Entä jos en jaksakkaan

 

Tänään aamulla tuli tosi paha ahdistus. Kouluun piti mennä vaikka en ollut varma, olenko väleissä toisen kaverini kanssa, vaikka tiesin, etten osaa englantia yhtään enempää kuin eilenkään ja koe oli tulossa vielä samana päivänä. Vaikka pelotti mitä tapahtuu verkostopalaverissa, tai pääsenkö edes sinne.

Ensimmäisen tunnin luin vain sitä englantia, koska minulla ei ollut vielä tuntia. Toisen tunnin mietin, miten saan haettua takkini kavereiden luota, kohtaamatta kavereita. No mahdotontahan se oli.

Välit kaveriini ovat varsin oudot. Kaverit olivat sopineet keskenään sillä aikaa kun olin pois koulusta, mutta minä ja se, jolle annoin mahdollisuuden sopimiseen, emme olleet puhuneet sen jälkeen, koska hän ei edes yrittänyt sopia tän toisen kanssa.

Mutta siis menin hakemaan takkia ja kenkiä ja kaveri, jonka kanssa olen väleissä tuli halaamaan minua. Toinen katsoo vieressä ja sanon vain, että minun on mentävä lukemaan englannin kokeeseen, joka on seuraavalla tunnilla.

Kun pääsen luokan eteen, iskee ahdistus, ja tuntuu, etten selviä tilanteesta. Kerään itseni (oli muuten vaikeaa..) ja menen kokeeseen. Kokeesta tulee 7- ja olen todella iloinen, koska englanti ei todellakaan ole vahvimpia aineitani.

Seuraavalla välitunnilla välttelen katsetta kaveriin, jonka kanssa en ole puhunut viimeiseen puoleen viikkoon. A H D I S T A A! ! !

Ruokavälitunnilla kaveri, jonka kanssa en ole väleissä on mennyt jo syömään ja tulemme toisen kaverin kanssa perästä. Kun istun pöytään kaveri, jonka kanssa minun ei pitänyt olla väleissä kysyy ihan tavallisesti minua leffaan. Olen vähän hämmentynyt, mutta osaan sentään sanoa, etten pääse, koska on valmennus.

Siinä kun jonotin ruokaa, tapahtui myös todella ahdistava asia. Huomasin, kun eräs meidän luokkalainen ärsyttävä tyttö katsoi minua selvästi arvioiden. Tuli yksi pahimmista ahdistuksista koko päivänä. Pelottavinta on, ettei yksikään katse ole koskaan vaikuttanut minuun noin paljon. Ja saan noita katseita vähintään kerran viikossa.

Mutta sain välitunnin aikana kerrottua kavereille, ettei lastensuojeluilmoitus mennyt eteenpäin. Hetken minusta tuntui, että molempia kavereitani jopa kiinnosti.

Seuraavien tuntien jälkeen meillä oli verkostopalaveri, joka meni ihan hyvin kiusallisuutta lukuun ottamatta.

Kun illalla lähdin valmentamaan, tuli samanlainen ahdistus, kuin ennen koetta. Se tunne oli lähinnä, että haluan nyt ja heti nähdä verta, joka vuotaa kädestäni, tuntea veren lämmön, kun se valuu kättäni pitkin alas. Sen kun käsi vuotaa, kuinka pystyn silloin ajattelemaan vain sitä. Se kun halusin kuolla.

Tunne oli niin paha, että annoin itselleni luvan, että jos se vielä samana iltana tulee, niin saan viiltää.

Kun tulin valmentamasta pois, niin tunne oli aikalailla pois. Mutta se kasvaa kokoajan, joten katsotaan nyt ovatko käteni vielä huomenna näin siistit..

 

Mulla on jo idea seuraavasta postauksesta, joten katsotaan, milloin se tulee J

15 Faktaa minusta

Ajattelin tehdä tällaisen postauksen, jossa kerron itsestäni 15 faktaa, koska halu kirjoittaa on iso, mutta ei oikein ole tapahtunut mitään, josta kirjoittaa (joka itse asiassa on ihan hyvä juttu), enkä mä kerkeä kirjoittaa nyt hirveän pitkästi, kokeisiin pitäisi lukea tälläkin hetkellä :D

1.       Näitä faktoja on viisitoista, koska olen viisitoistavuotias

2.       Eli siis täytän 9.4 kuusitoista :D

3.       Olen viillellyt n. 13-vuotiaasta, ja ei vaikka tässä on ollut melkein kuukauden tauko, niin ei silti voi sanoa, etten viiltele enää

4.       Olen myös oksentanut, mutta se on enemmän takanapäin. Oksentelin tiheimmillään joka toinen päivä melkein kahden kuukaudenajan 14-vuotiaana.  

