Oispa jotain, mitä odottaa elämältä

Mulla ei tällä hetkellä niinku oikeesti oo tapahtumassa yhtään mitään mikä mullistais mun elämää millään lailla. Yksinkertaisesti mulla on ihan sairaan tylsää. Ei ole mitään suunnitelmaa mihinkään. Ja joo tiedän et pitäis elää hetkessä ja oon siitä muistaakseni täälläki kirjottanu, mutta tällä hetkeellä oon "rauhottumas mun huonees", koska en halunnut tehdä pahanakuista simaa ja iskä suuttu ihan täysin. Että sellasta elämää. Muutenki elämä on niin rappiolla tällä hetkellä, ettei mitään järkeä.

En saa mitään aikaiseksi ja sen takia tää blogikin on ollut nyt aivan liian hiljais elolla. Halua kirjottaa löytyy, mutta se et sais sen koneen auki ja ensimmäiset sanat aikaan on sit ihan toinen juttu. Mun on tosi helppo kyl kirjottaa sit heti kun oon vain aloittanut, mutta en pääse siihen vaiheeseen oikein koskaan. Toivotaan, että kesäll olisi edes kirjoittamiselle enemmän aikaa, koska oon todennu, että tämä jos joku auttaa kaikkeen paskaan.

Psykologin käynnitkin loppuu parin viikon päästä, koska en koe siitä itse yhtään mitään hyötyä, koska sen psykologin kanssa ei vain kemiat kohtaa millään tavalla. Viiltely on ollut pois jo neljä kuukautta ja se oli ymmärtääkseni se pääsyy miksi kävin sen luona.

Mä päätin alottaa laihduttamisen, mutta saa nähä mitä siitäkään tulee, ja se ei voi toimia terveesti varsinki jos lopetan noi käynnit nyt, koska oon muutenkin sen verran lähel pohjaa, että todennäkösesti vaan vajoon syvemmälle jos yritän, mutta muutenki ahistus on taas jatkunu ainaki kuukauden kohta joten saa nähä miten selviin taas elämäst.

Miksen osaa enää kirjottaa sellasia järkeviä postauksia? Sellasii joita joku jaksais lukeakki. Kylhän tääki nyt on aika turha mut täl hetkel on niin paska olo, etten jaksa keskittyy kunnolla edes tähän.

Miksei vois sattua jotain, et mul ois syy olla tällanen?

Tää on mun kaverin "keksimä" homma, mutta samaistun kyllä niin vahvasti ainakin tällä hetkellä, ettei varmaan ole kovin väärin jos käytän tuota samaa.

Mul ei oo vähään aikaan sattunut mitään ihmeellistä, en ole edes riidellyt isän kanssa moneen viikkoon, joten perjaatteessa mulla ei pitäis olla mitään hätää. Ja se on kyllä näkynytkin mun voinnissa, oon jaksanut paljon paremmin ja ollut enemmän aidosti iloinen ja onnellinen kuin varmaan koskaan.

Mutta... mutta silti mua ahistaa edelleen. Tänään makasin sängyssä aamulla neljä tuntia, koska ajatus siitä, että pitäisi nousta tuntui niin pahalta, varsinkin kun tiesin, että sen jälkeen pitäisi raahautua suihkuun. Suihkun jälkeen olisi vain nopea alakerrassa syömässä käynti, ja sen jälkeen pääsisin takaisin sänkyyn. Tosin hissaa pitäisi lukea, mutta silti saisin vain maata vain sängyssä, eikä tarvisi mennä mihinkään. Ahistaa, koska ei mulla ole nyt enää perjaatteessa mitään syytä tällaiseen.

Siis mun olotila oli vaan sellanen, et vittu oon laiska paska, mut silti en saanut aikaiseksi noustua ylös. Ahisti, vaikkakin ei kovin paljoa, koska en saa mitään aikaiseksi.

Jos mulla olisi joku syy, niin tää käytös olisi hyväksyttävää, mutta oon muuten vaan laiska. Mikä mua ihan oikeesti vaivaa? Jonkun aikaa on tuntunut jo, että masennus on menossa ohi, mutta ei sitten näköjään. Mut silloin kun mul oli kaikista eniten pahimmillaan masennus, niin ei se sillonkaan ollut tämmöstä. Mikä mua oikeesti vaivaa.

Sit en tiiä mikä mua vaivaa sen osalta, et mua väsyttää 24/7 vaikka nukkuisinki sen 8-10h yössä. Voisin vaan maata sängyssä koko ajan vaikken nukkuiskaan. Tosin kotona mul on paska sänky, mut tänä viikonloppuna sekään ei oo haitannu. Voisin vain maata silmä kiinni ajattelematta mitään ja toivoa, että päivä menee nopeasti ohi. Toisaalta haluisin, et aika vaan pysähtyis, koska en haluis kasvaa. Täytän viikon päästä 9.4 17-vuotta. Oikeesti mitä, en mä haluu kasvaa aikuiseks. En mä oo viel valmis semmosiin.
Tuntuu, kuin olisin joku zombi, joka vain tekee kaiken käsketyn. Päivät luen kokeisiin ja yöt nukun, ajattelematta kunnolla edes mitä teen. Sit välil mietin vaan, mitä helvetin järkee täs elämäs on, jos se on kerta tämmöstä paksaa. Muuten jätän ajattelematta, ja teen vaan. Mitä jos en ookkaan enää mä, vaan oonki lähteny pois mun kropasta, miks mä en tunne mitää?!

Tosin menkat saattaa vaikuttaa, mutta oon vissii sairas tai jotai, koska oikeesti sellainen olo, et tulispa joku vastoinkäyminen ja iskä vaikka suuttuis tosi paljo, tai et joku tutun tuttu vaik kuolis nii voisin saada syyn olla tällanen, ja ehkä siin tapaukses alkaisin tuntee.

On muuten tosi jännä, mul ei tuu enää semmosta oloa, et vois viillellä. Se pyörii kyl päässä, mut ei mulle tuu sellasta oloo, et alkaisin terää vetää ihol. Arvetki haalistunu, vaikkakin muutama ollut joskus niin syvii, ettei varmaan koskaan lähe pois lopullisesti. Jotenkin sairaan jännä kumminkin, ku ei siit oo kovinpitkää aikaa viel siltikää, ku viimeks viiltelin, mikähän kolmekuukaut nyt olikaa, ja joittenki tekee mieli viel monen vuoden jälkeenki. Ehken mä sit ollutkaa siihen niin koukus. Nykyään oikeesti hallitsen itseeni ainakin melkein sen osalta. Eihän sen ensimmäisen kuukauden jälkeen ole kunnolla edes tullut sellaista oloa, mutta silti. Olen selvinnyt tähän asti. Selviän aivan varmasti ainakin vuoden loppuun, johon lupaukseni riittää, ja todennäköisesti sen jälkeen loppuelämän.