Asiat etenee

Mä olen sanonut mun kavereille, että jos ne haluaa niin ne saa kertoa jollekin aikuiselle tästä mun tilanteesta. Eilen mä itse sitten meinasin, että mun on pakko puhuu tästä jollekki muullekki kuin vaan mun kavereille.

 Tarkotus oli, että menisin viimeisen tunnin jälkeen sanomaan mun luokanvalvojalle, koska mulla oli sen tunti viimesellä. Mä aloin sit miettiä liikaa seurauksia ja mulla ei riittänyt pokka mennä sanoon sille yhtään mitään. 

Mun kaverit tiesi et mä yritän sanoa kaikesta sillon. Mä en uskaltanut, joten sanoin vaan yhdelle kaverilleni, että olen nössö,  jolloin tämä meni hakemaan toisen kaverini ja nämä menivät sitten yhdessä sanomaan luokanvalvojalleni, että mun on hirveen paha olla ja et mulla ei mee oikein hyvin.

Mulla oli tänään ekalla luokanvalvojani tunti ja tunnin lopussa LV tuli sanomaan mulle, että jään luokkaan viellä tunnin jälkeen. Tiesin mitä tapahtuisi. Olen niiiin kusessa, ajattelin vain.

Tunnin loputtua ja kaikkien lähdettyä LV tulee luokseni. Istuu eteeni. Katsoo minua. Sanoo: sun kaveris sanoivat et sul oli asiaa ja sä oisit vissii halunnu itekki tulla sanomaan siit eilen.. Nyökkäilen. LV katsoo odottavasti ja jatkaa: sul oli jotain asiaa?                  

Mul on ihan helvetillinen paniikki.

Mä en tiiä yhtää mitä sanon, teen, vai juoksenko vain karkuun. Mä en keksi mitään muuta järkevää, kuin totuus. Niinpä päädyn sanomaan, että musta tuntuu kokoajan, et mun pitäisi kuolla. LV ei osaa sanoa mitään, joten jatkan. Mä oon viillelly, enkä enää hallitse sitä enään. 

Hiljaisuus. LV kysyy, tiedänkö mistä tämä voisi johtua. Olenko omasta mielestäni masentunut, onko

minulla kuuntelijoita.

Kerron kaveri draamasta, jota juuri käsittelimme tiistaina kuraattorilla. Kerron siitä kun isä ja äiti ei enää välitä. Kun ne vaan huutaa ja vittuilee kaikki päivät. Vastaan seuraavaan kysymykseen, etten tiedä ja sitä seuraavaan parhaat kaverini. 

LV on sitä mieltä, että on todella hyvä, kun tulin puhumaan. Sanoo, että -vaikka se nyt tuntuukin kliseeltä, niin kaikki järjestyy. Mutta tajuathan että en voi jättää asiaa tähän. Tälle pitää tehdä jotain jo tänään. Mä en osaa auttaa sua. Voisitko mennä puhumaan kuraattorille? 

En(EN VITUSSAKAAN), se on viimeinen ihminen, jolle haluan puhua, se ei osaa mitään, eikä äiti halua että ramppaan sen luona, vastaan. -No terkkari? Kysyy LV. Mietin hetken ja sanon ettei mielellään. - No sitten on viellä psykologi, mutta sinne pääsee vain kuraattorin kautta. Ärsyynnyn. Täysin. Vihaan kuraattoria. Vihaan sitä ämmää.

LV sanoo, että vaikkei hän voikkaan auttaa, niin kyllä hän silti kuuntelee. Jos minua ahdistaa, voin kuulemma mennä puhumaan välkällä hänelle. Jos kotona ahdistaa, niin voin laittaa Wilmassa viestiä.

Ja jos tulee semmoinen olo, että menen tappamaan itseni nyt, niin saan soittaa vaikka yöllä.  

Lopulta päädymme ratkaisuun, että menen ensin juttelemaan kuraattorille, ja se varaa ajan psykologille. LV sanoo ettei tästä tarvitse viellä ainakaan tarvitse kertoa vanhemmille mitään. Helpotun. Samalla ahdistun, koska tajuan, että joudun sen ämmän luokse.

Seuraava tunti. Kello on 9.00 ja istumme luokassa kuuntelemassa Robinin -onnellista, jota seurakunta  soittaa aamunavauksessa. Aamunavauksen jälkeen ovelta kuuluu koputus. Opettaja menee avaamaan. Tunnen kauhua. Mua pelottaa. Mä haluun kuolla. N. 10 sekunnin päästä opettaja tulee takaisin näkyviin. Katsoo minua. Sanoo nimeni. Katsoo ovea. 

