Ihmisillä on tapana sanoa aina nuoruuden olevan itsensä etsimisen aikaa. Viime kesänä totaalisesti koin sen. Sen, mitä on olla melkein täysin hukassa itsensä kanssa. Sanalla hukassa tarkoitan sitä, etten tiennyt, että kuka olen tai mitä olen, mitä haluan tai että mitä haluan olla. En tiennyt kuka on tärkeä, enkä sitä kenestä en pidä. Kaikki oli piilossa sankan sumun takana, eikä siitä sumusta nähnyt läpi.
Tuli asioita, jotka pistivät minut vielä enemmän sekaisin ja eksyksiin. Tuli asioita, joiden avulla luulin vähän löytäväni todellista minääni, mutta sitten taas kadotin sen, mitä olin löytänyt. Tuntui, että kaikki mielipiteenikin ovat muiden keksimiä, enkä osaa olla minä. Mikä edes on Minä, oli kysymys joka pyöri päässäni.
Jos en tiedä mitä haluan tai ajattelen, onko mitään järkeä yhtään missään, miksi se järjellisyys edes on niin tärkeää? Mutta. Pikkuhiljaa aloin näkemään joitakin asioita sumusta läpi vaikka sumu edelleen on paksua. Hyväksyin paremmin ajatuksia, joita olin ennen piilottanut kauas takaraivoon ja välttänyt ajattelemasta.
Kun on paljon yksin, on pakko ajatella. Kun ajattelee paljon, loppuu sellaiset pinnalliset ajatukset, joita koittaa ylläpitää, kesken. Kun pinnalliset ajatukset loppuvat kesken alkaa väkisin päähän tunkeutua syvempiä ajatuksia. Ja ne ajatukset koskevat itseä, koska on yksin ja ei näe muita ihmisiä. Siinä vaiheessa yksinolo alkoi ahdistaa ainakin minua ja olisin vain halunnut olla muiden kanssa, jotta olisin välttynyt niiltä ajatuksilta.
Saan uusia ystäviä snäpissä, joille voin jutella. Ajattelen, että edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Ei. Itse tutkiskelu on jäänyt päälle ja kaikki mitä muut sanovat muuttuvat pääni sisällä kysymyksiksi, miten minä reagoin tähän, mitä ajattelen tästä minun kannaltani? Mikä vittu on minä.
Pikkuhiljaa tarvitsen enemmän ja enemmän lenkkejä, pitempiä. Yksin. On pakko ajatella. Tarvitsen sitä, jotta pysyn kasassa. Vaikka se onkin erittäin haastavaa, siihen on muodostunut tarve. Minun pitää saada olla yksin, jotta saan asioita käytyä läpi. Itken paljon. Muistan ja tajuan asioita uudella tavalla. Sumu hälvenee.
Ahdistaa. Muttei niin paljon kuin ennen. Minulla on jo hajua siitä, mitä haluan. Hämärästi vain, mutta osaan jo melkein sanoa mielipiteeni asioista niin, että tiedän että ne ovat oikeasti minun mielipiteitäni ja osaan perustella vastaukseni niihin paremmin koska muodostan mielipiteitä sen mukaan kuinka paljon tiedän asiasta. Ei minulla edes voi olla mielipidettä asiasta, josta en tiedä mitään. Mutta silti mielipitteni muodostuvat sen mukaan, kuinka olen kuullut asioista muilta. Mutta silti monen ihmisen näkökannan jälkeen. Uskallan olla eri mieltä.
Sumu kasvaa jälleen kun asiat alkavat oikein tunkea ajatuksiini ja jälleen olen hukassa. Kenestä tykkään? Mikä seksuaalisuuteni on? Aivan täysin sitä en tiedä, mutta enää se ei haittaa. Hyväksyn sen, että tykkään myös tai ehkä vain tytöistä. Hyväksyn sen, etteivät kaikki hyväksy sitä. Vältän silti kertomasta ihmisille, joiden ajattelen paheksuvan asiaa, koska tiedän etten kestä sitä. Huomatkaa, tiedän! Ihanaa tiedän jotain.
Sumua on vielä, mutta sitä tuleekin olemaan koko elämän. Tietyt asiat vain tulevat vahvasti sumun takaa yllättäen näkyviin ja itseään tuntee enemmän. Se tunne on ihana, ainakin sen jälkeen kun hyväksyy sen, mitä sieltä on paljastunut. Yksinolo kannattaa.
Kuinka paksua teidän sumu on? Onko sumun takaa paljastunut asioita, joita on vaikea hyväksyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti