Yksin isossa maailmassa

Mun oli tarkoitu kirjoittaa eilen, mutta sitten mun blogissa olikin käyty 131 kertaa, niin menin siitä niin shokkiin, että unohdin kirjoittaa :DD

Mulla mennyt nyt vähän niin ja näin. Toissa iltana olin ihan varma, että tulen viiltämään ja syvään. Kuitenkin olin sitä mieltä, etten juuri nyt halua piilotella arpia seuraavia kolmea viikkoa, kun ulkona on 30 astetta lämmintä. Sain pidettyä itseni irti terästä, vaikkakin itkien.

Syy viiltelyyn oli, että isä on ihan sekaisin siitä pokemon go:sta ja peli on aiheuttanut perheelleni jo liian monta riitaa. Muutenkin isä oli jättänyt lääkkeet, jotka vähentävät hermostuneisuutta, (ja joiden olemassa olosta en tiennyt) ottamatta. Seuraavana päivänä mulla alko menkat, joten sekin saattaa olla osa syyllinen.

Mun on jotenkin tosi vaikee käsittää, et mä oikeesti alotan lukion parin viikon päästä. Enhän mä nyt voi olla vielä niin vanha, kuin ne jotka menee lukioon ja amikseen. Mä en vaan käsitä.

Muutan ihan oikeesti pois kotoa ainaki suurimmaksi osaksi aikaa. Mulle ihan oikeasti ostettiin omat lakanat, pyyhkeet, ruokailuvälineet, tiskiharjat yms. Mähän oon vielä lapsi. Enhän mä vielä voi muuttaa pois kodista.

Ja mä en ihan oikeasti tiedä ketä sinne kouluun tulee. En yhtään ketään. En tunne sieltä ketään. Mua pelottaa ihan helvetisti.

Oon koko kesän yrittäny olla ajattelematta asiaa, mut nyt se alkaa olla pakollista. Mä en tiedä haluanko. Se koulu ihan oikeasti alkaa, eikä sitä voi muuttaa. Mitä jos mä en tutustu keneenkään? Mitä jos jään ihan ulkopuolelle? Entä jos siellä ei oo hyvä olla? Mitä jos en ookkaan tarpeeks hyvä lukioon? Mitä sitte, jos siellä tulee itsetuhoinen olo? Tai jos mä haluisin itkee? Mä en osaa itkee kenenkään nähden, ja tarvittaessa oon itkemättä, vaikka siltä tuntuis.

Mitä helvettiä mä teen vielä täällä? Olin jotenkin ajatellu, että tuun menemään sinne kallioon, ja nyt oonki menossa tuonne. Toi ei ollu mun unelma paikka, mut se on vittu vaan kolme helvetin tärkeetä vuotta mun elämästä, joten mun on pakko selvii; jos en selvii, nii sitte kuolen.

Onks mun lukijoissa uuteen kouluu meneviä? Onko edes jollain ollut samanlaisia ajatuksia joskus ennen uuden koulun aloittamista? Enhän mä oo ainoo D:

Arvet on kauniita

Istun tällä hetkellä junassa matkalla kotiin. Kuulokkeista kuuluu Antti Tuiskua ja sain hyvän postaus idea, joten eikun kirjoittamaan vain.

Triggeroivaa tekstiä
-----------------------------

Mä myönnän: En näe syytä lopettaa viiltelyä, vaikka edelliskerrasta onkin jo reilu kuukausi. Jos minulla olisi nyt paha olla, en näe syytä, miksen viiltäisi. Ainoa asia, joka hillitsee on arvet. Jos viiltelystä ei jäisi arpia, en olisi varmaan koskaan aloittanutkaan sitä. Kuitenkin arvet on syy, miksen halua viiltää.

Mun mielestä arvet on kauniita. Uskallan myöntää asian, koska kaverini kertoi kännissä ajattelevansa samoin. Arvet kertoo, että on selvinnyt jostain.

Tätä en ole kertonut kenellekkään: Aloitin viiltelyn todella monesta syystä. Ratkaisevin niistä oli kuitenkin, kun sain verta vuotavan jäljen käteeni jostain rautalangasta vahingossa. Arpi oli minusta ihan tavattoman kaunis. Halusin uuden sellaisen jäljen, kun arpea ei enää erottanut kuin tarkasti katsottuna. Kun tein uuden jäljen, niin tuntuikin se niin hyvältä, että jäin koukkuun samantien.

Edelleen rautalanka-aidasta tullut arpi näkyy himmeänä käsivarressani. Se on erillän muista jäljistä, vaikka alkuun sen päältä viiltelinkin. Se johtuu siitä, etä alkuun viilsin juuri ja juuri vertavuotavia jälkiä. Lisäksi rautalanka-aidasta tullut arpi on pystysuorassa, kun muut ovat vaaka suorassa.

Nyt kun olen ollut pidempiä ikoja viiltämättä, niin käteni on enää raidallinen. Kyllä siitä edelleen näkee, että olen viillellyt, mutta se ei näytä pahalta. Kaveri2 pyysi kännissä, että näytän hänelle käden ja kun näytin, hän näurahti vain "Tiikeri". Se kuvaa hyvin kättäni :D En todellakaan ottanut pahalla kommenttia, mutta kommentti pisti miettimään.

