Jotain positiivista välillä

Miksei missään ole mitään hyvää?

Huomasin, että mun blogin perusteella voisi ajatella, että ajattelen, ettei maailmassa ole mitään hyvää. Välillä minusta oikeasti tuntuukin siltä, mutta oikeasti asia ei ole niin. Kuunnellessani salaa vanhempien ja perhetyöntekijöiden keskustelua kuulin minulla olevan masennus. Se oli vanhempieni diagnoosi. Yksikään lääkäri ei ole sitä minulla (vielä) diagnosoinut. Toisaalta uskon itsekin, että asia on näin. Silti tuntuu pahalta, kun äiti ja isä puhuvat tämmöisiä selän takana.

Mutta ajattelin listata omasta mielestäni positiivisia asioita (kymmenen) maailmassa, ja selittää miksi juuri nämä asiat ovat mielestäni hyviä.

1.       Kaverit

Tarvitseeko tätä edes selittää :D Ilman kavereita en selviäisi. Heille kerron asioita, jotka ahdistaa mua, ja jo se, miten ne kuuntelee auttaa. Kavereiden kanssa voi tehdä parhaita juttuja ja heidän kanssaan voi paeta vaikka kylille karkuun kotona olevaa tilannetta. He auttavat niin hyvin kuin osaavat. En tiedä miten muilla, mutta minulla kaverit tai ainakin ystävät ovat tärkeimpiä maailmassa, ja heihin voin luottaa 100%.

2.       Musiikki

Mä itse karkaan monesti musiikkiin elämää. Musiikki on välillä ainoa asia, joka saa minut unohtamaan sen, millaista elämä on. Musiikin mukana pääsee kuin toiseen maailmaan, jossa ei tarvitse ajatella mitään. Mä pidän laulamisesta paljon, vaikkei lauluääneni olekaan parhaasta päästä. Parhaita artisteja ovat Sanni ja Mikael Gabriel, mutta melkein kaikki poppi menee.

3.       Lemmikit

Mulla on kaksi marsua ja koira. Ne on kaikki mulle tosi rakkaita, ja aina ku äiti arvioi mun kykyä hoitaa ne hyvin, sattuu. Eläimissä on se hyvä puoli, että niille voi kertoa kaiken ja voi olla varma, ettei ne kerro eteenpäin. Ne ei arvostele. Ne ei välitä, vaikket sä jaksa meikata. Ne luottaa. Ne välittää, vaikkei kukaan mu välittäisi.

4.       Vesi

Mä en tiedä miksi, mutta mä rakastan vettä. Vesi on kaunista. Vedessä voi uida; mä oon harrastanu uintia 5-vuotiaasta ja rakastan sukeltelua ja uimista muutenkin. Vesi puhdistaa ja se suojelee, sen läpi ei kuule, kun vanhemmat riitelevät. Vesi vie janon pois. Kannattaa muuten katsoa areenastaH2O. Olen itse ihan koukussa :D

5.       Rakkaus

Sitä ei oikeasti ymmärrä, miten joku oikeasti voi rakastaa. On tervettä rakastua, rakastaa ja olla rakastettu ja todennäköisesti jokaista ihmistä rakastaa ainakin joku. Ilman rakkautta maailmassa ei olisi mitään järkeä, eikä mikään merkitsisi mitään.

6.       Nauraminen

Ilman iloa, nauramista, elämä olisi todella tylsää ja masentavaa. Nauraminen poistaa stressiä ja se on monen tapa reagoida asioihin, varsinkin jos yllättyy. Miettikää jos ihminen ei pystyisi nauramaan, ei olisi hyviä läppiä, vitsejä, tai muita, koska eihän olisi mitään järkeä naurattaa toisia, jos toiset eivät pystyisi nauramaan tai edes iloitsemaan.

7.       Piirtäminen

Tämä on asia, jossa voin sanoa jopa itse olevani kohtuullisen hyvä, jos oikeasti yritän. Piirtämällä saan purettua tunteita ja osaan hahmottaa, mitä tunnen. Voin piirtää henkilön, joka tekee itsemurhan ja saan käsiteltyä itsemurhaan liittyviä ajatuksia ilman, että minun tarvitsee oikeasti tappaa itseäni.

8.       Harrastukset

Harrastuksissa pääsee pois omasta elämästä. Saa muuta ajateltavaa, kuin mitä silloin kuin yksin kotona ollessa tulee mieleen. Jälleen: unohtaa sen millaista elämä oikeasti on.

9.       Ruoka

Ruoka vie nälän pois, ja joskus myös pahan olon. Ruoka on hyvää. Ruoan laittaminen on kivaa, ja se on ainoita asioita, joita teemme perheeni kanssa yhdessä.

10.   Nukkuminen

Mietin voiko tätä edes laittaa tähän listaan, koska se on välillä positiivinen, mutta myös hyvin usein negatiivinen asia. Olen pelännyt nukkumista ihan pienestä asti. Pienempänä tosin pelkäsin sitä pimeän ja tulipalon takia. Nykyään pelkään nukkumista enemmän painajaisten ja kuolemisen takia, mutta edelleen pelkään pimeää. Nukkumisessa on hyvää kuitenkin se, että jos sattuu näkemään hyvää unta, niin silloin nukkuminen on ihanaa ja sitä voisi tehdä vaikka kokoajan.  Nukkuminen vie pois myös väsymystä, vaikka tuntuukin, ettei väsymys lakkaa ikinä.

Miksi elämä on pelkkää riitaa?

Toissa iltana tulimme mummolasta. Laskin skeittilaudan väärään paikkaan ja kuulin huutoa koko loppu illan tästä asiasta, ja kuinka olen tyhmä, raivostuttava tytär, joka ei osaa yhtään kuunnella. Karkasin yläkertaan katsomaan H2O:ta ja poistuin pään sisällä pois tästä paskasta maailmasta. Nukahdan ajatellen mielikuvitusmaailmaa jonka sarjasta sain päähäni. Taustalla kuuluu kokoajan huutoa. Marsut pitävät sen verran kovaa ääntä, ettei huuto kuulu liian kovaa kahden oven läpi ja saan unenpäästä kiinni.

