Pelko menettämisestä

En tiedä kuinka yleistä se on, mutta ainakin minun suurin pelkoni liittyy menettämiseen. En niinkään pelkää asioiden tai minkään muun vastaavan menettämistä vaan erityisesti pelko liittyy muihin ihmisiin ja jollain tasolla muutokseen ihmissuhteissa. Pelko on hyvin voimakas. En tosin niinkään pelkää, että läheiseni kuolisivat, vaikka sekin hurjalta kuulostaa, vaan ennemmin pelkään, etteivät ihmiset enää halua olla minun kanssa. Pelkääminen. Voisin sanoa, että se on ehkä jopa hallitsevin käytökseeni liittyvistä tekijöistä.

Kun kiinnyn johonkin, kiinnyn erittäin voimakkaasti. Pelkään, että se näkyy läpi ja olen ns. liian helppo. Pelkään etten ole riittävän hyvä, jotta se toinen jaksaisi seuraani. Pelkään, että se ihminen tajuaa, että välitän ja pelkään menettämistä. Se muuttaa käytöstäni. Koitan käyttäytyä ns. normaalisti. Se voi vaikuttaa minuun ihmisenä hyvin paljon. Ja taas pelkään, etten osaa käyttäytyä normaalisti.

Siitä seuraa, että ahdistun. Ahdistun, koska koitan miellyttää sitä toista viimeiseen asti. Kunnes lopulta tilanne päätyy siihen, että olen varma, että se toinen vihaa minua, mitä ikinä teenkin. Ihan varmasti vihaa. Ja lopulta ahdistaa niin paljon, että pieniä poikkeuksia lukuunottamatta kerron sille henkilölle, että se on mulle ihan älyttömän tärkee. Sit taas lähtee uusi ahdistuskierre. Oon varma et se vihaa mua sen takia kun kerroin. Kysyn siltä, että vihaako se mua tms ja mitä ikinä se vastaakin, vihaan itseäni siinä vaiheessa jo enemmän kuin on edes mahdollista. Nythän se ainakin vihaa mua kun esitän tuollaisia kysymyksiä. Vittu.

Kaikki tää johtuu siitä, että mä ihan oikeesti pelkään myös yksin jäämistä. Mä en halua. Ei. Tästä mä oon ennenkin puhunut, mutta se ei vain lopu koskaan. En tiedä mikä mua edes vaivaa. Maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, miksen mä muka selviäis siitä? Ihan yhtälailla mä oon vahva ihminen. Vai oonko? En sit varmaan.

Sino joutuu kärsiin tästä kierteestä aivan jatkuvasti. Mun mielialat heittää niin puolelta toiselle, että mussa on ihan oikeesti kestämistä. Mutta. Mä oon onnistunut luomaan luottamuksen siihen. Mä luotan ainakin suurimmaksi osaksi ajasta siihen, etten mä oo ihan perseestä sen mielestä ja uskallan jopa olla erimieltä asioista ja suuttua. 

En oo ees tajunnut kuinka suurta luottamusta suuttuminen tarvitsee. Ei kukaan suutu ihmiselle, johon ei luota ja jonka haluaa pitää elämässään. Perheenjäseniä ei tähän lasketa, koska ne nyt pysyy pakollakin. Kun tulee riita jonkun kanssa, syntyy luottamus siitä, että se sovitaan. Sovitaan se asia ja sitten kaikki on taas hyvin. Riita unohdetaan ja elämä jatkuu normaalisti. Jos sä välität jostain ihmisestä, muttet luota siihen yhtään, niin et sä suutu sille. Tai emmä tiiä, ainakaan mä en suutu. Ehkä muilla on erilailla. Mutta silti sanoisin, että suuttumiseen tarvitaan sellainen erityinen luottamus. 

Mutta käytännössä kun miettii, niin enhän mä voi luottaa ihmisiin, jos kokoajan pelkään menettäväni sen. Oon aina pitänyt itseäni erittäin helposti muihin luottavina, mutta ehkei se olekkaan niin yksiselitteistä. Ehkä tässäkin asiassa on ne kaikki sävyt mustan ja valkoisen välillä.

Toisaalta, ilman tätä pelkoa mä olisin oikeasti täysin eri ihminen. Mä käyttäytyisin täysin erilailla, koska en yrittäisi kokoajan miellyttää toisia ihmisiä. Olisin paljon itsekkäämpi. Olisiko muilla ihmisillä edes väliä silloin. Ehkä mä oon ihan hyvä. Tai jos en hyvä niin ainakin riittävä. 

Onko teillä samantyylisiä pelkoja? Mikä on pahin pelkonne?