Petin itseni.

 

Mä luulin, että olin päässyt ainakin siitä yli. En ilmeisesti.

Meidän perheellä on aina joka lauantai karkkipäivä. Ryhdyn herkkulakkoon huomenna, joten eilinen oli viimeinen karkkipäivä ennen sitä. Otin ”karkiksi” Pringles purkin. Ja vittu vedin sen kokonaan. Sen jälkeen meillä oli ruoka. Ruokana pitsaa. Se oli niin hyvää, että söin neljä palaa.

Kaikki jotka mun edellistä blogia on lukeneet tietää, mitä seuraa yhtälöstä juuri monta kertaa ähkyyn syönyt minä ja koiran lenkitys. Saman tien tuttuun paikkaan ja sormet vaan kurkkuun.

Ennen tätä oksensin tahallisesti viimeksi syyslomalla. Eli tosi kauan sitten. Olin tavallaan luvannut itselleni, etten enää oksenna.

Aina kun oksennan, mulla on koira mukana, ettei porukat epäile mitään. Koira ei tykkää yhtään, että oksennan. Se yrittää mennä aina mahdollisimman kauas musta. Jos oon sattumalta erehtynyt päästään sen vapaaksi, niin se on muutaman kerran jopa karannut. Jos mä yritän ns. selvittää päätä oksentamalla, ja sen jälkeen huomaan kuinka tyhmä oon, niin ainakaan koiran avulla ei kannata lohduttaa itseäni. Se nimittäin vetää niin nopeasti pois paikasta, jossa yleensä oksennan. Se ei suostu tulemaan lähelleni, ja käytöksellään tavallaan toruu minua.

En pystynyt olemaan myöskään viiltelemättä.

(jos veri ällöttää niin lopeta tähän)

Torstaina mä olin menossa suihkuun ja multa katkesi sheiveri. Mitäs muutakaan sillä tekee, joten revin siitä terät irti. En voinut vastustaa kiusausta. Paha olo oli kestänyt jo niiin kauan.

Terä oli lähes käyttämätön, ja vedin sitä kevyesti iholla. Sain jo vuotavaa jälkeä aikaan, mutta nyt paha olo oli jatkunut niin pitkään ja niin kovana, että rupesin painamaan. En tarpeeksi, että olisi tikkejä tarvittu, mutten niin vähän, ettei verta tuskin olisi tullut.

Tein eniten näin syviä ikinä. Ainut rajoite, jonka oon itselleni laittanut on, ettei tikkejä tarvitse laittaa.
Tosin raja on hyvin häilyvä.

Mä kerroinkin, että mulla oli kaverin kanssa ongelmia. Lähdin tiistaina koulusta sen takia. Mulla oli tosi paha olo, ja LV lupasi, että mun pitää käydä juttelemassa terkarille, ja jos se päästää niin saan lähteä kotiin.

Mä olin ihan paskana. Matkalla kotiin keksin ainakin miljoona tapaa, joilla voisin tappaa itseni. Tavallaan onneksi en toteuttanut yhtäkään.

Kun pääsin elävänä kotiin, menin hakemaan veitsi laatikosta ensimmäisen veitsen, minkä löysin. Halusin viiltää ainakin luuhun asti.

Kun pääsin yläkertaan, rupesin painamaan ja vetämään veistä ihollani. En saanut edes naarmua aikaan. Veitsi oli tylsä.

Kävin hakemassa toisen veitsen. Sama homma. Mietin vaan, et vittu mä oon paska ihminen ku en ees itteeni osaa satuttaa.

Pahin olo oli mennyt ohi ja en jaksanut enää yrittää.

Seuraavana päivänä sovimme kaverin kanssa kaiken ja kaiken pitäisi nyt olla ok.