Aamulla herään. Kuuntelen kuuluuko huutoa vielä. On sen verran hiljaista, että uskallan lähteä alas. Äiti istuu keittiössä ja ehdottaa, laitettaisiinko karjalanpiirakoita uuniin. Kun uunia ei pystykään käyttämään (Isä oli halunnut tehdä itse laatikoita, koska ei saanut jouluna tarpeeksi hyviä) syntyy uusi riita. Rupean keittämään kahvia, kun äiti menee makkariin huutamaan isälle. Koristelen muutaman piparin, otan kahvin ja lähden huoneeseeni ylös. Suljen kaikki mahdolliset ovet perässäni ja laitan musiikin sen verran kovalle etten kuulisi riitaa huoneeseeni, mutta sen verran pienelle, ettei se kuulu alakertaan.

Myöhemmin n. 2 tunnin päästä tulen alakertaan vanhempien käskemänä ”aamupalalle” kello on jotain kaksi tai sinnepäin. Hetkenpäästä perhetyöntekijä tuleekin ja pakenen jälleen yläkertaan lähinnä salakuuntelemaan vanhempiani. Masennus-diagnoosin jälkeen en jaksa enää, vaan laitan SANNIn niin kovalle, etten varmasti kuule mitä alhaalla puhutaan. Pelaan Simssiä iPadillä n. puoli tuntia ja minut käsketään alas. Hetken päästä ne onneksi lähtee.

Katson puhelinta. Vittu. Kaveriporukan Whatsapp ryhmässä on riita käynnissä. En oikeasti jaksa, ja päätän olla reagoimatta mitenkään.

Alhaalta kuuluu taas huutoa ja mietin, eivätkö he voi olla edes hetken hiljaa. Menen alakertaan keittämään kastikkeen lihalle, jota isä paistaa. Isä käskee minun keittää se heti. Keitän kastikkeen rauhassa ja kun saan sen valmiiksi, kysyn mihin laitan sen. Ei olisi kannattanut. Isä alkaa raivoamaan siitä, kun en osaa ajatella mitään itse. Ja siitä, miten kastike on puoli tuntia etuajassa.  Karkaan koneelle kirjoittamaan eilisiä postauksiani.

Kun saamme syötyä, käytän koiran vielä lenkillä. Menen yläkertaan ja katson padilta sarjoja. Olen iloinen; alhaalta ei kuulu juuri sillä hetkellä huutoa. Kunnes kaverilta tulee viesti: Ootsäki vihane mulle? Muistan kyllä päivällä olleen riidan, mutta en todellakaan ollut suuttunut kaverilleni. Ensinnäkin vaikka syy olisi ollut suurempi, en jaksa riidellä kenenkään kanssa. Toiseksi riita, jossa kaveriani syytettiin asiasta, josta en suuttuisi muutenkaan, vaikka viimeiset pari päivää eivät olisikaan olleet niin kamalia. Toinen kaverini oli kuitenkin suuttunut hänelle, joten rauhoittelin, se leppyy kyllä.

Kuuntelen kun Vanhemmat ovat jälleen ruvenneet huutamaan. Haistakaa Vittu koko maailma. Väsyttää, nukahdan.

Aamulla herään kun äiti ja isä huutavat toisilleen kurkkusuorana. Makaan sängyssä ainakin kolme tuntia ja kuulen kun äiti lähtee kauppaan. Uskallan mennä alas keittämään kahvia. Äiti tulee kotiin ja tunnelma on kireä. Isä tiuskii minulle kokoajan jotain hommia ja syömme aamupalaa. Tulen koneelle kirjoittamaan tätä ja käyn vähän väliä juoksemassa isälle sen käskemiä hommia.

Kaverilta tulee viestiä, jossa hän kysyy: Vietetäänkö me uutta vuotta sit ollenkaa? Mua vituttaa ja käsken kysyy joltain muulta. Ryhmässä, jossa eilen riideltiin, hän kysyy ja toinen kaverini vastaa vittuillen takaisin. Vietämme uutta vuotta yhdessä. Mummu tulee. Olen tässä hetkessä. Katsotaan mitä seuraavaksi…

Mä en tajua

 

Kirjotan nyt tosi pitkästä aikaa. En rupea selittelemään miksi, koska tämä on mun blogi; kirjoitan tätä pääasiassa itseäni varten.

 Mutta mitä minulle on tapahtunut?

Mä kävin ennen kuin koulu loppui monta kertaa koulupsykologin luona. en tiedä onko siinä oikeastaan mitään järkeä. Psykologi osaa varmaan asiansa ihan hyvin, mutta hänen olemuksensa on sellainen, että tulee olo, ettei hänelle voi kertoa ainakaan mitään luottamuksellista. Ja muutenkin psykologilla on kokoajan sellainen, että hän on siellä vain saamassa rahaa. Tapaaminen meillä on seuraavan kerran vasta toisella viikolla.

Vanhempani ovat päättäneet pistää tuulemaan. Mulla on Lapset Puheeksi tapaaminen tammikuussa, ja meillä rupeaa käymään perhetyöntekijä. Hyvähän meidän porukoiden on ottaa heti kaikki hyödyt mun ongelmista…

Se perhetyöntekijä kävi tutustumassa meillä tänään. Mä tiedän jo nyt, että tuun vihaamaan niitä sen käyntejä. Se vaikutti joltain hiireltä. Se tuskin puhu, ja sen koko olemus oli jotenki tosi raivostuttava. Mä en vaan yhtään tykännyt siitä.

Tänään, ennen kuin se tyyppi kävi meillä, äiti kysyi multa, että eikö mun olisi parempi olla jossain muualla. Mä samaan aikaan loukkaannuin, mutta myös säikähdin. Oon ollu niin nätisti, kuin oon osannu, en ole ollut ahdistunut, ainakaan ulospäin. Mua pelottaa tällä hetkellä, jos äiti suunnittelee mun laittamista perhekotiin. En tiedä miten selviäsin ilman mun kavereita; mä en oikeasti selviäis, koska ne on ainoita, joille pystyn oikeasti puhumaan melkein kaikesta.

 

Vanhempien reagointi viiltelyyn...

