. Muistan ja tajuan asioita uudella tavalla. Sumu hälvenee.

Ahdistaa. Muttei niin paljon kuin ennen. Minulla on jo hajua siitä, mitä haluan. Hämärästi vain, mutta osaan jo melkein sanoa mielipiteeni asioista niin, että tiedän että ne ovat oikeasti minun mielipiteitäni ja osaan perustella vastaukseni niihin paremmin koska muodostan mielipiteitä sen mukaan kuinka paljon tiedän asiasta. Ei minulla edes voi olla mielipidettä asiasta, josta en tiedä mitään. Mutta silti mielipitteni muodostuvat sen mukaan, kuinka olen kuullut asioista muilta. Mutta silti monen ihmisen näkökannan jälkeen. Uskallan olla eri mieltä.

Sumu kasvaa jälleen kun asiat alkavat oikein tunkea ajatuksiini ja jälleen olen hukassa. Kenestä tykkään? Mikä seksuaalisuuteni on? Aivan täysin sitä en tiedä, mutta enää se ei haittaa. Hyväksyn sen, että tykkään myös tai ehkä vain tytöistä. Hyväksyn sen, etteivät kaikki hyväksy sitä. Vältän silti kertomasta ihmisille, joiden ajattelen paheksuvan asiaa, koska tiedän etten kestä sitä. Huomatkaa, tiedän! Ihanaa tiedän jotain.

Sumua on vielä, mutta sitä tuleekin olemaan koko elämän. Tietyt asiat vain tulevat vahvasti sumun takaa yllättäen näkyviin ja itseään tuntee enemmän. Se tunne on ihana, ainakin sen jälkeen kun hyväksyy sen, mitä sieltä on paljastunut. Yksinolo kannattaa.

Kuinka paksua teidän sumu on? Onko sumun takaa paljastunut asioita, joita on vaikea hyväksyä?

Summerbucket list 2k17 toteutuminen, onnistuinko?

Osa ehkä muistaakin, mutta kirjoittelin tosiaan kesäkuun alkupuolella listaa siitä, mitä minun pitäisi saada tehtyä kesäloman aikana. Postaukseen pääset tästä. Kesälomat on lusittu ja ensimmäinen oikea koulupäiväkin oli tänään. Toinen vuosi lukiossa on alkanut ja minulla on huonekaverina zein. Osa ehkä muistaa, mutta zein on paras vaihtoehto huonoista ja nyt kun olemme kaksi yötä nukkuneet yhdessä, alkaa tuntua ihan normaalilta, että hän on kokoajan seurassani. Toivon vain, ettei hän ala vihaamaan minua tämän takia :D Hän vaihtaa varmaan toiseen huoneeseen, kun vapautuu, koska molemmat olisimme yksin mielummin, mutta tämä on tällä hetkellä paras järjestely.

Mutta mennäänhän listan kimppuun.

Ensimmäisenä listassani oli käsky, lue kaksi romaania. Onnistuin. Luin oonko ihan normaali (EHDOTON SUOSITUS, se kirja oli aivan ihana) Ja Sofi Oksasen Baby Jane. Molemmat kirjat oli hyviä ja olen oikeasti ylpeä itsestäni kun sain ne luettua kesän aikana.

Toinen oli, että pitäisi käydä läheisessä kaupungissa muistelemassa menneitä. Epäonnistuin. Se ahdisti liikaa varsinkin, kun menetin lopullisesti välit oikeastaan kaikkiin kavereiden kanssa, joiden kanssa niitä muistoja on siellä luotu. Saa ehdottaa rangaistusta tästä :)

Piti uida kymmenesti luonnonvesissä, tarkkaa lukua en hoksannut ottaa ylös, mutta ainakin kymmenen meni kesän hyvien säiden takia helposti rikki. Pikkusisarukset olivat hyvin avuksi tässä. Heitä on tylsä lähteä käyttmään uimassa ilman, että itse ui, mutta tähänkin sorruin muutaman kerran.

Marsu taas oli pihalla tooodella monta kertaa kesän aikana ja pääsi kunnolla nautiskelemaan meidän pihanurmikosta. Oli kyllä marsunulkoilutuksen kannalta paras kesä koskaan, kun ei ollut liian kuumia säitä.

Vietä mahdollisimman paljon aikaa kavereiden kanssa oli seuraava kohta. Noh, ei ollut musta kiinni, ettei mun kaverit oikeen lähtenyt mihinkään. Kuten moni varmaan huomasi, olin esällä aika paljon yksin, mutta silti lähdin aina ku vain oli mahdollisuus, kavereiden kanssa tekemään jotain. Ja tuli sitä loppujen lopuksi aika paljon koettua kesän aikana.