Mutta miksi sitten viiltelin. Voi kun tietäisin itsekkään. Mulla oli vissiin ollut niin pitkään paha olo, enkä ollu purkanu sitä mitenkään. Vissiin sen takii. Ei ne haavat nytkään vuotanu kuin viis minuuttia kunnolla ja kahdenkymmenen minuutin päästä vuotaminen loppui kokonaan.

Mä oon saatanan paska ihminen. Miksen mä voi olla normaali.

Eläkää hetkessä!

Itse havahduin vasta siihen, kuinka menneisyydessä tai tulevaisuudessa ihmiset oikeasti elää. En aina itsekkään muista elää juuri tässä ja nyt, mutta tämä hetki ei koskaan palaa. Toinen kaverini elää täysin menneisyydessä. Hän muistelee yhteistä aikaa poikaystävänsä kanssa. Tämän vielä ymmärrän, koska ei heidän erostaan vielä ole kauaakaan. Toinen taas elää täysin tulevaisuudessa. Hän on kesäloman lopusta asti odottanut, että maahan sataa lunta ja pääsee laskettelemaan. Kun lunta ei ollut vielä tullut paljoakaan, eikä hän ollut käynyt edes laskettelemassa, odotti hän jo, että lumi sulaa, että pääsee rullaamaan…

Haluaisin elää tässä hetkessä, koska miettikää nyt, te ette ihan oikeasti pääse tähän hetkeen takaisin. Mitä sitten kun olet elänyt ikäsi menneisyydessä? Mitä sä sitten ajattelet vanhana? Mitä kaikkea sulta jääkään elämättä?

Jos taas elät tulevaisuudessa, mieti: vanhana sä voit vaan miettiä, mitä kaikkea sulta jäikään tekemättä, kun vaan odotit tulevaa, etkä panostanut tähän elämään. Mitä kaikkea sulta jäikään kokematta kun sä meinasit tehdä sen sitten joskus, ja unohdat, että jos ihan oikeasti haluat tehdä sen, niin voit tehdä sen heti. Nauttia siitä nyt. Jos suunnittelet jotain vuoden päähän ja odotat sitä puolivuotta, mitä jos jotain tapahtuu ja et voikkaan tehdä sitä enää ikinä tai se ei enää silloin kiinnostakaan sinua?

Ihan oikeasti. Elämä voi loppua ihan yhtäkkiä. Mitä tekisit, jos tietäisit että huominen on sun viimeinen päivä? Veikkaan, että et ainakaan eläisi kaukana menneisyydessä, etkä myöskään kaukana tulevaisuudessa. Eläisit ainakin mahdollisimman paljon tässä hetkessä. Tekisit asioita joista olet aina haaveillut.

Vaikkei huominen ainakaan toivottavasti ole kenenkään tämän lukevan kuolinpäivä, koitetaan silti elää ainakin päivä kerrallaan. Tehkää niin pian, kaikki se mitä olette aina halunneet, kuin vain pystytte. Ette voi koskaan tietää milloin kaikki tämä loppuu. Eikä kukaan tiedä varmasti pääsettekö enää koskaan tänne.

 

Sori en kerennyt kirjoittaa pitemmästi, kun piti lukea kokeisiin. Juttua olisi kylläkin riittänyt, mutta ehkä nyt muutaman kerran voi tulla tällainen lyhyempikin teksti. J

Oonks mä sulle oikeesti vaa ilmaa?+ kirje

 

Tänään meillä oli koulussa tutustuminen yhteen toisen asteen koulutuslaitokseen (onks toi yhtee? :D)

Meidät oli jaettu luokittain busseihin. Koska minulla ei ole omalla luokalla kavereita, liikuin kaverin ja sen kaverin kanssa. Aamulla menin bussiin odottamaan, että kaverini tulee. Kun ne vihdoin tuli, ne jäivät edemmäs. Menin sitten sinne edemmäs, ja sanoin, että taaempanakin olisi paikkoja. Ne vastasivat, että ne jäävät silti siihen, koska takana on yksi haiseva tyyppi.