Mun vanhempien reaktio tähän kaikkeen oli ihan eri kuin mitä odotin. Toisin sanoen ne ei reagoineet mitenkään.

Eilen, perjantaina mulla oli varattu kolmelta aika kuraattorille. Sinne oli kutsuttu mun lisäksi luokanvalvoja ja vastusteluistani huolimatta myös vanhempani. 

Maanantaina kuraattori oli soittanut äidilleni, että minusta on koulussa herännyt huoli. Samalla ämmä kutsui vanhempani perjantaina koululle. Olin soitto hetkellä viellä muualla ja kun tulin kotiin äiti otti minut puhutteluun. En suostunut kertomaan mitään. Sain rangaistukseksi, että en saa olla enää omassa rauhassa, vaan mun pitää olla kokoajan perheeni kanssa.

Kun pääsin kuraattorin huoneeseen, minun piti allekirjoittaa joku lappu, että suostun olla siellä. Sen jälkeen kuraattori kysyi, että mennäänkö suoraan asiaan. Kaikki paitsi minä vastasin myöntävästi. Joten kuraattori pyysi LV:tä kertomaan mistä kaikki lähti. LV kertoi ja viimeisenä se sanoi viiltelyn. Vanhempani eivät reagoineet. Näytti kuin LV olisi puhunut jostain peruspäivä rutiinista. Olin toisaalta helpottunut. Toisaalta minua ärsytti. Enkö mä muka oikeesti merkkaa mitää niille?

Me oltiin siellä tunti. Ainut asia mitä sanoin koko aikana oli en tiiä. Sanoin sen kun isä kysyi et oisko musta parempi jos mä käyn jutteleen koululla vai jossain muualla.

Koko tunti oli ihan kamala. Kuulin asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa aikaisemmin. Minusta puhuttiin ehkä 1/3 koko ajasta. Se oli ihan hyvä, mutta en olisi halunnut tietää puoliakaan asioista, mitä siellä kuulin.

Kun kuraattori viimein alkoi lopetella, olin ensimmäinen, joka oli huoneesta ulkona. Kuraattori huikkasi hyvät viikonloput, ja LV heipat. Kummallekkaan en vastannut. Jos olisin vastannut, olisin hajonnut. Heti kun olin saanut ulkovaatteet päälle juoksin pihalle, ja kyyneleet nousivat silmiini. Mulla oli crossi-kypärä päässä, eikä vastaan tullut lenkkeilijä onneksi huomannut, että itken, kun olin matkalla moponi luokse.

Koti matkalla sain koottua itseni, ja kotiin päästyäni lähdin heti perheeni kanssa kaupungille.

Sen jälkeen emme ole puhuneet asiasta ollenkaan. On kuin se olisi unohdettu.

Miksen mä anna mun ihastua?

Mä olen 15-vuotias, kuten olen teille jo kertonutkin. Käyn ysiluokkaa ja huomaan että yhä useampi pari alkaa muodostua. Mun kaveriporukassa kaikki muut on varattuja, ja muutenkin varmaan 90% ysiluokkalaisista meidän koululta on seurustellut tai seurustelee parhaillaan.

Mä ihastuin kunnolla viimeksi 7.-luokalla. Se poika oli ensimmäinen sukupuoltaan, jonka kanssa pystyin juttelemaan normaalisti, ilman kiusaamista. Juttu kaatui siihen, kun kerroin pojalle, että olen ihastunut. 

Sitä ennen ihastuin 6.-luokalla. Se johtui siitä, että kaikilla nyt vaan piti olla joku, johon on ihastunut ja tämä poika oli mun mielestä söpö :D.

Sitä ennen olin 3.-luokalta asti ihastunut samaan poikaa, ja hän oli oikeasti söpö. Hän oli siihen aikaan ainoa poika, joka ei noteerannut minua mitenkään. Kaikki muut kiusasivat...

Viimeyönä näin unta yhdestä komeasta pojasta, joka on todella mukava. Tiedän, että mulla ei ole mitään mahiksia häneen, eikä oikeastaan keneenkään, joten en edes halua ihastua. En ansaitse ketään.

Minua ei haittaa, että en seurustele. Oikeastaan parempi vain, kun katsoo millaista sähellystä ja toisen särkemistä se kavereilla on :D.

Mutta. Koska kaverit seurustelee, niin ne on oikeastaan aina menossa. Mä oon yksin. Ja koska mä en tiedä näitä juttuja, niin mulle ei myöskään kerrota. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanokkaan, niin sen voi aistia "et sä voi ymmärtää näitä juttuja, koska sä et ite oo koskaan seurustellu". 

Toisaalta mä ymmärrän. Mä viiltelen, eikä kukaan, joka sitä ei ole itse tehnyt, voi tajuta kunnolla miksi, tai miten se auttaa.(En siis kuitenkaan kannusta kokeilemaan.) Jos ei oksentele, ei voi tietää sitä vapauttavaa oloa, mikä tulee oksentelun jälkeen. 

Ja kaiken lisäksi nämä kaikki tunteet ovat viellä henkilökohtaisia ihan jokaisella. Jollekkin viiltely ei auta yhtään, toiselle se on ainoa apu keino, kun taas kolmas oksentaa henkistä pahaa oloaan pois. Neljännellä on nämä kaikki yhtä aikaa.

Eli kyllä. Ymmärrän, että kaverini haluavat viettää aikaa poikaystäviensä kanssa. Kyllä ymmärrän, että minun pitää lohduttaa jos niiden poikaystävät satuttaa. Kyllä ymmärrän,  että se miten ihana/paska poikaystävä on pitää kertoa monta kertaa päivässä. Kyllä ymmärrän, että jos on rikki, niin ei jaksa auttaa.

Mutta ei. En ymmärrä, miksei kaverit eivät ymmärrä sitä. En ymmärrä, että kaverit olettavat, että minä pääsen niiden kanssa aina, kun ne kysyvät mua, koska niillä on kerrankin vapaata. Ei, en ymmärrä, miksi mun pitäisi jaksaa sitä, kun kaverit vittuilee mulle, koska niitten poikaystävät ei jaksa. Ei, En ymmärrä, miten se jos poikaystävä on satuttanut on pahempi, jos mä oon rikki jostain muusta syystä. Ei, en ymmärrä miten voin jaksaa kestää muiden murheet, jos en selviä itsenikään kanssa.