Lopulta, onko niin paha, että käteni on "tiikeri", kun vaihtoehto on kuolema. Olen varma, että ilman viiltelyä en olisi selvinnyt vaikeimpia hetkiä. Arvet kertoo, että mun on pitänyt taistella, että olen pysynyt hengissä.

Kaveri ei todennäköisesti muista edes koko kommenttia, koska hän oli juonut niin paljon, ettei oikein muista muutakaan.

En suosittele kenellekään viiltelyä, ja jos sitä et ole aloittanut, niin älä aloita! Jos olet aloittanut, niin koita lopettaa, jos mahdollista, jos ei niin viiltele vain silloin kun on ihan pakko. Niin minäkin yritän tehdä.

Mitä mieltä te olette? Ovatko arvet kauniita, vai ajattelenko vain sairaalla tavalla?

Mikään ei tunnu miltään

Pääsin turvallisesti Espooseen mummolaan. Seuraavana aamuna makaan sängyssä oikein onnellisena, koska sänky on parisänky ja taivaalisen pehmeä ja tilava painajaismaisen teltan jälkeen. Äiti soittaa. Hän kertoo, että hänen veljensä, eli minun enoni, on kuollut edellisenä yönä.
Minun pitää kertoa asiasta isän vanhemmille, joilla olen siis kylässä. Hyvin alkoi tämäkin reissu...

En osaa surra asiaa, koska en tuntenut häntä. Tiedän vain, että hänellä oli pieni poika, vaimo ja tuhannesti ihmisiä, jotka välittivät. Tuntuu väärältä, että hän kuoli aivokasvaimeen kärsien, vaikka hänellä olisi ollut vielä paljon elettävää. Ja mä en sitten halua yhtään 'osanottoni' Kommenttia, koska mä en yhtään ymmärrä sen ideaa. Lisäksi en koe olleeni omainen, koska en tuntenut häntä.

Sinällään asia ei vaikuttanut minuun ollenkaan, varsinkin kun olen täällä kaukana äidin suvusta ja perheestä. Kuitenkin koen huonoa omaatuntoa, kun en ole lohduttamassa äitiä.

Huomasin eilen, että vaikka olenkin täällä, niin en voi sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä. Eilen kävimme leffassa, tänään melomassa ja korkeasaaressa, mutta en vain jotenkin ole tuntenut htään mitään täällä ollessani. Se pelottaa. Tuntuu kuin en olisikaan elossa.

Eilen kävin suihkussa ja koska olin paniikissa asiasta, niin säädin suihkun lämpötilan täysille. Vaikka iho punoittikin vähän, ei se tuntunut vieläkään siltä, että olisin elossa. Se tuntui kuin olisin ulkona kropastani, ja joku yrittäisi polttaa ihoani.

Tänään kävin yksin uimassa ja harkitsin, että jäisinkin vedenpinnan alle. Tajusin kuinka hullu ajatukseni oli ja nousin nopeasti vedestä pois.

Tällä hetkellä mä oikeesti pelkään itseäni.

Miksen mä olisi voinut kuolla jonkun puolesta, joka haluaa elää, ja josta välitetään?

Vitun isä

Mä en tiedä mistä aloittaisin. Eilen oli niiin mielialanvaihtelu päivä, etten oikein tiedä miten kirjoittaa. Aamulla herätessä ei ollut krapulaa ja kaikki oli vielä hyvin. Oli muistikuvia edellisestä päivästä ja siitä, että olin saanut haleja.

Se ryyppyreissu meni niin hyvin, että päätettiin ottaa eilen vielä uusiksi, ennenkuin kaveri2 lähtee. Meillä oli sovittu, että kyyti tulee kuudelta, ja koska meidän olisi pitänyt tulla niin aikaisin kotiin, (Enkä todellakaan halunnut jäädä tälläkään kertaa kiinni vanhemmilleni) pystytettiin me teltta metsään.

Mutta nyt tiedän, ettei meille voi kutsua kavereita. Mä vihaan isää. Se on vittu eniten perseestä maailmassa. 

Meillä oli tarkoitus olla ruoaksi kasvissosekeittoa, koska kaveri2 on vegetaristi. Isä oli päättänyt alkaa leipomaan itämaista leipää. Se tarkoittaa, ettei keittiöön saa mennä. Voitte vain kuvitella sen tunteen, kun kaverit valittaa nälkää, ja isä huutaa minulle jos edes astun keittiöön. Minua nolotti. Ihan saatanasti. 

Ja kaiken kruunasi se, että äiti oli jumissa suihkussa, koska kuumuus heikentää häntä. Siellä oli ihan järkyttävän kuuma, ja ovea ei voinut pitää auki, koska isä oli leipomassa. Mä olin ihan vitun huolissaan äidistä.

Muistuttakaa mua jos meinaan kutsua kavereita meille kotin, että ei. Se ei toimi. Kaverit eivät olleet moksiskaan, ja olivat lähinnä innoissaan, kun pääsevät juomaan, mutta mä pidätin itkua. Mä vittu vihasin isää enemmän kuin koskaan. Kun olin noin kymmenennen kerran käynyt äidin luona ja isä oli noin kymmenennen kerran huutanut minulle siitä, ettei keittiön läpi saa kävellä, päätimme lähteä pystyttämään teltan.