Kaikki oli niin kuin aiemmin. Pystyin heittämään perus läppää kaverille ihan normaalisti. Olin iloinen, koska meidän välit ovat olleet joululoman jälkeen aika jäätävät. Kun me päästiin sinne koululle, niin meidän piti liikkua oman luokan kanssa. Kaikki oli vielä suhteellisen hyvin.

Kun me mentiin seuraavaan kouluun, ei kaveri enää odottanut minua. En kiinnittänyt siihen huomiota, vastakuin jälkeenpäin.

Kun me olimme kiertäneet tämän koulun, oli ruokailu. Kaverin luokka oli päässyt aiemmin ja ne oli jo syömässä. Kun pääsin pöytään sanoin: mä oon kestäny meijän luokan tyttöjä koko päivän nii tuun teijän kaa syömää. Sanoin tämän vain, koska aistin ettei kaveri huomannut minua kun tulin pöytään. Sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Kun kaverin kaveri oli syönyt leipänsä, niin he veivät astiansa pois, ja jättivät minut yksin. Aloin suuttua kaverilleni, vaikka he tulivat vielä syömään jälkiruokaa. Kun olin vain ilmaa kaverilleni, suutin jo kunnolla.

Syötyäni menin hakemaan takkini ja laitoin kuulokkeet korviin. Menin bussiin heti kun oli mahdollista, enkä puhunut kaverilleni. Vaikka olisinkin kuinka paska ihminen tahansa, tai vaikka omistaisin kuinka huonon omatunnon tahansa, en minä silti ole ilmaa Kenellekään. Ainakaan sellaiselle ihmiselle, joka on minulle oikeasti tärkeä.

Kävimme vielä yhdessä koulussa. Menin kokoajan kuulokkeet korvissa, koska tarvitsin muuta ajateltavaa.

Kun viimein lähdimme kotia kohti, opettajien kiertäessä ja laskiessa oppilaita, tuntui kuin oikeasti rupean itkemään. Juuri ohikulkeva opettaja kysyi, väsyttääkö minua. Onneksi se kysyi niin, jos se olisi kysynyt, onko joku hätänä, olisin oikeasti ruvennut itkemään. Keräsin itseni ja vastasin, vähän. Hassua tässä on se, että olen koko viikonlopun käyttänyt siihen, kun olen miettinyt, että miten parannan minun ja kaverin välejä. Aamulla olin parhaalla tuulella pitkiin aikoihin, mutta onnistuipa kaveri pilaamaan päivänikin…

Kirjoitan tähän kirjeen kaverilleni. Jätä lukematta jos ei kiinnosta, mutta teen sen lähinnä itseni takia. Kuten koko blogin. Nimeän kaverin x:ksi ja kaverin kaverin y:ksi. Toinen kaverini saa luvan olla s.

”Moi x.

