Ai mikä juhannus?

Juhannnus. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tänään pitäis olla hauska päivä, mutta minähän olen saanut aikaan tänään ainoastaan sen, että olen käynyt lenkillä ja suihkussa ja netflix on sen jälkeen ollut seurana. Ei siinä oon kerranki ylpeä itestäni ku sain käveltyy sen 12km.

Mutta oikeasti. Miksi mä oon niin yksin? Aluksi oli tarkoitus mennä juhannusfestareille mutta se jäi, koska ei mulla ollu kyytiä, eikä seuraakaan kunnolla. Sitäkin oli suunniteltu vain puoli vuotta. Ja en mä tiedä, ei mulla oikeen ois ollut fiilistäkään. Miks juhannus edes on niin iso juttu?

Mua väsyttää ja tekis mieli syödä, mutta en halua. Muuten se lenkki menis ihan hukkaan. Illalla on pakko syödä kaikkee rasvasta, koska vanhemmat on päättänyt et me grillataan, niin selviin kyllä hyvin siihen asti. Ainoa ongelma vain on, että mulla on ihan järjettömän tylsää.

Musta tuntuu, etten oo menossa ainakaan niin jyrkästi enään pohjalle. En tiedä mikä mua vaivaa kun olotila heittelee niin paljon. Eilen illallakin olin ensin vain väsynyt ja sen takia en niin hyvällä tuulella, mutta yhtäkkiä ahdisti kaikki mitä tapahtui. Ihan vain sekin, että en taaskaan ollut saanut mitään aikaan. Menisipä kesäloma nopeasti ohi, ettei tarvitsisi enään miettiä, kuinka tuhlaan sen sillä, etten tee yhtään mitään. Toisaalta kesä saisi jatkua ikuisesti, eikä lukion tarvitsisi enää jatkua.

Ahistaa, tuntuu että tuhlaan juhannuksenkin ihan turhaan, koska tänään pitäisi tehdä kaikkea ja viettää aikaa ihmisten kanssa. Mutta ei kun minä vain makaan sängyssä. Mutta toisaalta on ihan hyvä mieli. Ei ainakaan mitään pahaa ole sattunut vielä tänään, joten ehkä tästä päivästä tulee vielä ihan hyvä. Oispa vielä joku joka ois lähellä niin ois kaikki jo melkeen oikeesti hyvin.

Okei tästä postauksesta tuli aivan liian outo ja sekava :D Sori siitä, mutta mitä te teette juhannuksena?

Voisko joku vain tulla paijaamaan mua

Tuntuu et täl hetkellä selviäisin ihan mistä vaan jos joku vaan tulis ja olis mun lähellä. Niinku kuinka järkyttävä halipula ihmisellä edes voi olla. Ei se ainakaa tästä pahemmaks voi mennä.

Elämä heittelee mua nyt niin puolelta toiselle, että tarvisin vaan jonkun. Jonkun joka kertois, että kaikki on hyvin ja ei ole mitään hätää. Ärsyttää olla näin riippuvainen muista ihmisistä. Mut toisaalta oon mä selvinny jo aika hyvin yksinki. Ja pakko selvitä jatkossaki, koska ei mulla oo semmosta ihmistä. Ei mulla oikein ole sellaista läheisempää ihmistä juuri nyt elämässä. Ei ole edes sellaista ihmistä, joka jaksaisi kuunnella kuin paha olo mulla on. Eikä mulla ole paha olla enää oikeastikaan usein. Todella harvoin verrattuna vaikkapa puoli vuotta taakse päin.

Löysin demistä eilen ihmisen, joka vaikutti todella ihanalta, mutta ei. Jos meillä jotain juttua olikin, niin se kesti vain eilisen. Eli meillä ei ollut juttua.

Ahdistaa. Mutta olen ylpeä itsestäni. Varmaan ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta oon oikeesti ylpeä itsestäni. Ahdistus josta kirjoitin edelliseen postaukseen meni ohi. Enkä oikeasti tehnyt edes mitään typerää. Vitsit mä olin oikeasti hyvä. Kerrankin selvisin yksin. Kyl mä jatkossaki sit selviin. Mun on pakko. Mut mä pystyn. Ihan varmasti mä pystyn.

Silti haluasin tähän jonkun, joka halaa. Haleista tulee aina parempi olo, mut niitä saa tosi harvoin. Oispa joku joka paijais ja kestäis mua.