Okei nyt triggerwarning viivojen välissä

-----------------------------------------------------------------------------------

Matkalla pystyttämään telttaa liukastuin oikeasti vahingossa, mutta nyt minulla on ihana vasen polvi todella kauniisti juuri sen näköinen kun olisin viillellyt siihen. Minulla oli vain minishorsit jalassa, joten tottakai kivestä jää jälkeä. Kaverit kauhistelivat sitä. Oikeastikkin se näytti pahalta, mutta autoin ensin pystyttämään teltan, koska olin sinne asti tullut. Ja koska nautin kun jalastani vuosi verta. Vittu mä oon sairas D:

Mutta siitä, kun olen vinut viltää on niiiin kauan, että se tuntui ainoastaan hyvältä. Ainoa häiritsevä asia oli, ettei jalalle voinut ihan täysin nojata kun siihen sattui, mutta se ei haitannut. Mä en vittu tiedä miten mä voin pysyä terästä erossa loppuelämäni, kun se kun verta vuotaa tuntuu niin hyvältä. 

------------------------------------------------------------------------------------

Mutta koska olin saanut verta vuotavan haavan, joka oli ihan sammaleessa, ja muussa, mitä nyt metsästä voi jalkaan tarttua, minun piti tietysti puhdistaa se.

Siinä vaiheessa kun isä vielä tässäkin vaiheessa jaksoi huutaa keittiöön tulemisesta sattui. Varsinkin kun lääkekaappi, jossa laastarit yms ovat, on keittiössä.

Ja kun äiti oli edelleenkin suihkussa ja ruokaa ei vieläkään ollut tarjota kavereille.

Puhdistin haavan (En osaa puhdistaa haavaa, mutta tein parhaani :DD) ja lähdimme kavereiden kanssa hakemaan ruokaa kaupasta ja odottamaan kyytiä. Mä en ole koskaan ollut niin häpeissäni perheestäni, mutta kuitenkin niin huolissani äidistä. Hän oli ollut suihkussa jo 4 tuntia.

Kun lopulta pääsimme juomaan, aloitin samantien. Minulla oli oikeastaan hauskaa, ja sain tietää, että äiti pääsi pois suihkusta, joten kaikki oli hyvin. Sain tutustua uuteen ihmiseen. Sain uuden kaverin. Minulla oli tästä ihmisestä hirveät ennakkoluulot, mutta hän olikin ihana ihminen. 

Kun ilta päättyi ja kello oli vähän yli kaksi yöllä pääsimme telttaan. Se oli ahdistavin paikka missä olen ikinä käynyt. Sen katto oli niin matalalla, että olin varma, että tukehdun. Nukuin reunassa ja teltta oli varmaan tarkoitettu kahdelle hengelle. Meitä oli kuitenkin kolme.

Ahdistusta lisäsi se, että kaveri1 nukkui minussa kiinni ja itse nukuin jo seinän päällä. Oli niiiin lähellä, etten lähtenyt koko teltasta. Itkin vain hiljaa, enkä uskaltanut sulkea silmiäni. Jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin. 

Heräsin kuudelta aamulla, ja makasin kolme tuntia kaveri1n alla. Sitten purimme leiriytymisemme ja lähdimme kotiin. Siellä oli kaikki hyvin. Mutta telttaan en mene enää koskaan.

Sori, tuli megapitkä teksti. Mulla on yks oikeeki aihe, ja kirjoitan siitä varmaan tässä joku päivä. Kiitos jos jaksoit lukea!<3

Yhdestä kännissä

Tekisi mieli kiljua, mutta en voi, kun kaveri2 on suihkussa ja aikaa kirjoittaa on niin vähän. Teitä on vittu 17 lukijaa :o

Eilinen meni vähän eritavalla kuin olin suunnitellut, mutta silti oli hauskaa. Kaveri2 tuli meille ja sitä oli niiin (!!!) kiva nähdä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.

Eilen ostin ensimmäiset kortsut ikinä. Tosin vain kondomihaastetta varten, mutta huomasin, etten ole ainakaan valmis mihinkään pitemmälle, kun kortsujen osto jännitti niin paljon :DD

Lisäksi eilen saimme hakijan ja meitä oli 8 hengen porukka juomassa. Yksi oli kuskina ja voin vain kuvitella miten kamalaa hänellä oli meidän kanssamme. Itse join vain yhden somesbyn, mutta se kuitenkin nousi päähän.

Kaveri1 sitten vetikin ihan kunnolla ja hän ei meinannut edes pysyä millään pystyssä. Voitte kuvitella mitä seurasi kun laskuhumala tuli. Siellä itki vaikka kuka.

Kaikista pahin oli, että olin luvannut majoittaa kaveri1 ja kaveri2. Meillä oli porukat kotona ja meinasin itse ruveta itkemään lähinnä sen takia, kun arvelin mitä voisi tapahtua, kun vien heidät meille. Jostain ihmeen jutusta porukat eivät kuitenkaan huomanneet että olimme kännissä, ja kaikki meni (onneksi) hyvin.

Kännäämisessä niin isolla porukalla oli hyviä puolia, koska en alunperin tuntenut 3 muista, mutta nyt olen tutustunut ainakin heidän känni versioonsa.

Kirjoitan varmaan huomenna pitemmästi ja vähän tärkeämmästä aiheesta, kun on aikaa. Sori ehkä turhin postaus ikinä :D

Heti aamusta tiesin, ettei tästä tule hyvä päivä

Mun ei ollut tänään tarkoitus kirjoittaa, mutta nyt tuli ihan pakottava tarve.