Sä et ehkä huomaa, mutta satutat mua ja s:ssää. Mua pelottaa, koska, vaikket sitä aina huomaakkaan, oot mulle tosi tärkee. Sä merkkaat mulle ihan oikeesti paljo. Mä en voi olla ajattelematta sua, koska pelkään, että menetän sut. Mä en kestäis sitä. Tolla sun käyttäytymisellä sä oot tehny s:n tosi mustasukkaseks susta y:lle. Voispa vaa palata ajassa taaksepäi. Aikaan jollon kaikki oli viel ok. Tosin sellasta aikaa ei varmaa oon koskaan ollu, mutta edes siihen aikaan, kun sun ja mun välit oli parhaimmillaan. Mä en tiiä miks mä sillon halusin nii kovasti sun kaveriks, vaikken ees tuntenu sua, mutta nyt mä tunnen sut ja en oikeesti haluu elää, tai ainakaa käydä koulus ilman et mä oon sun kaveri. Mä en varmaa ikinä oo miettiny yhtä ihmistä näi pitkään putkeen, mut josset viel oo tajunnu, nii oot mulle tosi tärkee ja en vittu haluu menettää sua! Jooo mä tiiän, ihmiset muuttuu, ja vaikka sä pärjäisitki ilman mua, nii mä en kyl vitus pärjää ilman sua. Mä en ees haluu yrittää. S: on sanonu, ettei se jaksa enää yrittää. Mä en tiiä, mitä se miettii, mut toisaalt ymmärrän. Sillonku ennen jouluu puhuttiin et on erikseen meidän kolmen porukka ja sit porukka johon, johon y kuuluu. Niin ei enää oo. sitä kolmen hengen porukkaa ei oo. Mä en tunne kuuluvani siihen ”uuteen” porukkaan, joten perjaattees en kuulu enää sun kaa samaan porukkaan. Joululoman jälkeen musta on tuntunu niinku mä en tuntis enää sua. Mutta silti sä merkkaat mulle toooosi paljon ja mä en vaa oikeest haluu elää ilman sua. Meijän vaa pitäs saaja puhuttuu asiat läpi, mut mä en oikeesti vaa uskalla tulla kysyy sua mun kaa kylille. Liian monta kieltävää vastausta lähi aikoina. Vaikka sä ootki”vaan” ystävä, nii silti kuten itekki tiedät ei vaan jaksa enää kysyy jos aina kieltäytyy. Ei sen yhen kaa ollu ees paha, mut sunkaa se oikeesti sattuu ku sä vastaat aina kieltävästi. Pliis tuu puhuun mulle ja selvitetään tää. Mä en oikeesti jaksa tätä. S on ihan paskana. Mä en viitti kertoo sille mitää ja kuten tiiät en voi puhuu enää psykologillekaa. Sä oot ihan perkeleen tärkee mulle Rakas!”

Itselle esittämistä

Outoa elämää

En ole nyt vähään aikaan kirjoittanut, mutta monta kertaa olisi tehnyt mieli. Mulla on ollut monta kertaa semmoinen olo, että nyt mä kirjoitan, mutten vaan oo saanu itteeni niskasta kiinni ja alkanut kirjoittamaan.

Mutta siis mulla menee ainakin psykologin mielestä hyvin. Tosin nykyään en voi kertoa sille mitään..

Tällä hetkellä mä valehtelen itsellenikin. Mä tunnen kokoajan pinnan alla valtavan ahdistuksen, mutta huijaan itselleni ettei sitä ole. Nauran, en keskity mihinkään, öisin näen painajaisia, mutta yritän unohtaa ne heti herättyäni. Kun kaveri kertoo huoliaan, yritän vaihtaa puheenaihetta ja olla reagoimatta sisemmin mitenkään.. Toisin sanoen olen todella paska ystävä, mutten nyt mitenkään jaksa kantaa yhtään enempää, mitä itselläni on kannettavana jo.

Pelkään. Pelkään niin paljon sitten kun en jaksa esittää itselleni. Koska esitän itselleni, säästyn vaivalta esittää muille, koska se tulee siinä samalla.

Esitän itselleni, koska pelkään etten esitä muuten tarpeeksi hyvin muille. Pelkään etteivät muut jaksa mua omana itsenäni. Mä en itsekkään jaksaisi.

Mutta miten pystyy lopettaa kesken. Miten voi olla valehtelematta itselleen, jo on tehnyt sitä jo monta kuukautta? En usko, että kenelläkään on vastausta tähän.

Sellainen Uusi Vuosi

Vietin kavereiden kanssa uuden vuoden. Meni ihan kivasti, vaikka sisältä olin ihan paskana. Onnistin peittämään sen melkein siihen asti, kun vuosi vaihtui.

Meillä oli tarkoitus hommata jostain juomat, mutta kaveri teki oharit, eikä halunnutkaan, että me juodaan, koska mentiin niille. Tämä ei muuten olisi estänyt meitä, mutta Kaveri oli myös se, jonka kautta meidän hakija on..

