Syysloma

Anteeks, etten oo kirjottanu. En oo uskaltanu. En oo uskaltanu, koska pelkään triggeröiväni teitä. Pelkään, et kirjoitan jotain aivan liian sairasta, joka saa jonkun teistä tekemään itselleen jotain pahaa. Toivon, ettei teksteilläni ole niin suurta vaikutusta. Mutta aiheeseen.

Oon tässä syyslomalla koittanut onnistua osiaalisessa elämässä edes hiukan paremmin kuin kesällä. En mä kavereita ole nähnyt, mutta kävin Espoossa mummolassa näkemässä sukulaisia. Siellä asuvat sukulaiset ovat isän puolelta ja ne on tähän asti olleet mulle tärkeitä, koska ne on osoittaneet välittämistä ja antaneet huomiota. Tällä kertaa silmäni kuitenkin aukesivat hieman lisää. Ei niitä oikeasti kiinnosta. 4-vuotias serkkuni on ainoa, joka oikeasti haluaa nähdä minua ja olla seurassani.

Vaikka kuvittelin, että menen sosiaalisen elämän pariin, niin silti tein melkein kaiken yksin. Toisena päivänä siellä ollessani koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, josta ajattelin heidänkin pitävän, mutta he vain sanoivat, että jos haluan, niin voin mennä.

Tuntuu, että se millainen isä on vaikuttaa siihen, kuinka huono olen ihmisenä. Tottakai se, että isä estää koko sukunsa puhelut yms vaikuttaa myös siihen, miten he minuun suhtautuvat. Tuntuu myös aina siellä käydessä, kuin olisin kuulustelussa, koska he eivät tiedä mitään perheeni asioista nykyään.

Olen aina ihaillut isän siskoa eli tätiäni. Hän on ollut jotenkin täydellinen. Hän ymmärtää vihani isää kohtaan ja aina kun kerron jonkun asian, mitä isä on tehnyt saan häneltä jonkinlaista ymmärrystä. Hänen suhteensa isääni on kuulemani mukaan aina ollut heikko. Täti on kiva, mutta tällä kertaa huomasin hänessä joitain samoja piirteitä kuin isässä. Se oli pelottavaa.

Pelottavaa on myös, että niitä joitain asioita on myös minussa. En halua tulla samanlaiseksi kuin isä. Eieiei. En halua. En halua olla paha ihminen. Haluan olla terve.

Ainoa asia, minkä haluaisin periä isältä on ruoansulatus. Silloin pysyisin laihana. Nyt olen niin lihava, että en edes Wanhojen mekkoa löydä. Olisipa wanhat olleet jo 2 vuotta sitten kun olin vielä laihempi. Ahdistaa. Haluaisin vain olla normaali. Tavallinen ihminen, jonka perhe voi hyvin ja jolla on paljon ystäviä ja kaikki hyvin. En halua olla minä.

Kuinka tulla normaaliksi ja saada ihmiset kiinnostumaan minusta?

Eihän mulla voi mitään paniikkihäiriöö olla?

 Mun psykologin mielestä mun kuvaamat ahdistuskohtaukset vois olla paniikkikohtauksia. Mä en halua uskoa siihen. en en en. En mä oo sairas. Mul on vaa välillä vähän huonompia päiviä, niinhän se on? En mä oo sairas, ei en oikeesti, mun mieli on vaan erilainen ku muilla. Kyllä mä oon ihan normaali. Ei mua vaivaa mikään. Se sao myös, et mun kannattais harkita psykoterapiaa. Mikä se ees on? Miksi mun sinne pitäis mennä. Mähän oon vaan ihan tavallinen ihminen. Ja ei ne ahistuskohtaukset voi olla paniikkikohtauksia, ei mulle tuu niistä sellasta oloa, et mä luulen ihan oikeesti kuolevani, se ajatus on vaan on sillä hetkellä sellainen ohi menevä. Kyllä mä tiedostan, etten mä siihen ahistukseen sillä hetkellä kuole, vaikken saakkaan henkee ja sydän hakkaa. Ei se sillon voi olla paniikkikohtaus, eihän?