Aamulla heräsin ahdistuneena. Mummolassa olen tottunut heräämään kahdeksalta, joten mitenkäs mä sitten kotonakaan nukkuisin pidempään; varsinkin, kun menin nukkumaan jo puoli yhdeltätoista.

Makasin sängyssä ahdistuneena tunnin, jonka jälkeen menin käymään suihkussa. Sain hiukset pestyä ja piristyin vähän: ehkä tästä päivästä ei tulekkaan niin huono. Väärässä olin. Menin alakertaan oikein hyvän tuulisena ja söin leipää. Sen jälkeen karkasin yläkertaan koneelle ja ahmin paketillisen suklaapatukoita. Olo oli niin huono, ettei ole vähään aikaan ollut.

Menin macin kanssa ulos, koska ilma oli niin hyvä, eikä rusketus haittaa ollenkaan. Kun tulin sisälle sain asiasta huudot isältä. Nyt tiedän, ettei tätä saa viedä ulos.

Äiti kävi viemässä pikkusiskon kaverilleen ja unohdin hakea hänet autolta. Hän oli kaatunut. Yritin auttaa häntä, mutta epäonnistuin, ja hän huusi turhautuneisuuttaan. Isä tuli valittamaan kun äiti huusi pihalla ja äiti suutui isälle ja käski tämän sisälle.

Autoin äitiä ruuanlaitossa ja isä huuteli joitain välikommentteja sängystään minulle, kun sanoin äidille vastaan.

Mua ahdistaa niin, että mun kädet tärisee ja kirjoittaminen on tosi vaikeaa. Yritän kumminkin.

Olen koko päivän yrittänyt paeta ahdistusta koneelle. Tuossa jonkun aikaa sitten jouduin säätämään musiikia kovemmalle, koska äiti ja isä riitelivät ja huusivat keskenään. Vaikka en halunnut kuulla, mistä he riitelivät, niin silti musiikki ei ollut tarpeeksi kovalla. He riitelivät minun kasvatuksestani.

Kuinka huono lapsi pitää olla, että aiheuttaa noin miljoonannen kerran vanhempiensa välille riidan. Ihan oikeasti. Vittu mä oon paska.

Nyt mulla valuu taas kyyneleet silmistä. Helvetti pysyis siellä.

Kaikista pahinta oli, kun kuulin ja tunsin, kun isä paiskoi jotain. Kuinka mä voin olla niin huono lapsi, että vaikka kuinka yritän olla kiltisti, niin silti aiheutan riidan.

Mä laitoin kaveri2lle snäppiä, mutta ei se sieltä kaukaa pysty oikei tekeen mitään.

Kuulin, että isä meni makkariin mököttämään, mutten siltikään uskaltanut laittaa musiikkia pienemmälle. Jonkun ajan päästä minua huudettiin syömään ja menin varovasti alakertaan.

Siis kaikki siellä oli niin kuin mitään ei olisi sattunut. Niin kuin aina.

Vittu mä haluan viiltää. Ranteet auki, koska en kestä tätä tuskaa enää. Mä vihaan itteeni.

Miksi kuolema pelottaa

Arvatkaa millä mä nyt kirjotan? Mun omalla laina Macilla :) Siis mä oon niin onnellinen, että sain tämän läppärin. Mutta tänään mulla on oikeaa asiaakin, joten siirrytäänpä siihen.

Mä en tiedä miten tästä puhun, tästä on jotenkin niin vaikeaa sanoa yhtään mitään.

TÄMÄ POSTAUS SAATTAA OLLA JOLLEKKIN TRIGGEROIVA, JOTEN LOPETA LUKEMINEN, JOS SILTÄ TUNTUU
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Miettikää kuinka pelottavaa on ajatella kuolemaa. Kukaan ei voi olla varma onko sen jälkeen yhtään mitään. Minut on kastettu kristityksi ja jollain tapaa uskonkin. On jotenkin vaikeaa myöntää olevansa uskovainen.

Mutta ei, en tullut puhumaan uskonnosta. Mä tulin puhumaan kuolemasta.

Jos mä nyt tappaisin itseni, olisiko enää mitään? En enää oikeasti voisi vaikuttaa asioihin.  Maailma jatkaisi matkaansa ja hyvin pian minut unohdettaisiin.

Miksi joku sitten haluaa tappaa itsensä? Musta tuntuu pahalta ajatella (No okei nyt mulla on kyynelet silmissä...) että minäkin olen halunnut tappaa itseni. Ja en ole vieläkään ihan täysin varma jaksanko elää. Joillakin kerroilla on ollut todella lähellä, etten ole lähtenyt toteuttamaan pään käskyjä itsemurhasta.

Miettikää oikeasti, jos olisitte tappaneet itsenne silloin, kun teistä ensimmäisen kerran tuntui siltä. Kertokaa minulle kommenteissa, mitä teillä olisi jäänyt kokematta.

Okei, tätä postausta oli paljon ahdistavampaa kirjoittaa kuin uskoin. En uskonut itkeväni näin :(
Ehkä kuitenkin jatkan nyt.