Mitä sitten tapahtuu?

Eilen n. Klo 7.55 menen odottamaan kuraattoria. Odotan vartin, koska se on jälleen myöhässä. Mua ärsyttää. 

Lopulta kuraattori tulee. Se sanoo huomenet ja sisälle menon jälkeen kysyy kuulumiset. Vastaan emmä tiiä varmaan seuraavaan viiteen kysymykseen, koska mua ei vois vähempää kiinnostaa. Sit ämmä kertoo et oon saanu ens maanantaille ajan psykologille.

Se kysyy et oonko saanu mietittyy kotona kertomista. Sanon et oon. Mä jätän tän jutun tähän, eikä mitään oo tapahtunu, enkä mä oo kertonu mitään kellekkään jos tästä pitää puhua porukoille. Kuraattori naurahtaa.

Must tuntuu et mä lähen pois täältä. Nyt. Mutten kumminkaa. Kuraattori selittää jotain. Oikeastaan koko tunti meni siihen, että kuraattori yrittää saada minua ymmärtämään, että tästä pitää kertoa.

Jossain vaiheessa, kun olin tarpeeksi kauan jauhanut etten ole kertomassa niille, sanoi kuraattori, että olen jo sen ikäinen, että se vaikuttaa. Huh, mä selviin tästä ehkä aattelin.

Sitten ämmä rupesi jauhamaan siitä, että en voi vaikuttaa siihen kerronko ollenkaan, mutta siihen voin vaikuttaa ketä mä haluan siihen. Tein selväksi, että porukoita en sinne halua, joten nyt sinne tulee sitten LV, kuraattori ja psykologi.

Tiistaina mulla oli paniikki. Oikeastaan mua oli ahistanu koko viikonlopun, mutta olin ajatellut etten silti viiltele. Tiistaina tajusin, että seuraavana päivänä mä joudun näkemään kuraattorin, ajattelin etten selviä ja ämmän käskiessä nostaa hihnaa oli siellä uudet jäljet..

Sillä on joku ongelma. Se kysy multa taas, pystynkö lupaan, että lopetan viiltelyn. Ensinnäki. Se on viimeinen ihminen jolle mä oon lupaamassa yhtään mitään. Toiseksi jos mä lupaan jollekki, et lopetan viiltelyn tarkoittaa, et mulle tulee viellä huonompi omatunto, koska oon varma etten saa pidettyy lupausta.

Asiat etenee

Mä olen sanonut mun kavereille, että jos ne haluaa niin ne saa kertoa jollekin aikuiselle tästä mun tilanteesta. Eilen mä itse sitten meinasin, että mun on pakko puhuu tästä jollekki muullekki kuin vaan mun kavereille.

 Tarkotus oli, että menisin viimeisen tunnin jälkeen sanomaan mun luokanvalvojalle, koska mulla oli sen tunti viimesellä. Mä aloin sit miettiä liikaa seurauksia ja mulla ei riittänyt pokka mennä sanoon sille yhtään mitään. 

Mun kaverit tiesi et mä yritän sanoa kaikesta sillon. Mä en uskaltanut, joten sanoin vaan yhdelle kaverilleni, että olen nössö,  jolloin tämä meni hakemaan toisen kaverini ja nämä menivät sitten yhdessä sanomaan luokanvalvojalleni, että mun on hirveen paha olla ja et mulla ei mee oikein hyvin.

Mulla oli tänään ekalla luokanvalvojani tunti ja tunnin lopussa LV tuli sanomaan mulle, että jään luokkaan viellä tunnin jälkeen. Tiesin mitä tapahtuisi. Olen niiiin kusessa, ajattelin vain.

Tunnin loputtua ja kaikkien lähdettyä LV tulee luokseni. Istuu eteeni. Katsoo minua. Sanoo: sun kaveris sanoivat et sul oli asiaa ja sä oisit vissii halunnu itekki tulla sanomaan siit eilen.. Nyökkäilen. LV katsoo odottavasti ja jatkaa: sul oli jotain asiaa?                  

Mul on ihan helvetillinen paniikki.

Mä en tiiä yhtää mitä sanon, teen, vai juoksenko vain karkuun. Mä en keksi mitään muuta järkevää, kuin totuus. Niinpä päädyn sanomaan, että musta tuntuu kokoajan, et mun pitäisi kuolla. LV ei osaa sanoa mitään, joten jatkan. Mä oon viillelly, enkä enää hallitse sitä enään. 

Hiljaisuus. LV kysyy, tiedänkö mistä tämä voisi johtua. Olenko omasta mielestäni masentunut, onko

minulla kuuntelijoita.

Kerron kaveri draamasta, jota juuri käsittelimme tiistaina kuraattorilla. Kerron siitä kun isä ja äiti ei enää välitä. Kun ne vaan huutaa ja vittuilee kaikki päivät. Vastaan seuraavaan kysymykseen, etten tiedä ja sitä seuraavaan parhaat kaverini. 

LV on sitä mieltä, että on todella hyvä, kun tulin puhumaan. Sanoo, että -vaikka se nyt tuntuukin kliseeltä, niin kaikki järjestyy. Mutta tajuathan että en voi jättää asiaa tähän. Tälle pitää tehdä jotain jo tänään. Mä en osaa auttaa sua. Voisitko mennä puhumaan kuraattorille? 

En(EN VITUSSAKAAN), se on viimeinen ihminen, jolle haluan puhua, se ei osaa mitään, eikä äiti halua että ramppaan sen luona, vastaan. -No terkkari? Kysyy LV. Mietin hetken ja sanon ettei mielellään. - No sitten on viellä psykologi, mutta sinne pääsee vain kuraattorin kautta. Ärsyynnyn. Täysin. Vihaan kuraattoria. Vihaan sitä ämmää.

LV sanoo, että vaikkei hän voikkaan auttaa, niin kyllä hän silti kuuntelee. Jos minua ahdistaa, voin kuulemma mennä puhumaan välkällä hänelle. Jos kotona ahdistaa, niin voin laittaa Wilmassa viestiä.