Sekaisin päästäni

TRIGGER WARNING

Mul on yhtäaikaa kauheen sekava ja tyhjä olo. Oon jo tottunut siihen, että itken vähintään joka päivä, mutta tänään ei itketä. Tänään ei oo tapahtunut mitään ihmeellistä. Mut silti on ihan kauheen tyhjä olo.

Iskä on alottanut uuden lääkkeen. Ekan viikon se huusi joka ikinen päivä. Ja voin kertoo, että meillä lensi leivänpaahtimetkin, että meno oli oikeasti ihan sairasta. Itkin sen taki. Pelotti, ja olin varma, että olen maailman pahin ihminen, koska jotenkin iskä sai kaikki raivo kohtaukset pistettyä aina minun syyksi, vaikka syy olisikin ollut aivan naurettava ja minä en olisi liittynyt siihen mitenkään.

Esimerkkinä tuo leivänpaahdin fiasko. Iskä oli aamun leiponut paahtoleipää ja oli työntänyt taikinaan karkkeja. Kun sitten yhdessä istuimme pöytään ja siskoni kysyi saako leipää paahtaa. Äiti sanoi, että paahdin voi hajota ja mä sanoin, et älä laita, sen jälkeen. Iskä sai ihan hirveen raivokohtauksen ja se huus mulle ihan hirveesti siitä kuin mä piasin TAAS kaiken ja lähdin itkien yläkertaan, koska iskä sanoi, ettei halua syödä huoneessa ennen kuin minä olen syönyt ja mennyt pois. Siihen asti olin pidättänyt kyyneliä, mutta sitten itkin jo ihan kunnolla, koska tiesin että isä inhoaa minua.

Menin yläkertaan, koska en tietenkään voinut olla keittiössä. Kuulin kun tilanne paheni ja se päättyi minun paniikkikohtaukseen yksin omassa huoneessa, koska kuulin kun isä heitti leivänpaahtimen tahallaan lattialle monta kertaa, jotta se menisi rikki.

Muutenkin kaikki on ollut ihan sekaisin viimeisen pari viikkoa. Vanhoista kavereista omaan mieleen ja omasta mielestä perheeseen. Äidin sairauskin on mennyt kokoajan pahempaan suuntaan ja tuntuu, että maailma hajoaa käsiin.

Lisäksi tuntuu, ettei maailmassa ole tällä hetkellä henkilöä, joka välittäis musta erityisesti. Aina on niitä, jotka välittää jollain tasolla, mutta tarvisin semmosen oikeesti mun elämässä tapahtuvista asioista välittävän ihmisen, jolle voisin kertoo kaiken. Tarvisin ihmisen jolle voin avautuu. Aiemmin mietin, et tarvisin tyttöystävän, kyllä siitäkin ois apua. Mut toisaalta kuka haluais tämmösen läskin? Halvalla lähtee ku pitää vaa kuunnella huolii ja murheit ja olla lähellä ja ihan vain olemassa. Miks kukaan haluais olla yhessä mun kanssa.

Mun itseinho on noussut ihan uusille leveleille. En oikeasti ole tajunnut ennen kuinka lihava aikaansaamaton paska olen. Mietin syvästi sitä, miksi joku on minut tähän maailmaan päästänyt.

Toisaalta olen hukassa seksuaalisen suuntautumisenkin kanssa. Tyttöystävä saattais lopettaa olemassa olollaan tän kriisin. Oonko mä lesbo, bi, hetero(en) vai joku saatanan ulkoavaruudesta tullut läski, jolle ei ole määritelmää. Todennäköisimmältä tuntuu viimeisin. Se kuvaa ehkä parhaiten minua tässä elämässä.

Miksen vois vain päästä takaisin siihen aikaan kun olin 3-vuotias ja suurin ongelmani oli pyöräilyn opettelu. Aikaan ennen kuin aloin pitää itseäni läskinä. Tuli pikkusisaruksia yms ja olin tottakai painavampi kuin muut nuoremmat ja sen takia isän selkä tuli kipeäksi kun painoin niin paljon. Minua ei voitu enää roikottaa.

Vittu ku en vaan osaa olla normaali. Kaikki mikä voi olla sekaisin on flipannu täs päässä jo aikoja sitten. Vittu ku mä oon perseestä.