Mua sattuu ajatella, että olen ihan oikeasti sanonut kavereille haluavani tappaa itseni. Mä olin silloin tosissani, mutta nyt sattuu niin helvetisti ajatella, mikä huoli kavereille on tullut. He ansaitsivat niin paljon parempaa. Minulla on muistikuva viime kännäys reissulta, että hoin, että haluan kuolla. Kukaan ei ole kertonut, että noin olisin sanonut, mutta se on niitä harvoja asioita, mitä sieltä muistan.

Tällä hetkellä olen varma, että jos kuolisin nyt, niin perheeni romahtaisi täysin. Tänään pikkusisko 7v sanoi: "Mä tykkään kaikesta musiikista, mistä sääkin." Tiedän olevani ainakin tälle siskolle ihan hirmuisen tärkeä ja se on asia, joka pitää minua elossa. Tänään myös eräs tyttö leiriltä (olin hänen isosensa) Juoksi ulkona kävellessäni kaulaani ja kertoi, että hänelä oli ikävä.

Vaikka välit kaveri1n ja kaveri2n kanssa tulevat hiipumaan, ja ikävä on hirmuinen (tosin viikonloppuna nähdään :)) Tiedän, että molemmille olen tärkeä.

Tällä hetkellä ihmisten välittäminen on tärkeintä minulle. Ja se etten ole yksin. (Vittu taas mä itken)

Yksinolo voi olla mukavaa, mutta minulla, jos olen pidempään kuin yhden yön ilman ihmistä, jonka tiedän välittävän, yksinolo aiheuttaa yksinäisyyden tunteen. Yksinäisyys on asia, mitä pelkään vielläkin enemmän kuin kuolemaa. Se tarkoittaa päässäni lähes varmasti itsemurhaa. Mä en vain osaa nähdä syytä elää itseni vuoksi.

Kenenkään elämä ei ole pelkkää paskaa

Jälleen kerran kirjoitan täältä mummolasta toivoen, ettei kukaan tule huoneeseen. Kokoajan on vain tunne, että mä haluan kirjoittaa. Se vain on niin vaikeaa tehdä täällä salassa.

Mutta arvatkaa mitä: Mulla on ollu tänän superkiva päivä!Täällä on ollut tos lämmintä ja nytkin mittari näyttää 27 astetta.

Mä oon uinut täällä mummolassa tosi paljon ja tänäänkin käytiin uimassa, kun ranta on tuossa ihan pihassa. Mun arvet näkyy, mutten jaksa antaa niiden häiritä, koska ne on kuitenkin todella vaaleita, enkä usko, että kukaan saa niistä traumoja.

Sain tänään myös tietää, että huomenna saan iki oman läppärin lukiota varten. Mä en ihan oikeasti kestä. Mä vittu saan oman läppärin, ja voin kirjoittaa jatkossa teille ihan milloin haluan!

Kävin tänään Parturissa ja mulle sattui superkiva parturi. Se oli oikeasti mukava, ja rakastan näitä mun uusia terveempiä hiuksia.

Mä en tiedä miksi, mutta musta tuntuu jotenkin väärältä kirjoittaa tällaisesta onnistuneemmasta päivästä, vaikka niitä onkin todella vähän. Tuntuu, kuin tällaiset postaukset ei vain kuuluisi mun blogiin. Mutta sittenkun miettii, joissakin blogeissa on vain tällaisia postauksia, eikä sekään ole hyvä. En vain voi uskoa, että jonkun elämä olisi jatkuvasti tällaista. Tavallaan on hyvä, että minulta tulee tällaisiakin postauksia, koska uskon, että ne joilla menee eivät sitten pidä minun blogiani todellisena. Tosiasiahan on, ettei kenelläkään voi mennä myöskään jatkuvasti huonosti.

Toisaalta ikävä kavereita kohtaan on edelleen kova, mutta se että juttelemme snäpissä auttaa siihen. Mä vain haluaisin nähdä ne livenä ja halata niitä, mutta kaikkea ei voi saada. Huomenna nänkin kaveri1tä. Ehkä mä selviänkin ilman niitä.

Ette arvaa, kuinka paljon toivoisin, että kaikilla maailman ihmisillä olisi ollut yhtä hyvä päiv'ä kuin minulla. Toivottavasti edes teillä oli kiva päivä!

"Se iloinen ja ihana sukulais tyttö"

Mua pelottaa kirjoittaa täällä, koska me ollaan perheeni kanssa mummolassa, ja on tunne, että kohta joku ihan varmasti astuu sisään... Lisäksi en löytänyt papan koneelta wordiä, jolla yleensä kirjoitan, koska en luota bloggeriin, koska se on liian monta kertaa lagannut juuri silloin, kun olisin ollut valmis julkaisemaan tekstin, ja olen joutunut aloittamaan alusta. Lisäksi blogger ei valita, jos kirjoitan jotain puhe kielellä, joten puhekieltä tulee varmasti paljon tekstin sekaan. Nyt itse aiheeseen.

Nyt mä ehkä tiedän jollain tavalla, miltä eroaminen tuntuu. Tämä ikävän määrä on vain jotain ihan kauheaa.

 Mä tiedän, ettei kummallakaan, kaveri1 tai kaveri2, ole näin ikävä. Musta tuntuu, että tällä hetkellä pidän väkisin yhteyttä heihin. Kaveri2 kyllä pitää yhteyttä, mutta se ei kerkeä näkemään koko kuuna, vaikka tiedän, että hän ihan varmasti saisi järjestettyä itsensä seuraani aivan varmasti muutamaksi tunniksi per. päivä ainakin tällä viikolla, mutta sitten taas ymmärrän, ettei hänellä ole voimia.