Ja jos tulee semmoinen olo, että menen tappamaan itseni nyt, niin saan soittaa vaikka yöllä.  

Lopulta päädymme ratkaisuun, että menen ensin juttelemaan kuraattorille, ja se varaa ajan psykologille. LV sanoo ettei tästä tarvitse viellä ainakaan tarvitse kertoa vanhemmille mitään. Helpotun. Samalla ahdistun, koska tajuan, että joudun sen ämmän luokse.

Seuraava tunti. Kello on 9.00 ja istumme luokassa kuuntelemassa Robinin -onnellista, jota seurakunta  soittaa aamunavauksessa. Aamunavauksen jälkeen ovelta kuuluu koputus. Opettaja menee avaamaan. Tunnen kauhua. Mua pelottaa. Mä haluun kuolla. N. 10 sekunnin päästä opettaja tulee takaisin näkyviin. Katsoo minua. Sanoo nimeni. Katsoo ovea. 

Lähden luokasta. Ämmä(kuraattori) katsoo, kun pamautan oven ärsytyksen takia hieman liian kovaa kiinni. Hoen pääni sisällä, että haluan kuolla, haluan kuolla, vittu mä haluan vain kuolla. Ääneen sanon vain, että mä haen kengät, ku en haluu kävellä sukkasiltee ulkona.

Jään tahallani hieman jälkeen. Mua ärsyttää. Mua vituttaa. Mä haluun kuolla. Kun pääsemme ämmän työhuoneeseen, ensimmäisenä ämmä sanoo, että minua selvästi tympäsee. Nyökkään. Sä et vissii oo täällä vapaaehtoisesti? Se kysyy. Sanon, että oon, mutta en halua puhua sille.

Se on, että miksei? Sanon, että se tuntee äidin liian hyvin. En mä kehtaa ruveta naaman  edessä haukkumaan. En mä niin paha ihminen ole. No sitte sovitaan kuraattorin kanssa pitkän jankkaamisen jälkeen, että pääsen puhumaan psykologille. Ämmä sanoo, että silti mun pitäis nyt ensin puhua näistä jutuista ensin sille.

Kuraattori kysyy, että olenko vihainen niille, jotka kertoi LV: lle. Sanon etten, koska pyysin heitä. Ämmä kehuu minua.

 Se sanoo, että LV sanoi jotain viiltelystä? Kuinka pitkään sitä on jatkunut? Vastaan, että muutama vuosi. Ämmä ihmettelee, ai niin kauan?!? Muistatko sä miksi sä aloitit? Sitä on joskus tosi vaikea lopettaa. Selitän vastaukseksi jotain huomionhausta, koska niin se alunperin oli. Nykyään sille on jopa syitä. -Teetkö sä syviä? Se kysyy. En. En tee. (Ei oo välineitä, teki mieli sanoo).

Sitte se selittää jotain siitä, ettei kannata mennä laaserleikkaukseen. Se kysyy onko mun perhees tapahtunu jotain. Selitän sille. 

Kun oon kertonu kaiken(en tod), niin kuraattori sanoo, ettei ihmettele yhtään, että mulla on paha olla. Hetken päästä se kysyy, voisinko luvata, että lopetan viiltelyn. En. En. En ainakaan sille, koska en voi edes itselleni. Se kysyy voisinko luvata, etten tee syvempiä. Lupaan, koska mulla ei oikeesti ole välineitä. 

Juttelemme viellä jonkin aikaa. Ämmä kysyy, onko minulla muita keinoja purkaa pahaa oloa kuin viiltely. Mikä on seuraava vaihtoehto. Sanon oksentaminen. Ämmä ei tykkää, mutta mua ei haittaa. 

Jossain välissä täytän jonkun lomakkeen. Vaikka yritän, niin en viitsi laittaa rasteja niinkuin ne yksinollessani laittaisin. Mua vituttaa. Mä haluun pois sen ämmän luota.

Tunti, jolla minun olisi pitänyt olla, päättyisi viiden minuutin päästä. Kuraattori sanoo, että mun pitää miettiä vaihtoehtoja viiltelylle. Ja tästä pitäisi kertoa vanhemmille jossain vaiheessa. Menen paniikkiin. Mä en voi todellakaan kertoa tästä vanhemmille. Nehän tappais mut! Kuraattori yrittää rentouttaa mua ja sanoo etten saa ottaa stressiä siitä.

Perjaatteessa mun porukat tietää, koska ne on nähny jälkiä. Ei ne välitä. Ei niitä kiinnosta. Mut ne tappais mut, jos ne sais tietää siitä joltain kuraattorilta. Sovimme seuraavan ajan ensiviikon keskiviikolle. Koska psykologille ei kuulemma vielä pääse ja kuulemma minun pitää puhua edes jollekkin.

Kun pääsen sieltä mua pelottaa. Ihan älyttömästi. Liikaa. Mä vihaan vaa sitä ämmää.

Lopulta kuraattori auttoi yhtä vähän, kuin kaverit. Kavereille on vain helpompi puhua. Mutta jos tuntuu siltä, menkää puhumaan. Se auttaa enemmän kuin ei mikään, enkä usko, että missään muualla voi olla noin huono kuraattori. Menkää vaikka ette haluaisikaan, jos teitä vaivaa joku juttu, menkää ja puhukaa edes jollekulle. Koska mitä useammalle puhutte, sitä enemmän saatte ratkaisuja. Jo yksikin voi olla tarpeeksi.

Sori kun kiroilin tässä, mutta halusin kirjoittaa mahdollisimman paljon mun tunteista, eikä niitä saa niin vahvasti esitettyä ilman kirosanoja. Toivottavasti tykkäsitte :)

Elämän kamalin ahdistus

Mulla oli viimeviikolla todella paha ahdistus.
Yleensä tämä ahdistus kestää vain muutaman tunnin, ja tulee uudestaan vasta pitemmän ajan päästä.
Siitä selviää viellä, mutta viimeviikolla mulla alkoi maanantaina ahistus kun ihmiset puhuu lomasta ja tiedän, että ne on pelkkää tappelua. Tiistaina selvisin, tosin edellispäivän jälkiä raapien.