Kävin myös molemmissa mummoloissa. Oli ihan mukavat reissut näin jälkikäteen ajateltuna :)

Seuraavana kohtana on opi tuntemaan itsesi paremmin. Voisin tehdä tästä erillisen postauksen, koska tämä todella tapahtui. Mun kesä oli yhtä mun itseni opettelua. Edelleen hukassa ollaan, mutta huimasti eteenpäin siitä mitä oli ennen kesää.

Ja kyllä, minä laihduin kuusi kiloa, joten tämäkin on saavutettu. Hyvä minä :)) Rahaakin tuli tienattua ja rentoutuminen kasassa myös. Ja paljastus. söin monta litraa mansikoita joten viimeinenkin kohta on done. Vähän mä oon hyvä. Jee :))

Jos teillä oli ämpärilistoja tälle kesälle, saitteko suoritettua, mikä jäi toteuttamatta? ylipäätään miten teidän kesä meni? :)

Isä, voitko rakastaa mua edes vähän?

Katson kun kadulla pikkutyttö kävelee pitäen kiinni isänsä kädestä. Tyttö on onnellisen näköinen ja isä selvästi rakastaa tytärtään. Mielessä pyörii ajatuset siitä, kuinka minullakin joskus oli niin kunnes kaikki muuttui. Menen serkun syntymäpäiville ja kaikilla muilla tuntuu olevan asiat hyvin, mutta sitten olen minä. Kavereilla on täydellinen suhde isäänsä. Minulla on isä joka vihaa minua. Olen kateellinen. Haluaisin, että minun oma isä välittää minusta, mutta isän pää on niin sekaisin, ettei hän ainakaan osaa näyttää sitä.

Kaupassa tulee vastaan isä, joka ostaa pienelle pojalleen jalkapallon. Pojalla on pelivaatteet päällä ja joku mitallin tapainen kaulassaan. Hän hehkuu onnea, koska hänen isänsä on niin ylpeä hänestä. Olisipa minunkin isällä joku syy olla ylpeä minusta. Joku syy välittää ja olla vihaamatta. Ja huutamatta.

Olen ehkä päässyt pahimmasta murrosiästä yli, koska yhtäkkiä minua on alkanut kiinnostaa, mitä isälle kuuluu. Jossain vaiheessa isän asiat eivät voineet vähempää kiinnostaa, mutta yhtäkkiä isästä onkin tulossa tärkeä. Miksi? En halua, koska sattuu. Mutta ei minulle ole toistakaan isää annettu. Toivoisin, että isällä olisi asiat paremmin.

Kun olin pieni, isä oli kaikista paras ja tärkein ikinä. Äiti ei saanut laittaa minua nukkumaan, vaan isän piti tehdä se. Isän kanssa oli kaikkein kivointa rakentaa legoilla torneja, jotka yltää kattoon asti. Jos isä suuttui silloin äidille, niin itkin ja menin pöydän alle piiloon ja pelkäsin, että vanhempani eroavat. Pelkäsin etten saa olla enää niin paljon isän kanssa.

Isä paistoi myös maailman parhaita lättyjä. Niitä sai todella harvoin, mutta kun niitä sai, niin ne olivat parasta mitä oli. Siitä kertoo esimerkiksi se, kun olin pieni ja minulla oli syntymäpäivä, mutta olin mahataudissa ja sain toivoa ihan mitä vain. Toivoin, että isä paistaa minulle lättyjä. Oksensin ne melkein samantien ulos, mutta silti muistan vieläkin, että ne olivat maailman parhaita. Nykyään isä ei paista enää lättyjä. Isä leipoo sämpylöitä ja pullia.

Isä sai uuden työpaikan kun olin ehkä 7-vuotias. Työpaikka oli niin kaukana, että kun isä aamulla aikaisin lähti töihin, niin hän myös tuli vasta illalla myöhään, kun olin jo nukkumassa. Kun taas viikonloppuisin isä oli niin uupunut, että vain nukkui. Yleensä hän nukkui päivisinkin meidän sohvalla ja se, että pikkuveljeni ehkä 1v alkoi kutsua isää nimityksellä yö, kertoo paljon. Isä kävi myös todella paljon työmatkoilla. Sieltä tullessaan hän toi aina tuliaisia, mitä odotettiin. Mutta silti jotenkin etäännyin isästä.

Muistan, että niihin aikoihin isä alkoi huutaa enemmän ja pelkäsin. Työpaikalla oli stressiä ja muistan heränneeni siihen kun isä huutaa kun työkaveri oli tehnyt jotain tyhmää. Samaan aikaan myös äidin sairaus paheni ja äiti sai ainakin rollaattorin. En muista mitä kaikkea muuta, mutta se varmasti lisäsi huolia ja stressiä.