Kaveri1 taas ei todennäköisesti pitäisi minuun yhteyttä, jos en itse aloittaisi keskustelua. Mä tiedän, että mun pitäisi odottaa välillä, että se aloittaa keskustelun, mutta mua pelottaa vain niin paljon, että hän ei enää pitäisikään minuun yhteyttä.

Mutta niin. Mulla on tässä mummola kiertue menossa. Mä nautin täällä olosta, koska kotona on niin ahdistavaa, ja tylsää. Ei täälläkään kavereita ole, mutta täällä on tekemistä. Toisaalta niin kuin aina, täällä joutuu esittämään kokoajan. Sukulaisille ei vain voi näyttää oikeita tunteita. Mä haluan olla edes niille se ihana nauravainen ja aina iloinen tyttö, jonka elämässä ei koskaan tapahdu mitään kamalaa. Mun porukoille mä epäonnistuin.

Mä tiedän, että isovanhemmat on nähneet mun arvet ja se on jotenkin outoa, koska täälläkin se on ileisesti tabu. Mun elämässä menee hyvin piste.

Illat on pahimpia. Voitte vain kuvitella sen ahdistuksen määrän illalla, kun olen koko päivän esittänyt sitä iloista tyttöä, jona ihmiset minua pitävät. Onneksi mä en ole kotona; en voi viillellä missään muualla. Silloin mun kädet näyttäisi pahalta. Tosi pahalta.

Oho, tekstiähän tuli paljon :D Siis mä en kestä, kuinka vapauttavaa on vain kijoittaa näitä tunteita tähän kenttään, ja julkaista teidän luettavaksi. Mä pahoittelen, että tästä postauksesta tuli näin sekava, kirjoitin vain ajatuksia ylös, ja ne on mun päässä vielä enemmän sekasin.

Vitun kännissä

Nyt mä pakotan itteni kirjoittamaan, vaikkei mua tällä hetkellä vittuakaan kiinnostais :D

Sunnuntaina mä olin enemmän kännissä kuin koskaan. Mä en muista ihan oikeasti lähes mitään siltä illalta. Me oltiin juomassa 2.8km päässä kotia. Minä ja kaveri1 oltiin ihan kännissä ja kaveri2 taas ei juonut ONNEKSI niin paljon. Voin vain kuvitella, kuinka inhottavaa kaveri2:lla on ollut raahata meidät kotiin.

Muistan illalta ainoastaan sen, kun hoin, että mä haluan kuolla. Toivon, etteivät kaverit ottaneet sitä liian tosissaan.

Mutta maanantai, eli eilinen oli ihan kamala. Voin vaikka vannoa, etten ole ikinä itkenyt niin paljon. Kaveri2 muutti pois, eikä se enää kerennyt näkemään. Muhun vaan sattui ajatus siitä, että nyt me sitten erkaannutaan niin helvetisti. Yhdestä asiasta olen kuitenkin iloinen. En viillellyt. Mua pelotti ihan helvetisti ja olin varma, että tulen vielä oikeasti tappamaan itseni päivän aikana. Mulla ei ollut mitään tekemistä, ja se ei ollut hyvä asia, koska silloin ajattelin vain kaveri2ta.

Lopulta päädyin katsomaan vain sarjoja, koska mun silmät oli jo lähes muurautuneet yhteen liiasta itkemisestä. Nyt on tuostakin selvitty. Voin sanoa, että ehkä rankin kokemus pitkiin aikoihin.

Nyt vielä tylsää ihmettelyä katselumääristä, ei oo pakko lukea:

En tiedä, mitä eilen illalla tapahtui, mutta mun blogia oli käyty katsomassa 102 kertaa :o Jollekkin tuo määrä on ehkä vähän, mutta kun on tottunut siihen, että parhaimmillaan, kun julkaisee tekstin, katselukertoja tulee se n. 30 päivään. En edes julkaissut eilen yhtään mitään, ja mulla oli muutenkin ehkä kamalin päivä pitkiin aikoihin. Mä kävin eilen aamulla katsomassa hallintapaneelissa, että onko blogiin tullut kommentteja, mutta koska kukaan ei siihen mennessä ollut edes käynyt edes mun blogissa, niin päätin, etten käy vastakuin illalla seuraavan kerran. Kun mä illalla kävin katsomassa oli blogissa käyty jo se 62 kertaa ja voitte kuvitella mun ilmeen siinä vaiheessa. Miettikää mun ilme sitten tänä aamuna, kun käyn bloggerissa ja se näyttää, että katselukertoja edelliseltä päivältä onkin 102 :D Ihan hullua!

Itkeminen sattuu

Mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tänään, koska ajattelin, että minulla olisi muutakin elämää. Eihän minulla ole. Tänään en ole tehnyt mitään. Mä olen vain maannut sohvalla ja itkenyt. Kaveri2 muuttaa kauas maanantaina. Mä en oikeasti tule selviämään.

Mitä muuten tykkäätte mun blogin uudesta ulkonäöstä? Eilen mulla meni hermot, kun se näytti niiin tylsältä. Nyt pieni panostus ja se näyttää tältä. Osaako joku neuvoa, miten saan vielä taustan tehtyä itse?