Keskiviikko. Voisin melkee sanoo, ettei mulla ole koskaan ollu niin paha se ahistus. Mua ahdisti, koska olin luvannut itselleni, että kerron kaverilleni seuraavana päivänä siitä, että minusta tuntuu kokoajan siltä, että minun pitäisi vain kuolla. Koko päivän koulunjälkeen istuin vain sängyllä. Mua ahdisti niin paljon, että koko keho vain tärisi. Joka paikkaan sattui ihan liikaa, varsinkin sisäisesti. Ainut kerta kun pystyin nousta, oli se kun kävelin vessaan ja viilsin. Viilsin, koska halusin vain muuta ajateltavaa, kuin se ahdistus. Ahdistus, jonka takia en hallinnut itseäni yhtään. Halusin vain pois siitä tilanteesta, kaikesta. Minua ahdisti kaverin reaktio, en itsekkään osaisi tehdä mitään jos joku minulle tulisi tällaisesta avautumaan.

Aina jos avaudun jollekin, pelkään ettei häntä kiinnosta, ja että hän kuuntelee vaikka hänellä ei riitä voimat selvittää edes omaa päätään. Pelkään, että joku menee rikki kuunnellessaan minun avautumista siitä mitä itsestäni tai maailmasta ylipäätään ajattelen.

Seuraavana päivänä koko koulupäivä oli vain pelkkää pahenevaa ahdistusta, koska tiesin joutuvani kertomaan koulun jälkeen kaverille oikeastaan kaiken, mitä mun päässä pyörii. Pelkäsin ihan liikaa.

Olin suunnitellut tilannetta aika pitkälle, mutta suunnitelmat muuttuivat aikalailla. Se ei haittannut onneksi yhtään. Kaveri kysyi, että jäämmekö yleiseen tilaan, niin olin, että mulla ois juttui joit haluaisin kertoa, mut siellä en kyllä niitä kerro. Päätimme mennä vähän rauhallisempaan paikkaan ja aloitin. Kaverini on varmaan maailman paras kuuntelija, joten kertominen oli todella helppoa. Kuten
arvasin kaverini ei osannut ainakaan heti auttaa, enkä sitä olettanutkaan, mutta seuraavana päivänä
ahdistus oli lähes poissa. Vaikka torstai olikin yhtä helvettiä ja olin ihan rikki niin avautuminen auttoi.  Kaveri osasi ottaa asiat jotka kerroin hänelle hyvin, eikä esimerkiksi suuttunut.

Mulla onkin tällä hetkellä ihan liian kova ikävä tätä,ja yhtä toista kaveria, vaikka vasta puoli viikkoa ollaan oltu erossa. Nää ihmiset on vaa iha helvetin tärkeitä mulle nyt ja en tiedä mitään syytä elää, jos heitä ei olisi.

Miks sä viiltelet?

Se on ihmisten reaktioista toinen vaihtoehto. Kysyä. Toinen vaihtoehto on niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tämä jälkimmäinen on joissain tapauksissa parempi, koska minä en haluaisi ainakaan selittää jollekin opettajalle, että minkä takia mä viiltelen. Mutta tässä on se haittapuoli etten tiedä kuinka moni tietää asiasta ja äitini reagoidessa näin minulle tuli tunne kuin kukaan ei välittäisi, vaikka tappaisin itseni.
Yleensä jos mä itse nään, että joku on viillellyt niin mun reaktio on tämä. Paitsi jos se on joku tosi läheinen.

Ekassa vaihtoehdossa on se hyvä puoli, että sillon jos ihminen joka on läheinen kysyy tätä, tulee tunne, että hänelle ei ole ihan sama jos mua sattuu vaan yleensä tämä tilanne jatkuu siten, että läheinen haluaa auttaa. Tässä vaihtoehdossa on se huonopuoli, että jos taas sen kysyy ihminen ketä ei haluaisi, että tietää tai ihminen joka on kiinnostunut vain arvista kysyy tätä. On kiusallinen tilanne edessä kun pitää yrittää valehdella, että kissa se vain raapi.

Mä voin kertoo miks mä viiltelen: koska mun on niin paha olla ja en osaa käsitellä tunteita, enkä halua sillä hetkellä avautua kellekkään.

Aina viiltelyn jälkeen tulee parempi olo. Tänään viilleltyäni mietin mistä tämä johtuu, ja vaikka siinä onkin näitä lääketieteellisiä syitä, niin sen jälkeen se paha olo lähtee pois, koska sitä ei tarvitse ajatella. Pitääkin miettiä miten nopeasti veren tulo tällä kertaa loppuu ja, miten peitän tällä kertaa arvet. Mä viiltelen oikeastaan aina vasempaan käteen kyynärpään ja kämmenen väliin. Minun on siis helppo vain käyttää pitkä hihaisia paitoja. Ainoastaan liikunta tunneista tulee ongelma.

Mä en tiedä moniko mun arvet on nähny tai saatikka moniko on tunnistanut ne viiltelyarviksi. Mutta kolmelle olen itse kertonut. Heistä yksi ei varmaan edes muista enää koko asiaa, mutta kaksi ainakin sanoo haluavansa auttaa minua.

Mutta miten muka viiltelijää pystyy auttamaan? Ainakin jos mua ruvettaisiin vahtimaan, niin viiltelisin paaaljon enemmän. Jos mulla ois lapsia ja ne viiltelis, niin en tiiä mitä tekisin. Varmaan kysyisin, haluaako hän avautua minulle. Mitään puukkoja tai sheiverin teriä en kumminkaan piilottaisi, koska millä vain saa jälkeä aikaan. Vaikka kynällä tai kivellä. Opastaisin lastani hygieniaan ja haavojen puhdistamiseen. Vaikka se auttaakin enemmän, kun niitä ei puhdista, niin en haluaisi, että lapseni sairastuu fyysisestikkin. Todennäköisesti kysyisin lapselta haluaako hän jutella lääkärin kanssa.

