Pelko menettämisestä

En tiedä kuinka yleistä se on, mutta ainakin minun suurin pelkoni liittyy menettämiseen. En niinkään pelkää asioiden tai minkään muun vastaavan menettämistä vaan erityisesti pelko liittyy muihin ihmisiin ja jollain tasolla muutokseen ihmissuhteissa. Pelko on hyvin voimakas. En tosin niinkään pelkää, että läheiseni kuolisivat, vaikka sekin hurjalta kuulostaa, vaan ennemmin pelkään, etteivät ihmiset enää halua olla minun kanssa. Pelkääminen. Voisin sanoa, että se on ehkä jopa hallitsevin käytökseeni liittyvistä tekijöistä.

Kun kiinnyn johonkin, kiinnyn erittäin voimakkaasti. Pelkään, että se näkyy läpi ja olen ns. liian helppo. Pelkään etten ole riittävän hyvä, jotta se toinen jaksaisi seuraani. Pelkään, että se ihminen tajuaa, että välitän ja pelkään menettämistä. Se muuttaa käytöstäni. Koitan käyttäytyä ns. normaalisti. Se voi vaikuttaa minuun ihmisenä hyvin paljon. Ja taas pelkään, etten osaa käyttäytyä normaalisti.

Siitä seuraa, että ahdistun. Ahdistun, koska koitan miellyttää sitä toista viimeiseen asti. Kunnes lopulta tilanne päätyy siihen, että olen varma, että se toinen vihaa minua, mitä ikinä teenkin. Ihan varmasti vihaa. Ja lopulta ahdistaa niin paljon, että pieniä poikkeuksia lukuunottamatta kerron sille henkilölle, että se on mulle ihan älyttömän tärkee. Sit taas lähtee uusi ahdistuskierre. Oon varma et se vihaa mua sen takia kun kerroin. Kysyn siltä, että vihaako se mua tms ja mitä ikinä se vastaakin, vihaan itseäni siinä vaiheessa jo enemmän kuin on edes mahdollista. Nythän se ainakin vihaa mua kun esitän tuollaisia kysymyksiä. Vittu.

Kaikki tää johtuu siitä, että mä ihan oikeesti pelkään myös yksin jäämistä. Mä en halua. Ei. Tästä mä oon ennenkin puhunut, mutta se ei vain lopu koskaan. En tiedä mikä mua edes vaivaa. Maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, miksen mä muka selviäis siitä? Ihan yhtälailla mä oon vahva ihminen. Vai oonko? En sit varmaan.

Sino joutuu kärsiin tästä kierteestä aivan jatkuvasti. Mun mielialat heittää niin puolelta toiselle, että mussa on ihan oikeesti kestämistä. Mutta. Mä oon onnistunut luomaan luottamuksen siihen. Mä luotan ainakin suurimmaksi osaksi ajasta siihen, etten mä oo ihan perseestä sen mielestä ja uskallan jopa olla erimieltä asioista ja suuttua. 

En oo ees tajunnut kuinka suurta luottamusta suuttuminen tarvitsee. Ei kukaan suutu ihmiselle, johon ei luota ja jonka haluaa pitää elämässään. Perheenjäseniä ei tähän lasketa, koska ne nyt pysyy pakollakin. Kun tulee riita jonkun kanssa, syntyy luottamus siitä, että se sovitaan. Sovitaan se asia ja sitten kaikki on taas hyvin. Riita unohdetaan ja elämä jatkuu normaalisti. Jos sä välität jostain ihmisestä, muttet luota siihen yhtään, niin et sä suutu sille. Tai emmä tiiä, ainakaan mä en suutu. Ehkä muilla on erilailla. Mutta silti sanoisin, että suuttumiseen tarvitaan sellainen erityinen luottamus. 

Mutta käytännössä kun miettii, niin enhän mä voi luottaa ihmisiin, jos kokoajan pelkään menettäväni sen. Oon aina pitänyt itseäni erittäin helposti muihin luottavina, mutta ehkei se olekkaan niin yksiselitteistä. Ehkä tässäkin asiassa on ne kaikki sävyt mustan ja valkoisen välillä.

Toisaalta, ilman tätä pelkoa mä olisin oikeasti täysin eri ihminen. Mä käyttäytyisin täysin erilailla, koska en yrittäisi kokoajan miellyttää toisia ihmisiä. Olisin paljon itsekkäämpi. Olisiko muilla ihmisillä edes väliä silloin. Ehkä mä oon ihan hyvä. Tai jos en hyvä niin ainakin riittävä. 

Onko teillä samantyylisiä pelkoja? Mikä on pahin pelkonne?

Ehkä olen vähemmän paha ihminen

Kun en oo sun vieressä, mua pelottaa. Mua pelottaa, ettet sä enää tykkääkkään musta. Mua pelottaa, ettet halua olla mun kanssa enään, oon ihan liian tyhmä. Pelkään sitä niin paljon, että pelkään sun huomaavan. Jos sä huomaat, kuinka paljon mä susta välitän niin karkottaako se sut pois? En halua, että lähdet yhtään mihinkään.