TÄSTÄ ETEENPÄIN JOKU SAATTAA TRIGGEROITUA, ELI JOS KOET TRIGGEROITUVASI, LOPETA LUKEMINEN!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mua pelottaa olla yksin. Mä haluun nähdä edes jonkun. Mua pelottaa keittiön kaapissa oleva lihaveitsi ja tämä ahdistus yhdistettynä.

Meillä oli eilen kaveri2n kanssa tosi hauskaa. Juotiin ihan vähän alkoholia ja naurettiin. Kerroin sille liikaa. Mua pelottaa, että se muistaa ne jutut, mitä eilen kerroin, koska sen ei ollut tarkoitus tietää niistä. Mua pelottaa, ettei se haluu pitää muhun yhteyttä sitten kun se lähtee pois.

Mulla on tylsäääää. Mä haluan pois. Mä en jaksa enää itkee. Itkeminen sattuu. Viiltäminen sattuu vahemmän, koska se auttaa. Itkeä ei saa, koska siitä ei seuraa mitään hyvää ikinä. Ja mä en halua itkeä koska se sattuu niin vitusti.

Mä vihaan tätä kesää. Miks elämä ei vois pysähtyä huomiseen, kun ollaan kavereiden kanssa meillä. Sen jälkeen koko kesässä ei tuu tapahtuun mitään. Enkä mä halua vielä odottaa koulun alkua. Mitä järkee olla elossa ilman elämää. Sitä mäki. Ei siinä ole järkee, mutta pakko yrittää sinnitellä muiden vuoksi. Paitsi eihän mulla enää ylihuomen ole ketään muuta. Kaveri1 en tuu näkeen, koska sil on niin vitusti menoja ja kaveri2 ei oo enää täällä. Kenen vuoksi mä nyt sitten elän?

mua kosketeltiin ihan vääristä paikoista lapsena pt 2

Eli tämä on jatkoa edelliseen postaukseen, joten lue se ensin, jos et ole vielä lukenut. (http://tavoiteenion.blogspot.fi/2016/06/mut-yritettiin-raiskata.html)

Tätä on vielä vaikeampaa kirjoittaa, kuin edellistä postausta, koska en oikeastaan itsekkään osaa ajatella, mihin kaikkeen se on vaikuttanut.

Mutta tosiaan vielä samana iltana, kun olimme vielä hotellihuoneessa, näimme kun hän meni ulos tupakalle. Muistan kun isä olisi halunnut lähettää miehestä kuvan iltalehdelle, mutta äiti sanoi, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minua säälitti mies, ja olin vihainen itselleni, kun olin mennyt sanomaan isälle miehestä, koska nythän mies oli pulassa minun takiani. Syytin tilanteesta täysin itseäni.

Lisäksi vanhempani kielsivät minua puhumasta asiasta kenellekään.

Kerroin parhaalle kaverilleni, ja vaikka kielsin häntä kertomasta kenellekään, hän levitti tietoa ja kertoi muutamalle kaverilleen ja vanhemmilleen. Voitte vaan kuvitella mikä paniikki tuli, kun sain tietää, että hänen vanhempansa tietävät. Hehän saattaisivat kertoa vanhemmilleni, että olin kertonut. Tämän jälkeen en kertonut melkein kenellekään seuraavaan 3 vuoteen.

Minun oli tarkoitus päästä puhumaan tapahtuneesta aikuisen kanssa, mutta he eivät saaneet aikaa järjestymään. En lopulta puhunut aiheesta kenenkään kanssa, koska kotona se oli tabu ja muille ei saanut kertoa mitään.

Kerroin terveydenhoitajalle, kun hän lupasi terveystarkastuksessa, että hänellä on vaitiolovelvollisuus, eikä hän kerro vanhemmilleni. Hän tarjosi minulle apua psykologilta ja kuraattorilta kuultuaan, etten ole puhunut asiasta kenenkään kanssa. Kieltäydyin, koska syytin edelleen itseäni tapahtuneesta ja ajattelin, ettei aikaa ollut järjestynyt minulle, joten minun on täytynyt tehdä jotain tosi väärin, ja minun on selvittävä yksin.

Kumminkin vietimme seuraavina viikonloppuina paljon aikaa siinä hotellissa, koska meidän piti käydä puhumassa poliisin kanssa.

Muistan yhden kerran, kun olimme poliisilla. Ensin isä puhui tosi pitkään poliisin kanssa, sillä aikaa kun minä piirsin. Sitten minun piti mennä juttelemaan poliisin kanssa. Poliisi laittoi minulle nauhurin paitaan kiinni ja kysyi ensimmäisenä, että puhuuko hän totta jos hän sanoo, että hänen paitansa on punainen. Sanoin ei. Poliisi sanoi, etten minä saa tehdä niin, että valehtelen siellä.

Kun pääsimme poliisiasemalta, kävimme ostamassa minulle akkarin ja lähdimme takaisin hotellille. Olimme myöhässä aamiaiselta, mutta kun isä kysyi, pääsimme vielä syömään.