Itse en ole jutellut kenenkään muun kuin kavereideni kanssa. Pelkäänkin, etteivät kaverini jaksa, koska nää asiat ei kumminkaan mitään helppoja ole.

Jos aikaa saisi muuttaa nii muuttaisin sitä kun ekan kerran otin terän ihan vapaaehtoisesti käteen ja testasin tuntuuko oikeasti hyvälle, kun sitä siinä vetää, ja veri alkaa valumaan. En olisi ottanut terää ollenkaan. En olisi edes hajottanut sheiveriä, että saisin terän jolla saan entistä syvempiä jälkiä. Oisin vain itkenyt.

Nyt on melkein mahdotonta lopettaa. Tauot kyllä onnistuu, mutta lopullinen on todella haastavaa. Ainakin yksin.

Kun ei pysty luottamaan

Mulla on semmonen, että mä luotan ihmisiin ihan liian helposti.

Oikeastaan jos tapaan ihmisen niin alan aikalailla automaattisesti luottamaan. Se on sekä hyvä, että huono asia.

Mulla oli kauan sitten riitaa mun yhden tärkeän ystävän kanssa. Olin jo unohtanut asian, mutta yhtäkkiä kaverini kertoi, ettei tämän takia pysty enää ikinä luottamaan minuun. Se sattui ihan järjettömästi. Varsinkin, koska luotin ystävääni ihan täysin. Olin kertonut hänelle kaikki tärkeimmätkin jutut ja yhtäkkiä hän vain ilmoittaa, ettei pysty luottamaan.

Se muutti ihan kaikkea. Liikumme edelleen samassa porukassa, mutta hänestä aistii, että hän vihaa minua. Vaikka olenkin yrittää kovettaa itseäni, niin silti sattuu. Hän oli niin tärkeä.

Sitten taas koska hän vihaa minua niin pelkään kokoajan että hän saa puhuttua muutkin kaverini puolelleen ja lennän pois porukasta. Vaikka kuinka kaverini sanovat että minua ei heitetä pois ja että olen tärkeä, niin en voi uskoa, koska kaverin pettäessä luottamukseni, myös muita kohtaan luottamukseni pieneni. Luotan kyllä kavereihini, mutten siihen, että luottamuksen pettäjä ei puhu paskaa kavereilleni seläntakana ja näin saa kavereitanikin vihaamaan minua.

Tähänkin saattaisi auttaa jos osaisin itkeä tai purkaa tunteita edes jotenkin (muutenkin kuin viiltelemällä). Nyt lähiaikoina se on ollut kirjoittaminen (joko tänne, tai biisejä) tai kaverin kanssa juttelu.

Miks kaiken pitää olla näin vaikeeta? Miksei kaikki vois olla aina vaan hyvin, eikä mitään pahaa tapahtuis?

Mua kiinnostais mitä ihmiset yleensä tekee ku niil on paha olla nii kertokaa mulle. :D

Kun kyynel ei vain tule

Mä voin myöntää: riitelen iskän kanssa aika paljon. Yleensä isä suuttuu mulle ja alan huutaa takaisin. Pienempänä siinä tilanteessa rupesin aina vain itkemään, josta seurasi se, että iskä suuttui vain enemmän.

En tietenkään halunnut suututtaa iskää enää enenpää ja sitten joskus 12-vuotiaana pahan riidan jälkeen itkettyäni pitkään ja yhtä Demi.fin novellia luettuani päätin: Mä en itke enää ikinä. Se oli ehkä huonoin päätös ikinä. (Se on myös novellin jota luin nimi, jos jotain kiinnostaa :D)

Seuraavan riidan jälkeen en tiennyt mitä tehdä. Tätä jatkui varmaan reilu vuoden ajan, kunnes olin oikeasti niin paskana kaiken jälkeen, että netti alttiina lapsena päätin kokeilla terää iholle. Ihan eka kerta oli vahinko, mutta seuraava jo tahallinen. Samalla olin ihan liian huomionhakuinen lapsi, koska pidin paitoja, joissa ei voinut olla näkemättä, että minulla oli jälkiä käsissä. Mutta ei. Kukaan ei "huomannut" ja jos joku kysyi sanoin vain, että kissa vähä raapi, koska jäljet oikeasti näyttivät lähinnä siltä.

Sitten koitti lääkärin tarkastus, jota olin pelännyt. Kun otin paidan pois lääkäri vilkaisi jälkiä ja kysyi vaan, että onko kissa raapinut. Rippijuhlia ennen äitini vain sanoi että minun pitää pysyä kauempana kissasta, ettei sukulaiset huolestu tai joudun käyttää pitkähihaista mekkoa. Eli äidille oli ihan sama viiltelenkö vai en. Tässä vaiheessa mun jäljet ei näyttäny enää kissan raapimiselta, vaikka pintanaarmuja olivatkin.

Silloin mun viiltely johtui joko siitä, että olisin halunnut itkeä, mutten osannut ja kun verta tuli oli kuin olisin itkenyt, tai siitä, että kavereille kertomisen jälkeen otin omassa päässäni viiltelijän roolin ja ajattelin, että nyt mun on pakko viillellä. Vaikka asia ei todellakaan ollut niin :Kaverit yrittivät kannustaa minua olemaan viiltelemättä.

Mulla tulee itsellä vain ajatus "tommoseks mä en ainakaa halua joutua", jos nään ihmisiä joilla on pahempia jälkiä ihossa.

Mä voin rehellisesti sanoo etten muista milloin itkin viimeksi kunnolla niin, että kyyneliäkin tuli. Se ois ihanaa. Mä en vaan osaa enää. Ja muutenki itkeä sillain kunnolla. Mä en vissiin osaa purkaa tunteita ja ne kasautuu tosi pahasti, mutta ei mua kukaan ainakaan aikuinen halua kuunnella ja en viitsi kavereita kuormittaa..

Mutta jos teitä itkettää niin itkekää. Ihan sama missä ootte. Ihan sama millon. Mutta älkää ikinä kieltäkö itseltänne itkemistä. Se on yksi maailman ihanin taito, jossa ei ole mitään noloa.

Tärkeät kiusaajat satuttaa eniten

Kiusaaminen satuttaa, mutta se satuttaa viellä enemmän jos sitä tekee läheiset ystävät.