Puol vuotta. Mä en voi. En varmasti. Mut tekis niin mieli. Miks mä en pääse näistä ajatuksista eroon vaik niitä jo harvemmin tuleekin. Kuinka sen terän painaminen iholla tuntuis just nyt niiiin hyvältä, etten tiedä mitään parempaa. Pakko kirjoittaa, et saan muuta ajateltavaa. En voi. En mä saa ajatella edes enä mitään siihen liittyvää.

Miks. Miks mul on taas määränpäänä pohja? Mun on pakko olla vahva ja kestää tää. Mun pitää kääntää suunta. Mut mitä jos valitsen väärin ja meenkin vain pahemmin kohti pohjaa. Ainakaan terään en koske. Niin heikko mä en ole. Tämä olo menee ohi. Sen on pakko mennä.

Anteeks. anteeks et oon tämmönen paska, joka pelkää elämää.

Äiti on taas kaatunut ja iskä huutaa. Mitä mä teen.

Miten luopua tärkeästä ihmisestä?

Koitan hakea inspiraatiota tähän postaukseen kismetistä, tupakista, leikkipuistosta ja musiikista. Eli toisin sanoen pyöräilin kauppaan koiran kanssa ostamaan kismetin, sitä ennen olin pöllinyt isän jo poltetun tupakan jossa oli yli puolet jäljellä. Pyöräilin leikkipuistoon, josta on tullut niin huono nykyään, etteivät lapset täällä viihdy. Ihmekkään kun laitteita on viety pois ja jäljelle on jäänyt ainoastaan liukumäki.

Musiikit soimaan ja sidoin koiran kiinni ainoaan leluun mitä pihalla oli huomattuani, että se kerkesi jo karata lähimpään ojaan. Aloin kirjoittamaan. Minulla on tässä parin päivän ajan ollut kriisi siitä, että olen menettämässä kaverin. En muista kumpi numeroista on kumman, mutta puhumme siitä, jonka olen tuntenut hoitopaikasta lähtien. 

Häntä ei ilmeisesti enää kiinnosta, enkä jaksa kokoajan hössöttää kaverisuhteen ylläpitämiseksi. Silti se sattuu aivan perkeleesti.

Valitsin paikan, jossa kirjoitan tätä tarkasti, koska jo tässä vaiheesssa silmät vuotaa. Tiesin, että niin tulee käymään, olenhan itkenyt asiaa viimeisenä kolmena iltana.

Ihmettelin asiaa muille joiden kanssa olin samassa yläkoulussa kavereita ja he olivat sillain, että minun pitäisi puhua tälle henkilölle. En jaksa enää. Ihan oikeasti tästä ystävyydestä alkaa olla enemmn harmia kuin hyötyä. Silti en uskaltaisi päästää irti. Pelottaa, että muutkin yläkoulukaverit lähtee samalla. Mitä teen jos niin käy? Eihän mulla ole enää ketään pidempi aikaista ystävää, joka olisi oikeasti tärkeä. UUdesta koulusta tulleet ovat tärkeitä myös, mutta silti ei niihin ole syntynyt samanlaista sidetta. Kuinka yksin ihminen onkaan tässä suuressa maailmassa.

En ole varma, mitä minun ja kaverin välillä tapahtui. Yhtäkkiä emme laittaneet enää muuta viestiä kuin huomenta ja öitä. Sekin vain, ettei streakki snäpissä katkea. 

Kysyin yhdeltä näistä uusista ystävistä, mitä lukiosta on tarttunut mukaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tämä henkilö on uusi blogissa, mutta hän on ainakin sen veroinen, että ansaitsee nimimerkin, joten olkoon hän k.

K osaa yleensä auttaa tämän kaltaisissa asioissa ja hän vastasi kysymykseeni siten, että oloni parani heti. Haluan jakaa vastauksen teidän kanssa, koska se oli yksinkertaisesti niin hyvä, että siitä saattaa olla apua jollekkin muullekkin.

”Aattele jos se ihminen ois tarkotettu olemaan siun kaveri, nii se on ja pysyy kaverina. Jos te etäännytte nyt, niin se ei välttämättä ole lopullista, se saattaa hyvinki tulla takaisin sun luo. Jos se menee, anna sen mennä vaan, älä välitä siitä, vaan anna ajan kulua ja keskity niihin muistoihin jotka on olleet kivoja ja mukavia. Jos se mennee, nii kyllä se tullee takasi, ku se toivottavasti tajuaa miten mahtavia muistoja teillä on. Ihmiset tulee ja menee ja siihen pitää vain oppia. EI saa jäädä roikkumaan ihmisiin, ku pitää löytää se oma onni elämästä. Sie et elä ketään muuta ku ittees varten tässä maailmassa.”