Yhtäkkiä aloin odottamaan, että isä menisi takaisin työmatkoille. Aika kultaa muistot, mutta muistan vain riitoja ja sen kun seisoin nurkassa, taas olin tehnyt jotain väärin. Isä huutamassa minulle taustalla. Pelkäsin itkemistä, koska se vain lisäsi isän huutoa ja sitä kuinka isä oli vihainen minulle. Kasvaessani opin sanomaan vastaan isälle. Sain rangaistuksia. Pelotti. Mutten saanut muutenkaan isän huomiota. Tiesin tasan tarkkaan miten saan isän suuttumaan ja provosoin muutamalla kerralla tarkoituksellisesti pahoja riitoja. Ahdisti. Lisäsin vettä myllyyn. Riitoja oli enemmän ja enemmän.

Ainoat mukavat asiat isän kanssa olivat uiminen ja siinä osasin tehdä isän ylpeäksi minusta. Pienempänä opettelin kertotaulut aina matkalla uimaan ja muistan kun isä aina minun takiani tuli aiemmin töistä, että voimme mennä yhdessä uimaan. Isä huomautti jossain välissä ihan pienesti painostani ja tottakai aloin laihduttamaan. Halusinhan tehdä isän ylpeäksi. Uiminen oli muuttumassa väkinäiseksi ja uin täysiä vain koska se poltti enemmän kaloreita.

Aloin uimaan kilpaa ja treenejä oli kolmesti viikossa. Enään isä ei tullut takiani aiemmin töistä. Menin linja-autolla uimaan ja joku joka kerkesi haki minut. Saatoin olla syömättä päiviä kun olin treenit, koska ne veivät niin paljon aikaa, ettei kukaan edes huomannut jos kouluruokailun skippasin ja tulin illalla vasta kotiin. Kilpailuihin isä sentään yleensä tuli.

Jonkun verran olin kumminkin mennyt isän kanssa uimaan ja valmensin uintia isän kanssa yhteisessä ryhmässä. Silti isä ei huomannut arpia käsissäni. Pidin vain kättä vähän koukussa, eikä hän huomannut mitään. Uskoin, ettei häntä kiinnostanut. Ei minuakaan kiinnostanut, mitä isälle kuuluu. Ainakaan en myöntänyt sitä.

En ole ihan varma missä vaiheessa, mutta pahimpaan murrosiän aikaan iskä lopetti työnsä ja perusti oman firman. Se tarkoitti, että hän oli päivät kotona. Se taas tarkoitti, että riitoja oli vielä paaljon enemmän. Kaikki, mitä isä teki, ärsytti minua, koska ne ärsyttivät minua ilmaisin sen isälle ja taas oli riita pystyssä. Olin aina vain ahdistuneempi ja viiltelin ja oksentelin jälkikäteen katsottuna jatkuvasti. Oli blogi, jonne kirjoitin laihduttamisesta. Sitten tuli tämä blogi jonne kirjoitan lähinnä pahasta olosta. Vanhempia postauksia kun lukee, niin olin itsemurhan partaalla. Ihan lopussa. En tosin pysty itse niitä lukemaan, joten älkää tekään, varsinkaan jos teillä ei ole mielenterveys ihan kunnossa.

Pääsin psykologille ja jäin kiinni viiltelystä. Tai oikeastaan en jäänyt vaan vanhemmat saivat tietää koska kuraattori kertoi. Siitäkin taitaa täällä blogissa olla postaus. Riidat pahenivat, koska vanhemmilla heräsi huoli. Tai no äidillä heräsi. Muistan illan kun äiti ja isä tappelivat aiheesta ja isä huusi äidille siitä, ettei ole oikein, että minua aletaan sen takia kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Minua piti silti kasvattaa.

Pahan riidan jälkeen huolestuin pikkusisaruksistani ja tein lastensuojeluilmoituksen isästä. Monta kertaa ennen sitä olin uhkaillut isää sillä, mutta kun todella tein sen, niin se oli lopullinen tuho meidän väleille. Isän pienikin välittäminen minuun loppui. Isä ei ollut enää mistään minussa ylpeä vaan minusta oli tullut patologinen valehtelija jossa ei ollut mitään hyvää. Tein kaiken väärin ja en osannut mitään. Vaikeutin isän elämää.

Lukion alkaessa pääsin asuntolaan. Se tarkoitti ettei minun tarvinut viikolla nähdä isää, mutta viikonloput olivat alkuun yhtä huutoa. oloni kuitenkin helpottui ja noin puolenvuoden päästä viikonloputkin helpottuivat. Isä vain oli jo niin sairas, että hänellä oli todella vaikeaa ja viikoilla hän saattoi huutaa, muttei se vaikuttanut minuun.