Lähden luokasta. Ämmä(kuraattori) katsoo, kun pamautan oven ärsytyksen takia hieman liian kovaa kiinni. Hoen pääni sisällä, että haluan kuolla, haluan kuolla, vittu mä haluan vain kuolla. Ääneen sanon vain, että mä haen kengät, ku en haluu kävellä sukkasiltee ulkona.

Jään tahallani hieman jälkeen. Mua ärsyttää. Mua vituttaa. Mä haluun kuolla. Kun pääsemme ämmän työhuoneeseen, ensimmäisenä ämmä sanoo, että minua selvästi tympäsee. Nyökkään. Sä et vissii oo täällä vapaaehtoisesti? Se kysyy. Sanon, että oon, mutta en halua puhua sille.

Se on, että miksei? Sanon, että se tuntee äidin liian hyvin. En mä kehtaa ruveta naaman  edessä haukkumaan. En mä niin paha ihminen ole. No sitte sovitaan kuraattorin kanssa pitkän jankkaamisen jälkeen, että pääsen puhumaan psykologille. Ämmä sanoo, että silti mun pitäis nyt ensin puhua näistä jutuista ensin sille.

Kuraattori kysyy, että olenko vihainen niille, jotka kertoi LV: lle. Sanon etten, koska pyysin heitä. Ämmä kehuu minua.

 Se sanoo, että LV sanoi jotain viiltelystä? Kuinka pitkään sitä on jatkunut? Vastaan, että muutama vuosi. Ämmä ihmettelee, ai niin kauan?!? Muistatko sä miksi sä aloitit? Sitä on joskus tosi vaikea lopettaa. Selitän vastaukseksi jotain huomionhausta, koska niin se alunperin oli. Nykyään sille on jopa syitä. -Teetkö sä syviä? Se kysyy. En. En tee. (Ei oo välineitä, teki mieli sanoo).

Sitte se selittää jotain siitä, ettei kannata mennä laaserleikkaukseen. Se kysyy onko mun perhees tapahtunu jotain. Selitän sille. 

Kun oon kertonu kaiken(en tod), niin kuraattori sanoo, ettei ihmettele yhtään, että mulla on paha olla. Hetken päästä se kysyy, voisinko luvata, että lopetan viiltelyn. En. En. En ainakaan sille, koska en voi edes itselleni. Se kysyy voisinko luvata, etten tee syvempiä. Lupaan, koska mulla ei oikeesti ole välineitä. 

Juttelemme viellä jonkin aikaa. Ämmä kysyy, onko minulla muita keinoja purkaa pahaa oloa kuin viiltely. Mikä on seuraava vaihtoehto. Sanon oksentaminen. Ämmä ei tykkää, mutta mua ei haittaa. 

Jossain välissä täytän jonkun lomakkeen. Vaikka yritän, niin en viitsi laittaa rasteja niinkuin ne yksinollessani laittaisin. Mua vituttaa. Mä haluun pois sen ämmän luota.

Tunti, jolla minun olisi pitänyt olla, päättyisi viiden minuutin päästä. Kuraattori sanoo, että mun pitää miettiä vaihtoehtoja viiltelylle. Ja tästä pitäisi kertoa vanhemmille jossain vaiheessa. Menen paniikkiin. Mä en voi todellakaan kertoa tästä vanhemmille. Nehän tappais mut! Kuraattori yrittää rentouttaa mua ja sanoo etten saa ottaa stressiä siitä.

Perjaatteessa mun porukat tietää, koska ne on nähny jälkiä. Ei ne välitä. Ei niitä kiinnosta. Mut ne tappais mut, jos ne sais tietää siitä joltain kuraattorilta. Sovimme seuraavan ajan ensiviikon keskiviikolle. Koska psykologille ei kuulemma vielä pääse ja kuulemma minun pitää puhua edes jollekkin.

Kun pääsen sieltä mua pelottaa. Ihan älyttömästi. Liikaa. Mä vihaan vaa sitä ämmää.

Lopulta kuraattori auttoi yhtä vähän, kuin kaverit. Kavereille on vain helpompi puhua. Mutta jos tuntuu siltä, menkää puhumaan. Se auttaa enemmän kuin ei mikään, enkä usko, että missään muualla voi olla noin huono kuraattori. Menkää vaikka ette haluaisikaan, jos teitä vaivaa joku juttu, menkää ja puhukaa edes jollekulle. Koska mitä useammalle puhutte, sitä enemmän saatte ratkaisuja. Jo yksikin voi olla tarpeeksi.

Sori kun kiroilin tässä, mutta halusin kirjoittaa mahdollisimman paljon mun tunteista, eikä niitä saa niin vahvasti esitettyä ilman kirosanoja. Toivottavasti tykkäsitte :)