Meitä oli siis neljä tyttöä, minä mukaan laskettuna. Kaksi parasta kaveriani ja kaverin kaveri, jonka kanssa toinen kaverini juuri tuli toimeen. Ensin joimme pärinät, koska ei ollut muutakaan. Menimme yläkertaan katsomaan leffaa, odotellessa aikaa kun raketteja voi ampua. Päädyin istumaan kaverini viereen ja kaikki oli (vielä) ihan okei. Tunsin itseni vain hiukan ulkopuoliseksi kavereiden ollessa suurin piirtein päällekkäin kokoajan.

n. 22 aikaan lähdimme ulos ampumaan raketteja. Ulkopuolisuuden tunne vain kasvoi, kun en ymmärtänyt enää ollenkaan kavereiden läppiä (jos olisin ollut paremmassa kunnossa, olisin nauranut mukana). Mutta siis menimme läheisellä järvelle ampumaan raketteja. Ihan ensimmäiseksi lähdin jäälle. Tiesin, että se kestää, koska olin juuri edellisenä päivänä kävellyt sen yli toivoen, ettei se kestä.

Ammuimme raketit ja huomasin, että kaverin kaveri ei torjunut minua, niin kuin yleensä yrittäessä olla normaalisti. Olin jopa hetken ihan tyytyväinen. Tunnin päästä lähdimme takaisin, koska kaverit olivat niin jäässä, etteivät enää tunteneet varpaitaan. Itse en ollut tuntenut kylmyyttä koko aikana, niin kuin en muutakaan.

Takaisinpaluumatka oli koko uuden vuoden yön kamalin asia. Minua rupesi ahdistamaan ihan kunnolla ja pelotti, että saan paniikki kohtauksen kavereiden edessä, tai no eivät kaverit olisi haitanneet, mutta tämä kaverin kaveri lähinnä. Mietin vain, että mihin pääsen karkuun.

Lopulta juoksin pyörätieltä isolle tielle, koska siellä ei kulkenut autoja juurikaan, ja tiesin pystyväni varomaan ohi kulkevia autoja. Kaverit ihmettelivät tätä, mutta eivät onneksi tulleet perässä. Kävelin noin kymmenen metriä kaukana kavereista ja kuulin kyllä, mitä he puhuivat.

Kaverit huutelivat minua takaisin pyörätielle, mutten mennyt, koska silmäni vuosivat kyyneliä, ja en hallinnut itseäni vielä niin hyvin, etteivät he olisi alkaneet ihmetellä, mikä minua vaivaa. Mutta. Sitten tuli auto. Se oli porukoitteni auto. He tekivät uukkarin seuraavassa risteyksessä, ja lähdin juoksemaan tehtaan pihalle karkuun, vaikka kaverit yritti käskeä takaisin pyörätielle.

Äiti sai minut helposti kiinni autolla ja käski puhaltaa. Kysyi ihmetellen miksi kävelen autotiellä, vaikka muut kävelevät pyörätiellä normaalisti. Sanoi lopulta, että he jatkavat nyt matkaa.

Kävelin takaisin ja kaverit huusi, että nyt minun pitää mennä sinne kertomaan mitä se sanoi. Kun sanoin vain e niin ne alkoi ihmetellä ja kuulin kavereiden selittävän kk:lle, että mulla on vähän vaikeeta.

Isotie päättyi ja minun oli pakko mennä kavereiden kanssa samalle tielle. Kaverit odottivat jonkun matkan päässä. Kun pääsin sinne, toinen kaveri kysyi, mikä minulla on. Vastasin, että elämä. Kaveri vittuuntui tästä. Ei sanonut mitään ääneen, mutta sen näki päällepäin.