Kesääloma taas olikin shokki kaikkien riitoje ja muiden suhteen. Toisaalta olen kohta ollut viikon kahdestaan isän kanssa (pelkäsin ihan hurjasti mitä tästä tulee) mutta emme ole riidelleet kertaakaan. Silti olen kateellinen niille lapsille, joilla on hyvät välit isäänsä. On hurjan vaikeaa, ettei isä välitä minusta, kun minä pikkuhiljaa alan välittää hänestä.

Äiti jaksaa aina muistuttaa, että vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta voinko kunnioittaa isää joka pelottaa minua. Voinko kunnioittaa sitä kun leivänpaahtimet hajoaa kun isä paiskoo niitä lattialle. Kai minun pitäisi, mutta välillä se on todella vaikeaa. Kaikki nämä sairaudet tekevät siitä vaikeaa.

Äiti syyttää itseään siitä, että isällä on niin vaikeaa, ja voi olla että sekin on osa syynä, mutta jos olisin ollut edes vähn parempi lapsi, niin uskon, ettei isä olisi niin sairas. Uskon, ettei isän ja minun välit olisi näin huonot. Mutta olin huono lapsi ja en voi sille enään mitään. Olisimpa tehnyt toisin.

Toivottavatsi saitte tästä edes jotain irti, oli todella terapeuttista kirjoittaa tätä ja rehellisesti en ole itkenyt mitään postausta tehdessä näin paljon. Kiitos jos jaksoit lukea.

Stressi huitelee niin korkeella, etten enää edes yletä siihen

Te ette usko kuin monta kertaa mul on ollu tarkotus kirjottaa postaus tässä, mutta sittenkun haluaisin lisätä siihen kuvan ja se ei onnistu niin menee kaikki motivaatio. En tajua miten sen saa laitettua jotenkin helpommin kuin tavalla jolla olen laittanut, eikä sekään enää jostain syystä toimi.

Mutta arvatkaas mitä? Kyllä, olen erittäin hukassa edelleen itseni kanssa, mutta muuten mulla menee paremmin kuin pari viikkoa sitten kun viimeksi lisäsin postauksen. Mä oon nyt pari kertaa nähnyt yhtä tyttöä ja voin sanoa, että olen aika ihastunut. Tää tunne on ehkä parasta koskaan ja se peittää alleen kaiken pahan olon. Ihanaa on myös, että se tykkää musta takaisin. Koulun alku alkoi pelottaa myös vaikka sitä olen tähän asti odottanut. Se lähtee kouluun kauemmas ja muuttaa sinne asumaan ja nyt kun näimme toissa päivänä, niin mulla on jo hirmuinen ikävä.

Mä omistan varmaan jonkun läheisyysriippuvuuden tai jotain, mutta voisin olla kokoajan halimassa jotain ja mieluiten tätä j:tä josta äsken puhuin. Kun toissapäivänä katsoimme yhdessä netflixiä ja olin ihan hänessä kiinni ja makasimme vain ihan hiljaa. Nenät oli kiinni toisissaan ja jalat lomittain. Vähän paijattiin toistemme poskia. Se oli vain aivan ihanaa.

Mutta muuten stressitasoni on pilvissä. Pitäisi ostaa wanhojen mekko ja jostain pitäisi parikin saada. Pitäisi tietää mitä haluan j:n kanssa vai haluanko mitään. Pitäisi alkaa valmistautumaan koulun alkuun ja siihen, että taas pitää opiskella. Mutta eniten stressaa wanhat ja kaikki draama mitä kavereiden välillä on.

Haluaisin laihtuakin vielä ja se lisää stressiä koska minulla on tavoite johon haluan päästä ennen kuin koulut alkaa. Olen kesän aikana laihtunut 5kg ja ihan suht ylpeä itsestäni, mutta vieläkin ollaan ylipainon puolella. Pitäisi juosta, niin paino tippuisi nopeampaa, mutta juokseminen ahdistaa. Olen niin huono siinä, mutta ilman treeniä en voi paremmaksikaan tulla. Jotenkin pitäisi vain ottaa itseäni niskasta, jotta pääsen tavoitteeseen, koska se ei edes ole mahdoton, mutta on vain niin vaikeaa pudottaa painoa terveellisesti. Tuntuu hullulta, että pitää syödä, jotta laihtuu. Niinkai se vain on.

Jälleen kerran super sekava postaus, mutta ehkä saitte jotain irti siitä. Kirjoitan vielä toisen järkevämmän tähän perän, mutta halusin kertoa kuulumiseni erissä, koska ne ei liity aiheeseen mitenkään.

Ja mulla ois kuvia näitä postauksia varten, mutten saa niitä näihin, jos joku osaa auttaa niin olisi todella kiva ja saisin enemmän motivaatiotakin tähän blogiin. Kiitos