Kurkus tuntuu joku pala, mikä estää mua hengittämästä. Se kasvaa ja koska en saa henkee nii sydän alkaa hakkaamaan. Kyyneleet valuu, koska pelkään niin paljon. Pelkään, pelkään ja pelkään. Miks oon niin heikko. Tuntuu, että kuolen. Kuolen siihen, etten osaa olla ihminen ja normaali. Miten muut osaavat? Miksi olen niin perkeleen heikko, etten edes hengittämään pysty siten, että en itkisi pelosta, koska en saa henkeä. Niin paljon ajatuksia. Aivan liikaa. Tuolla on junarata. Milloinhan seuraava tulisi? Olenko aivan sekaisin. En minä nyt kuolla voi. Olisin paha. Niin paha. Ei, mun on pakko kestää.

Mulla ei siis juuri tällä hetkellä ole ahistusta. Tuo oli vain esimerkki. Tuon kaavan kautta se yleensä menee ja ne kestävät noin kahdesta minuutista tuntiin. Tällä hetkellä on vain tylsää. Ei mitään järkevää tekemistä. Pelottaa, koska ahistuskohtaus saattaa tulla myös siitä, ettei mulla ole mitään. Tulee niin turha olo. Kuin käyttäisin elämäni hukkaan. Mitä mä teen. Ei täs oo mitään järkee.

Radalla ku juna

Mä pelkään kuolemaa. Ihan oikeesti pelkään. Se on varmaan ihan tervettä, pelkään itseäni myös. Pelkään itseäni, koska mä ajattelen niin paljon kuolemaa. En hallitse aina itseäni, joten pelkään, että teen jotain itselleni ilman, että tajuan sitä todellisuudessa.

Ette usko millaiseksi menin näitäkin kuvia otettaessa. Tuo junarata oli aivan hirveä. Jos oisin ollut yksin, niin olisin alkanut itkemään. Olin kuitenkin muutaman kaverin kanssa, jotka alun perin keksivät, että meidän pitää ottaa kuvia radalla, koska ne näyttää hienolta. Ei siinä, kyllähän nuo ovat ihan sairaan hienoja. Mutta nimenomaan sairaan. Mua pelotti se, että joskus olin oikeasti menossa tuolle junaradalle. Silloin olin ihan toisessa mielentilassa. Halusin kuolla. Nyt pelkäsin. Jos juna tuleekin, emmekä huomaa. Kuolisimme kaikki. Olisin paha, koska en estänyt sitä. 

Kaverit rauhoittelivat, että näemme molempiin suuntiin monen kilometrin päähän, joten juna ei voi vain ilmestyä ja ajaa päälle. Eihän se voikkaan, mutta jos menen sekaisin ja jääntarkoituksella alle kun näen sen? Onneksi junaa ei tullut

Emme me kyllä viipyneetkään radalla kuin ehkä vartin kun otimme kaikista kolmesta kuvat. Oli meillä ihan hauskaa, mutta silti pelotti. Ei ole kivaa kun ei mene niin hyvin. Kukaan kavereistani ei tosin onneksi tiedä, kuinka huonosti mun pään sisällä oikeesi menee. He tietävät ettei kaikki ole kunnossa, mutta eivät kumminkaan sitä, kuinka huonosti asiat oikeasti menevät. Mua oikeesti kauhistuttaa se, kuinka nopeesti mä putoon. Vielä kuukaus sitten en ajatellut mitään kuolemaan liittyvää ja viiltelyt sun muut itsensä satuttamisetkin pyörivät loppujen lopuksi todella vähän mielessä. 

On oikeasti pelottavaa, että vielä kesän alussa olin ihan kunnossa. Olin onnellinen ja ajattelin, että kaikki on nyt hyvin. Ei mulle nytkään ole mitään kovin erikoista tapahtunut. Äidin sairaalaan joutuminen pisti mua oikeesti aika hurjasti alaspäin. Jos olisin normaali ihminen, niin se ei olisi vaikuttanut noin paljon. Myös se, ettei psykologia kiinnosta, on vaikuttanut vointiin ja siihen miten jaksan aika hurjasti. Tarvitsisin jonkun oikean ihmisen, joka välittää siitä, miä mulle kuuluu oikeasti, eikä kuulu perheeseen.