Sen jälkeen koulussa alkoi minun kiusaaminen. Eräs poika haukkui minua lesboksi, koska tykkäsin leikkiä kavereideni kanssa sellaista reppuselässä olemis leikkiä. Kiusaaminen ja lähentely yhdistettynä johti siihen, etten enää ollut missään läheisessä kontaktissa kenenkään kanssa. Koska en edes tiennyt, mitä lesbo tarkoittaa, oletin etten voi seistä lähellä tyttöjä, koska silloin näytän lesbolta.

Tämä lähentely johti myös siihen, kun kuutosluokalla alettiin ymmärtää, mitä on seksi tms, niin aloin olemaan epävarma itsestäni. En ollut varma olenko neitsyt (:DDD) ja itkin sitä muutamana iltana. Muistan, kun kutosluokalla meillä kävi kotona jotain vanhempien ystäviä lapsineen, tulin ahdistuneeksi siitä, kun he halusivat maata vieressäni kun pelasimme nintendoa. Jokuhan saattaisi luulla meitä lesboiksi ja tulla huutelemaan minulle siitä. Lisäksi, kun hän makasi vieressäni niin, että hän koski minuun, muistin vain miten mies oli koskenut minuun ja seurannut, vaikka olin mennyt karkuun. Voitte vain kuvitella millaiseen paniikkiin, kun tyttö halasi minua lähtiessään.

Minua pelotti pimeä. Pelkäsin susia, tai niin sanoin äidille. Oikeasti pelkäsin, että mies tulee minua vastaan. Pelkään edelleen liikkua yksin jossain isommassa kaupungissa.

Mä rupesin vihaamaan mun kroppaa, sen jälkeen kun tuo oli tapahtunut. Pakkohan mussa oli olla jotain vikaa, kun mies rupesi koskettelemaan. Kai mä olin niin viallinen, että sillä oli siihen oikeus.

Siitä lähti kutosluokalla satunnainen laihduttaminen. Laihdutin aina välillä, mutten pystynyt vastustamaan ruokaa, joten lihoin.

Seiskaluokalla laihduttaminen alkoi onnistua silloin tällöin ja painoa jopa lähti muutama kilo. Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa oksentamista, ja olin todella surkea siinä. Kokeilin myös viiltelyä, koska olin etsinyt youtubesta videoita sellaisilta joilla on yhtä paha olla kuin minulla, ja huomasin, että he olivat viillelleet. Piste i:n päälle oli kun sain vahingossa jostain aidasta verta vuotavan haavan, ja se näytti niin hienolta. (Tiedän että oon ollut tosi outo lapsi) En myöskään saanut ihastukseni huomiota, joten viiltelin ja toivoin, että hän huomaisi sen ansiosta minut. (Okei nyt mä alan vaikuttaan idiootilta…)

Jossain vaiheessa viiltely alkoi vaikuttaa auttavasti pahaan oloon, ja sen avulla onnistuin olemaan ajattelematta miestä.

Kasiluokalla vihasin itseäni enemmän kuin koskaan ja jos joku muistaa kirjoitin blogia Tavoite Täytettävänä laihduttamisesta. Harrastin uimista ja siinä meni aina koko päivä, joten sen päivän pystyi olla syömättä, eikä kukaan huomannut mitään. Myös seuraava päivä oli niin täyteen buukattu, että selvisin todella vähällä syömisellä. Muina päivinä oksensin. Onnistuin. laihduin kymmenen kiloa puolessa vuodessa. Lihoin ne tosin melkein samantien takaisin bonuksen kera, kun kesä tuli, eikä oksentaminen päivittäin ollut mahdollista.

Halusin tavallaan päästä eroon viiltelystä, mutta pelkäsin aikuiselle kertomista. Pelkäsin lääkärin tarkastusta, mutta toisaalta toivoin, että saisin apua, koska hän näkisi arvet.

Kun lääkärin tarkastus tuli ja lääkäri näki arvet, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, onko kissa raapinut sua. Sehän sopi minulle mainiosti ja sanoin, ei kun marsu. Eli avun saanti vain venyi.

Kun huhtikuussa tulivat syntymäpäiväni, ja olimme kahden kaverin kanssa pullonpyöritystä, kerroin kavereille tapahtuneesta. Se oli ihan kamalan vaikeaa, mutta toisaalta olin iloinen, että sain sen kerrottaúa luotettaville ihmisille. Lisäksi kerroin myös viiltelystä.

Kun kesä tuli myös viiltely lisääntyi, koska lihominen, ja koska mies pyöri päässäni, ja halusin unohtaa hänet. Myöskään se, että isä huusi minulle lähes joka toinen päivä ei auttanut ahdistukseen. Myös se, että olin ollut pakolla kuukauden viiltämättä, jotta saan pitää rippijuhlissani lyhythihaista mekkoa, saattoi vaikuttaa.

Voisin sanoa, etten olisi koskaan viillellyt jos mies ei olisi lähennellyt minua, tai jos siitä ei oltaisi tehty silloin niin isoa numeroa. Mutta silloin olisin ihan eri ihminen, joten en ole katkera.

Edelleen tulee päiviä, jolloin en pysty olemaan ajattelematta miestä, ja pelkäämättä kävellä kadulla.

Kiitos jos jaksoit lukea nämä molemmat tekstit kokonaan, se merkitsee mulle paljon, koska aihe on niin tabu mun päässä vanhempien ansiosta, ja siksi nää postaukset oli ehkä vaikeimpia kirjoittaa. <3