Ainut asia, mikä pelottaa on, että, jos kaveri ei muistakkaan niitä hyviä muistoja. Tuntuu kuin se olisi unohtanut minut kokonaan. Mitähän tästäkin kesästä tulee.

Summer Bucket list 2017

Tämä on ollut jo pitkään mielessä, mutta ehkä voisin toteuttaa minun summer bucket listauksen, eli ämpärilistan nyt. Teen sen sillä ajatuksella, että toteutan kaikki, mutta jos en saa jotain tehtyä, niin keksin kyllä jonkun rangaistuksen itselleni jokaista suorittamatonta kohtaa varten. Mutta eikun asiaan vain J

·         Lue vähintään 2 romaania.

    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

•  Käyläheisessä kaupungissa muistelemassa menneitä ja kiertele siellä.

·        

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

•  Käy uimassa luonnonvesissä vähintään 10 kertaa.
•   Ulkoiluta marsua tarpeeksi lämpimällä säällä.

Kuva viimekesältä, ulkoilin silloinkin Vanillan kanssa.

·    

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

•    Vietä mahdollisimman paljon aikaa kavereiden kanssa

·         Käy molemmissa mummuloissa

·         Opettele tuntemaan itsesi paremmin

·         Laihdu vähintään 5kg

·         Tienaa rahaa, mutta muista myös rentoutua.

Ja Tuittuhan näyttää meille mallia rentoutumisesta :D

 

• SYÖ MANSIKOITA

• 

  http://www.lasiliiri.fi/wp-content/uploads/2012/06/Mansikka_Small-500x332.jpg

   

 Mietin, että sitten kesän jälkeen voisin päivitellä, kuinka hyvin onnistuin toteuttamaan asioita listalta, toivottavasti piditte postauksesta J Onko listalla asioita, joita sinä aiot tehdä kesällä?

 

Kaikki muut mansikka kuvaa lukuun ottamatta olivat omia ottamiani :)

 

 

En vaan opi englantia

Pitäis vissiin lopettaa lukio kesken tai jotain ku en vaan opi sitä enkkua. Kaikki muu menee ainaki 6 numeroil ja yleisemmin 8 mut sit tulee joku perkeleen enkku, joka ei mee ees läpi. Luin siihen kokeeseen jotain viikon ja olin varma et ainakin 5 tulee, koska kumminki osasin omasta mielestäni ne asiat, mutta ei voinu päästää ees läpi opettaja vaan oli pakko antaa 4+... Oikeesti miks englanti on mulle niin vaikeeta. Se ei vaan yksinkertaisesti tartu mun päähän.

Sitten ku valitin kavereille, et en taaskaan päässy läpi, niin ne vaa ihmetteli, miten joku ei osaa niin yksinkertaista asiaa kuin englanti. Tiedättekö, luin sanoja oikeesti jokaisesta kappaleesta sen 4h ja kappaleita oli 4 ja silti ei. En vain osaa. Miksen?

Itkettää. Taas käytin turhaan aikaa asiaa, jota en opi. Vaikka lukisin kaikki maailman englannin kieliopit ja sanat ulkoa ja kokisin osaavani ne täydellisesti, niin silti en pääsisi kokeestaläpi ja joka ikisellä rivillä olisi huomautus siitä, mikä meni väärin.

Kaikkein pahinta on se, että mun on taas kerrottava äitille et sain 4:n kokeesta ja siitä tietää mitä tapahtuu. Ei auta vaikka mitä tekisin nii silti lukion enkku on aivan liian vaikeaa mulle. Yläkoulun enkusta voisin saada nykyisellä enkulla ehkä 8 mutta lukiossa sama taitotaso ilmeisesti vastaa 4:ää.

Miten mä puran tän olon? mitä mä teen ettei tää paha olo mikä kokeesta tuli jatku? En mä vieläkään osaa käsitellä tunteita, vaikka parempaan suuntaan oonki menossa. Jos tää ahistus paska jääki päälle taas ja sit en pääsekkään siitä yli? Miks elämä on näin helvetin vaikeaa.