Kerroit, että joka kerta kun mun nukkuessa liikut yhtään, kysyn, että mihi oot menossa. En itse ole edes hereillä ja silti pelkään menettäväni sut. Ihan hurjaa. En edes oo ennen tajunnut, kuinka valtava tuo menetämisen pelko mulla on. En halua olla susta riippuvainen. Millään tavalla. Mutta huonolta näyttää tällä menolla. Ei mulla oo ketään muuta.

Paitsi oon saanu vähän takas välejä k n kanssa. Se puhuu mulle taas. Se ei ehkä vihaakkaan mua. Näen siitä, että se tulee hyvälle tuulelle, kun haluan olla sen pari ryhmätöissä ja kun menen luokassa sen viereen istumaan. Se, että saan sen hyvälle tuulelle, tekee mutkin hyvälle tuulelle. Ehkei se sittenkään vihaa mua, vaikka olinkin vähän paha ihminen. En käsitä edes miksi. Voin vain kuvitella, kuinka pahalta k sta on tuntunut. Se ei edes tarkoittanut mitään pahaa. Miten olen edes voinut olla niin paha ihminen?

Mut dino. Dino on mulle ihan hirmuisen tärkeä. En edes käsitä. Se on mun dino.

Mitä mä ootan tältä vuodelta?

Nyt on viides päivä tätä vuotta enkä oikein vieläkään käsitä sitä. Nyt on 2018. Ihan oikeasti on. Tänä vuonna mä täytän 18. Tänä vuonna musta tulee ihan oikeasti aikuinen. En tiedä pelottaako se enemmän kuin odotan sitä, mutta ainakaan en pelkäää sitä enää niin paljon, kuin vuosi sitten. Olen sisäistänyt sen asian, vaikka se edelleen tuntuu todella hurjalta.

Tänä vuonna tulee tapahtumaan kaikkea super jännää. Mulla on esimerkiksi Wanhojen-tanssit tulossa reilu kuukauden päästä. Mulla on ensimmäiset kirjoitukset nyt keväällä ja toiset syksyllä ja ensivuonna vielä kolmannet. Vain reilu vuosi, niin pääsen lukulomalle ja kohta lukio onkin jo ohi. Ihan hurjaa, koska edelleen tuntuu kuin olisi vain hetki siitä, kun seiskaluokka alkoi. Oikeasti siitä on jo 5 ja puol vuotta.

Jostain syystä mulla on kuitenkin hyvä fiilis tästä uudesta vuodesta. Tuntuu kuin kaikki sittenkin alkaisi tänä vuonna menemään paremmin. Mulla on parempi fiilis kuin aikoihin, pääosin dinon ansiosta, mutta kuitenkin on. Musta on viime vuoden aikana tullut niin paljon vahvempi ihminen, että uskon selviäväni tästäkin vuodesta. Jos pystyi koko viimevuoden jo olemaan viiltämättä, niin enköhän mä hengissä pysy tämänkin vuoden.

En tehnyt yhtäkään uuden vuoden lupausta tällä kertaa. Tottakai painoa on edelleen tarkoitus pudottaa, mutta omaan tahtiinsa. Tippuu jos on tippuakseen. Tällä keinolla se on tippunut jo lähes kymmenen kiloa alku painosta. Ja kuvitelkaa, ihan terveillä keinoilla. En ole paastonnut tai juossut hulluna. En ole tehnyt joka päivä sataa vatsalihasliikettä tms. Olen vain syönyt vähemmän ja kävellyt enemmän. En ois uskonut pystyväni edes tähän. Nyt uskon.

Ainoa uudenvuodenlupauksen kaltainen asia, minkä päätin toteuttavani on, että koitan mahdollisuuksien mukaan olla parempi ihminen ja tehdä hyviä asioita. Se helpottuu entisestään sittenkun olen täysi-ikäinen ja saan oikeasti päättää itse asioista. Haluaisin olla hyvä ihminen. En vain vielä tiedä ihan, miten lähden toteuttamaan sitä. Jos teillä on ideoita, niin kommentoikaa alas!

Loppujen lopuksi mulla ei edes ole hirveästi odotuksia tälle vuodelle. Haluaisin vain olla onnellinen. Haluaisin, että asiat olisivat muillakin hyvin ja elämästä tulisi hiukan helpompaa. Mutta ihan hyvä se on näinkin. Haluan, että tapahtuu paljon kaikkea jännittävää ja uutta ja haluan oppia uusia asioita ja saada lisää tietoa.

Ehkä Tuitun tähtisilmät ja kiiltävä nenä toi teidän päivään vähän lisää iloa ja näin olen jo hetkeksi ihan vähän parantanut maailmaa yksittäisten ihmisten kautta. Tai ehkä jollekkin tuli tekstistäni hyvä mieli ja Tuittu vielä tehosti sitä. Ei voi tietää. Mitä te odotatte tältä vuodelta?