Mä lisään tänne blogiin kuvia erittäin harvoin, koska mulla ei yksin kertaisesti tuu otettua sellaisia kuvia, joita tänne vois laittaa. Mun toinen este on ollu se, etten oo osannu tällä läppärillä lisätä niitä ja en halua siirtää mun kuvia perheen yhteiselle koneelle. Nyt kuitenkin opin lisäämään kuvia tällä koneella, joten ehkä niitä alkaa pikkuhiljaa tulla useamminkin. Ainakin mun mielestä postauksia, joissa on kuvia, on plajon mukavampi lukea kuin sellaisia, joissa on vain tekstiä.

Niin ja hei jos on ideoita, mistä haluatte mun kirjoittavan niin laittakaa kommentteihin, koska tuntuu, että oon vähän hukassa sen suhteen, mitä te haluaisitte multa lukea. Kaikki ideat, mitä mulla itsellä on, on synkkiä ja haluaisin kirjoittaa jostain kivastakin aiheesta välillä.

Tuntuu et oon ihan väärä

Koko viikonlopun ajan mun oli tarkotus kirjottaa semmonen ns. parempi postaus, mut se jäi nyt seuraavaan kertaan tälleen keskellä koeviikkoa. Mun on ihan pakko kirjottaa mun ajatuksia ylös nyt. Mun pää flippaa täl vauhdil ihan kohta. Mua ahdistaa aivan liikaa.

Mä en osaa selittää tätä tunnetta. Ahdistus. Ja sellainen olo kuin tekisin pelkällä olemassa olollani jotain pahaa. Mun kämppis zein ei tullu viel tänään, ja se mahdollisti sen et voin kirjottaa, koska muuten olisin nukkumassa jo. Mut mulla on jotenki ihan sairaan syyllinen olo. Tuntuu et koko mun olemassa olo on väärin. Miksen voi olla niinkuin muut? normaali, sellanen ihan tavallinen ihminen, jonka ongelmat on pahimmillaan luokkaa, et minkälaisen suklaapatukan haluaa ostaa.

Mua ahistaa se et mä en tiedä, mikä mä oon. En voi olla muutako se, mikä muutki mut silti tykkään tytöistä. Oonko tulossa hulluks? En mä saa olla huono. Miks oon näin perseestä.

On ihan sairaan pelottavaa, et mulle tulee taas kuolemaan liittyviä ajatuksia. Havahdun aina niistä silleen yhtäkkiä ja pelkään, koska mun pään sisällä kaikki menee kokoajan huonompaan suuntaan. Ahdistaa koko ajan vain enemmän ja sit ku tajuan et mä en sais olla näin ahdistunu, niin ahdistaa vaan lisää. Mun pitäis olla hyvä. Mun pitäis olla ilonen ja hyvällä tuulella. Mun pitäis olla hetero. Miksen mä oo?

Kaikista pelottavinta ja syyllistävintä niissä ajatuksissa kuolemaan liittyvissä asioissa on, että mä oon huomannu, et mun siskot välittää musta oikeesti. Niillä on aina hirvee ikävä mua kun oon viikot täällä koulussa ja kun tuun kotiin, niin ne roikkuu mun kaulassa ja haluu olla mun kaa. Mullaki on niitä ikävä. Jos mä tekisin jotain pahaa itelleni, niin se musertais ne. En mä pysty itkemättä ajatteleen ees koko asiaa.

Muita joitten takia eläisin ei sit ookkaan. Muitten mielestä ois varmaan ihan hyvä vaan jos kuolisin. Äiti nyt ei varmaan kestäis sitä, mut hei se on aikunen. Kyl se selviäis. Kavereita taas ei kiinnostais. Oon paha. Niitten ois parempi ilman mua. Ahdistaa. Niiin paljon.

Haluun nää ajatukset pois. En haluu ajatella kuolemaa. Haluun olla ilonen. Haluun olla normaali. Ehkä alan vaan nukkumaan niin pääsen ees jotenki huomisesta äikän kokeesta läpi. Kirjotan sen postauksen, mitä oon täs yrittäny jossain vaiheeessa. Anteeks taas tää sekavuus. Ja älkää triggeröitykö, se on vaan mä ja mun elämä, sen ei tarvii liittyy sun elämään mitenkään.