Sori tämmönen aivan turha postaus. Oli vaan pakko purkautua edes jonnekkin.

Elämä ei olekaan niin perseestä\\Ajatuksia

Olen melko varma, että tämä elämä ei ole niin kauheaa, kuin suurin osa (johon itsekin kuulun), ajattelee. Kun katsoo televisio sarjoja tai elokuvia, tulee olo kuin oma elämä olisi ihan tylsää ja aivan liian kammottavaa, vaikka tietääkin, että katsomansa asiat ovat näyteltyjä. Yleensä sarjoissa tai näytelmissä on merkittävä loppukin, ja se on jollain tapaa koskettava; se joko naurattaa, itkettää tai tulee onnelliseksi jonkun puolesta, vaikka tietää, että kaikki on vain näyteltyä. Mutta silti pieni ajatus siitä, että elämässä ei tapahdu mitään ja kaikkien muiden elämä on paljon parempaa, herää päässä ja alkaa kasvaa suuremmaksi. Niinhän se on, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Kun televisiosarjoista ja näytelmistä siirtyy sosiaaliseen mediaan ja vaikka Snapchattiin, voi nähdä kuinka kaikki matkustavat ympäri maailmaa ja ovat kaiken maailman festareilla, vaikka itse vietät kaiken aikasi koneella. Tunne siitä, että oma elämä on ihan perseestä vain kasvaa. Unohtaa sen, että ihmiset päivittävät nettiin asioita vain silloin kuin heillä tapahtuu jotain ja et näe sitä puolta ihmisestä joka vain makaa sängyssä ja miettii kuinka tylsää elämä on. Totta on myös se, että on niitä ihmisiä, jotka ovat kokoajan jossain menossa, mutta heille se alkaa olla jo tavallisen tylsää arkea. Mikään ei riitä tunteeseen, että jotain erityisen hauskaa tapahtuu, koska kaikki, mitä tapahtuu, on erityisen hauskaa ja erityisen hauska on vain arkea. Itse en ainakaan haluaisi tuollaiseen jamaan koskaan.

Toisaalta ainakin itselleni tulee välillä elämän jaksoja, jolloin tuntuu kuin olisi mukana jossain saippuasarjassa ja elämä on pelkkää draamaa. Olen huomannut, että näitä kausia tulee aina säännöllisten ajanjaksojen välein, mutta silloin kun ne tulevat, eivät ne koskaan ole sellaisia kuin niiden ajatteli olevan silloin kun elämä oli tylsää. Mikseivät ihmiset koskaan ole tyytyväisiä sen hetkiseen, vaan aina on joku asia huonosti?

Joskus mietin, että mitä jos uskonto pitääkin paikkaansa, olenhan itse luterilainen. Mutta tämä paikka missä olemme, onkin se helvetti. Koska parhaat lähtee aina ensin, ja se voisi tarkoittaa, että he ovat eläneet sen elämänsä oikein. Muutenkin silloin elämä tuntui maanpäälliseltä helvetiltä, josta keksinkin oman salaliittoteoriani :D.

Mutta kun alkaa ajattelemaan niitä oman elämänsä hyviä hetkiä ja yhdistää ne peräkkäin, niin kuinka kauniilta meidän jokaisen elämä alkaakaan näyttämään. Toisaalta ilman niitä kurjempia kausia ainakaan minä en olisi saavuttanut noita kauniita hetkiä elämässäni, enkä todellakaan olisi sama ihminen. Asioita alkaa arvostamaan enemmän jos niiden eteen joutuu tekemään töitä. Myös onnellisuus ja se, ettei ahdista kuuluu tähän samaan. Miettikää nyt jos oikeasti saisitte kaiken mitä ikinä haluattekin vain sormia napauttamalla. Eihän tästä elämästä tulisi yhtikäs mitään, kun mikään ei olisi erityistä tai tavoiteltavaa kun sen vain saisi. Olisi kauheaa olla hemmoteltu lapsi.

Mitäs mieltä olisitte tällaisesta sarjasta, jossa puhuttaisiin enemmän muuhun maailmaan liittyvistä asioista? Silloin tällöin on kiva kirjoittaa tämän tyyppistä tekstiä, joten julkaisenko jatkossa tänne näitä vai onko täysi floppi, kiinnostaako ketään?