Mua kiusattiin kolmosluokalla. Se oli kauheaa. Silloin minua kiusasi ensin yksi meidän luokan poika. Lopulta muutkin pojat rupesivat kiusaamaan. Lopulta koko luokka kääntyi minua vastaan; opettaja mukaan lukien. En viellä tiennyt mitä lesbo tarkoitti, mutta sillä nimityksellä minua haukuttiin, kun leikin rinnakkais luokkalaisten ystävieni  kanssa heppaa. Lisäksi minulla oli lempinimi, josta en yhtään pitänyt ja kun kaikki tiesivät etten pidä siitä varsinkaan kun en ollut itse sitä keksinyt niin oli tilanne valmis. Opettajakin saattoi käyttää tätä vahingossa ja se lietsoi pahinta kiusaajaani todella pahasti. 

Lisäksi kuulemma hakisin niin pahalle, että jos koskin johonkin niin sitä ei voinut käyttää.. Ja vaikka muu kiusaaminen loppui niin tämä jatkui koko alakoulun. 

Kun kolmosella kerroin äidille, että minua kiusataan, niin kiusaaminen väheni, mutta jatkui syrjintänä, paskanjauhamisena seläntakana ja haisevana pidettävänä.

Mutta tämä ei ollut aihe josta minun piti puhua vaan se, että mitä yläkoulussa tapahtui. :D Kun pääsin yläkouluun, niin porukkaa tuli niin paljon lisää, ettei tarvinnut liikkua alakoulun *kavereiden* kanssa vaan rupesin liikkumaan porukassa, jossa oli tuttu eskarista. Hänellä oli omat kaverit ja ystävystyminen heidän kanssaan. Minä hain viellä roolia ja koska olin viellä hämilläni siitä, että minulle saattoi jopa löytyä pari tunnilla ja välitunnilla olin heidän kanssaan samanarvoinen. Nautin tilanteesta ...mutta... Sitten jostain syystä sain porukassani ns. Kiusaajan roolin muiden mielestä, ja he  rupesivat naureskelemaan minulle eikä minun jutuilleni. Tämä satutti todella pahasti varsinkin kun olin pitänyt tuota yhtä tuttua koko elämäni parhaana kaverinani. Lisäksi porukkaan oli todella vaikea päästä. Olin pyörinyt porukassa jo melkein vuoden, mutta silti en kuulunut siihen heidän mielestään.

Sitten aloin pyöriä samassa alakoulussa olleen tytön kanssa, koska hän oli selvästi kasvanut henkisesti, ja meillä alkoi olla jo samoja mielenkiinnon kohteitakin. Hänestä tuli minulle todella tärkeä. Mutta hänellä on kaverina yksi samalla luokalla alakoulussa ollut tyttö joka oli jo siellä ollut ehkä vähän ilkeä minua kohtaan. Lisäksi porukassa pyörii yksi todella mukava tyttö, joka on kans mulle todella tärkeä. Mutta aloin pyörimään tässä porukassa ja luotin kaikkiin täysillä. Kaikki menee ihan hyvin, vaikka nämä kaksi muuta mulle selvästi tärkeämpiä ovatkin kuin tämä ex-luokkakaveri. Mutta tämä on molemmin puolista joten ainakin yritän olla vähän etäämpi häneen, jottei hän enää minua satuta, vaikka siinä välillä onnistuukin.

Olen taas tilanteessa jossa samalla luokalla ei ole kavereita, mutta minulla on ainakin joku joka välittää <3 niin pitäis olla kaikilla.

Ja oikeesti jos jotakuta kiusataan nii kertokaa aikuisille. Varsinkin jos kiusataan kaveriporukan sisällä, koska sitä opettajat eivät huomaa. 

Tätä postausta ei saa jakaa

Toivottavasti jaksoitte lukea mun avautumisen :)

Tässä mä nyt oon

Jos tällä kertaa vaikka jaksaisin yrittää.. :D.

Mutta siis mä oon peruskoulun viimeistä luokkaa käyvä tyttö joka pysyy anonyyminä. Mä painan 77kg joten n.165cm:n pituudella ylipainoa löytyy... Siksipä tavoitteena onkin laihduttaa. Viime talvena onnistuin pääsemään 66kg:n mutta kesällä tuli kaikki paska niskaan ja mä kun olen tunnesyöjä niin lihoin sitten sen kymmenen kiloo. Tarkotuksensa ois yrittää päästä 71kg:n jouluun mennessä ja lopullinen tavoite on 57kg. Mutta tää blogi ei tule olemaan pelkkää laihduttamista vaan kerron myös mun elämästä muuten(ainakin niin paljon, että pysyn anonyyminä) lisäksi joitain mun mielipiteitä tänne saattaa päästä ja aika varmasti myös avautumisia tän maailman kamaluudesta :D. Mun blogin lukijaksi saa liittyä ja postauksia jakaa.

Pahoittelen jo näin alkuun kielioppi virheitä. Pilkkujen paikat ja yhdyssanat ei ainakaan äidinkielen opettajan mukaan ole täydellisesti hallussa ja en halua, että teksti näyttää liian viralliselta joten joitain puhekielen sanoja päätyy mukaan joko vahingossa tai jopa tahalleen.

Mulle elämässä tällä hetkellä tärkeätä on mm. Liikunta, kaverit, MUSIIKKI, näytteleminen, lemmikit, piirtäminen. Lisäksi kouluun on nyt pakko panostaa vaikkei millään huvittaisikaan joten se on aika tärkeässä osassa. Asun perheeni kanssa joten myös he ovat kohtuullisen tärkeitä, vaikken sitä aina itselleni edes haluaisi myöntää.

Todennäköisesti en mitään mistä voisi tunnistaa mistä otettu kuvia tänne laita, mutta joitain internetistä "pöllittyjä" saatan laittaa ja ehkä joitain maisemakuvia yms.

Mutta siis jos kiinnostaa tällainen eläinrakas Mikael Gabrielin sanoituksia dikkaileva just laihduttamisen alottaneen tytön elämä niin mua saa ruveta seuraamaan :).