Olin tavallaan tyytyväinen, koska pari päivää aikaisemmin kaveri oli tehnyt minulle oharit, kun minulla olisi ollut tärkeää asiaa. Jos olisimme silloin nähneet, ei ahdistus olisi ollut niin suuri, mitä se oli sillä hetkellä.

Kaverini ja minä jättäydyin vähän toisesta kaverista ja kk:sta. Olin tälle kaverille kertonut asian, joka minua vaivasi, joten sanoin vain, että se sama. Kaveri alkoi tivaamaan, miten haluan kertoa sen, siten, että olen toisen kaverin kanssa kahdestaan, vai siten, että kaikki neljä ollaan paikalla. En osannut vastata.

Kun lopulta pääsemme perille, kysyy toinen kaveri, onko kaikki nyt okei? Vastaan sairaan nopeasti on ja vaikka toinen kaverini sanoo että no miten sen nyt ottaa, niin kk ei enää näytä muistavan äskeisiä tapahtumia.

Menemme kaverin huoneeseen. Istumme siellä jonkin aikaa ja sitten kaveri alkaa pommittaa minua viesteillä.. Se sanoo pakottavansa minut kertomaan jos en itse kerro. Vastaan, ettei ainakaan ennen kuin vuosi on vaihtunut.

Me tullemme pihalta katsomasta keskiyön pauketta ja mennään takaisin kaverin huoneeseen. Heti ensimmäisenä kaveri on sillain ääneen, että nyt minun pitää kertoa. Huokaan ja aloitan. Kysyn, että eiväthän he kerro kenellekään ja jatkan heidän luvattua olla kertomatta kenellekään.

” Tää asia on nyt paisunu aivan liikaa, mutta siis. Mun joululoma on ollu yhtä helvettiä. Porukat on huutanu mummolasta tulon jälkeen kokoajan. Sitte, kun me oltiin tiistaina iltapalalla, ihan normaalisti, nii mä huomasin, kun isä kattoo mun tissei samallla lailla ku jokku kattoo pornoo.”

Jatkoin ja kerroin myös siitä, kun äiti uhkailee perhekodilla. Kk Tuijotti minua ihan ihmeissään kokoajan. Toinen kaveri hoki "mitä helvettii" kokoajan. Toinen ei sanonut mitään, koska se tiesi jo.

Nyt kaverit tiesi. Ne ei onneksi reagoineet mitenkään erikoisemmin. Myöhemmin mentiin katsomaan leffoja ja tällä kertaa istuin kk:n vieressä. Olin edelleen niin ahdistunut, että kun kk vahingossa hipaisi minua, meinasin saada sydärin.

Olisimmekohan olleet toista leffaa katsomassa, kun kk: n hengittäminen alkoi kuulostaa hankalalta. Kysyin häneltä ”Kaikki okei?” ja hän vastasi että kurkku on tosi kipeä. Hän selvisi siitä jotenkuten, vaikkei seuraavana päivänä kk:lta meinannutkaan tulla ääntä.

Jossain vaiheessa leffaa minua alkoi ahdistaa oikein kunnolla. Aloin pyöriä ja olin aika levoton. KK huomasi tämän. Hän kysyi minulta, onko minulla kaikki hyvin, kun pyörin kokoajan. Vastasin on, koska yllätyin kysymyksestä niin paljon, että en osannut vastata mitään muuta. Kaverini kyllä näkevät ahdistukseni, mutta eivät reagoi mitenkään, paitsi jos itse mainitsen asian.

Minua rupesi ahdistamaan tuplasti, koska en vastannut todenmukaisesti, ja tiesin mitä joutuisin seuraavana päivänä kuulemaan vanhemmiltani.

Seuraavana päivänä nukuimme siihen asti, kunnes lähdimme.
Minua pelotti ihan kunnolla mennä kotiin. Onneksi sain kotona ainoastaan vittuilua siitä. Uuden vuoden juhlasta selvitty, mitähän seuraavaksi