Radalla ku juna

Mä pelkään kuolemaa. Ihan oikeesti pelkään. Se on varmaan ihan tervettä, pelkään itseäni myös. Pelkään itseäni, koska mä ajattelen niin paljon kuolemaa. En hallitse aina itseäni, joten pelkään, että teen jotain itselleni ilman, että tajuan sitä todellisuudessa.

Ette usko millaiseksi menin näitäkin kuvia otettaessa. Tuo junarata oli aivan hirveä. Jos oisin ollut yksin, niin olisin alkanut itkemään. Olin kuitenkin muutaman kaverin kanssa, jotka alun perin keksivät, että meidän pitää ottaa kuvia radalla, koska ne näyttää hienolta. Ei siinä, kyllähän nuo ovat ihan sairaan hienoja. Mutta nimenomaan sairaan. Mua pelotti se, että joskus olin oikeasti menossa tuolle junaradalle. Silloin olin ihan toisessa mielentilassa. Halusin kuolla. Nyt pelkäsin. Jos juna tuleekin, emmekä huomaa. Kuolisimme kaikki. Olisin paha, koska en estänyt sitä. 

Kaverit rauhoittelivat, että näemme molempiin suuntiin monen kilometrin päähän, joten juna ei voi vain ilmestyä ja ajaa päälle. Eihän se voikkaan, mutta jos menen sekaisin ja jääntarkoituksella alle kun näen sen? Onneksi junaa ei tullut

Emme me kyllä viipyneetkään radalla kuin ehkä vartin kun otimme kaikista kolmesta kuvat. Oli meillä ihan hauskaa, mutta silti pelotti. Ei ole kivaa kun ei mene niin hyvin. Kukaan kavereistani ei tosin onneksi tiedä, kuinka huonosti mun pään sisällä oikeesi menee. He tietävät ettei kaikki ole kunnossa, mutta eivät kumminkaan sitä, kuinka huonosti asiat oikeasti menevät. Mua oikeesti kauhistuttaa se, kuinka nopeesti mä putoon. Vielä kuukaus sitten en ajatellut mitään kuolemaan liittyvää ja viiltelyt sun muut itsensä satuttamisetkin pyörivät loppujen lopuksi todella vähän mielessä. 

On oikeasti pelottavaa, että vielä kesän alussa olin ihan kunnossa. Olin onnellinen ja ajattelin, että kaikki on nyt hyvin. Ei mulle nytkään ole mitään kovin erikoista tapahtunut. Äidin sairaalaan joutuminen pisti mua oikeesti aika hurjasti alaspäin. Jos olisin normaali ihminen, niin se ei olisi vaikuttanut noin paljon. Myös se, ettei psykologia kiinnosta, on vaikuttanut vointiin ja siihen miten jaksan aika hurjasti. Tarvitsisin jonkun oikean ihmisen, joka välittää siitä, miä mulle kuuluu oikeasti, eikä kuulu perheeseen.

Mä lisään tänne blogiin kuvia erittäin harvoin, koska mulla ei yksin kertaisesti tuu otettua sellaisia kuvia, joita tänne vois laittaa. Mun toinen este on ollu se, etten oo osannu tällä läppärillä lisätä niitä ja en halua siirtää mun kuvia perheen yhteiselle koneelle. Nyt kuitenkin opin lisäämään kuvia tällä koneella, joten ehkä niitä alkaa pikkuhiljaa tulla useamminkin. Ainakin mun mielestä postauksia, joissa on kuvia, on plajon mukavampi lukea kuin sellaisia, joissa on vain tekstiä.

Niin ja hei jos on ideoita, mistä haluatte mun kirjoittavan niin laittakaa kommentteihin, koska tuntuu, että oon vähän hukassa sen suhteen, mitä te haluaisitte multa lukea. Kaikki ideat, mitä mulla itsellä on, on synkkiä ja haluaisin kirjoittaa jostain kivastakin aiheesta välillä.