5.       Harrastan näytelmäkerhoa ja uinnin valmennusta.

6.       Olen uinut kilpaa, mutten ui enää.

7.       Kuuntelen paljon musiikkia ja tällä hetkellä pääasiassa Sannia ja Antti Tuiskua, tosin Tuiskun uusimmasta biisistä en pidä.

8.       Yritän kokoajan laihduttaa, mutta en onnistu L Se oksentamis taktiikka toimi hyvin. Kun mä lopetin oksentamisen aikalailla kokonaan, niin mun painokin nousi takaisin siihen, mitä se oli ennen.

9.       Minulla on kaksi pikkusiskoa ja yksi pikkuveli. Pelottaa, että ne ottaa musta mallia, ja rupeaa viiltelemään, tai ottaa itseensä pahaa oloa minusta.

10.   Kaksi marsua, koira, kilpikonna ja kaloja löytyy myös, niitä olen aikalailla hoitanut, tosin ainoastaan marsut ovat minun omia, muut ovat koko perheen vastuulla.

11.   Olen ollut tänä lukuvuonna yhteensä 21 tuntia pois koulusta, 18 niistä viimeviikolla osittain kaveridraaman, osittain sairastelun takia.

12.   En tunne kuuluvani 9c:`hen jolla olen.

13.   Äidilläni on MS- tauti ja sen vaikutuksista elämääni voitte lukea täältä: http://tavoiteenion.blogspot.fi/2016/02/pyoratuolilaisen-lapsi.html

14.   En ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, harkinnut liian monta kertaa.

15.   Muutan pois kotoa heti kun se on mahdollista, en vain viihdy kotona.

 

 

Jos teille jäi jotain kysyttävää niin kysykää vain, koitan vastata parhaani  mukaan J

Vaikee elämä

Ehkä jaksan nyt kumminkin kirjoittaa, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi, koska aihe löytyisi. J

Eli olen onnistunut tässä parin viikon sisällä pilaamaan kaikki läheiset ihmissuhteeni. Blogin osoitettakin muutin pariksi päiväksi, koska haluaisin, ettei kaverini käy lukemassa tätä.

Oikeastaan kaikki lähtee liikkeelle toissaviikon perjantaista. Kaverini tuli valittamaan minulle mustasukkaisuudestaan toista kaveria kohtaan. Se meni osittain jo niin pitkälle, että aloin miettimään, pitäisikö minun kertoa tälle toiselle.

Viikkoa myöhemmin olimme tämän toisen kaverin kanssa laskettelemassa. Minulla oli kokoajan sellainen olo, että mun on pakko kertoa. Lopulta mä kerroin sille. Myöhemmin laitoin kaverille viestiä, et olen kertonut tälle toiselle.

Illalla mentiin tämän toisen kaverin kanssa kylille juttelemaan. Kaikki meni muuten ihan hyvin, paitsi kotimatkalla kun en enää nähnyt kaveria rupesin itkemään. Tiesin että olin pettänyt jonkun luottamuksen ja se joku oli minulle vihainen. En voinut viillellä koska sunnuntaina oli oltava serkun rippijuhlissa lyhythihaisessa.

Maanantaina en päässyt kouluun. Minulla oli kuumetta ja en meinannut päästä sängystä ylös. Kaveri oli juossut toista kaveria pakoon ja muutenkin koulu oli mennyt ihan huonosti sinä päivänä toisella kaverilla ja hän oli sen verran ahdistunut tilanteesta, että pyysi lupaa päästä meille muutamaksi tunniksi. Hän kävi meillä ja meni viimeiseksi tunniksi takaisin kouluun.

Seuraavanakin päivänä minulla oli kuumetta, mutta menin silti kouluun, koska halusin sopia kaverini kanssa. No hänpä juoksi minuakin karkuun (tätä en edes ihmetellyt) ja tuntui pahalta. Kun pääsin kotiin kirjoitin kaverille pitkän viestin, ja näimme kaverin kanssa ja saimme sovittua meidän osalta asiat.

Sovimme myös, että jos saan tämän toisen tulemaan seuraavana päivänä puhumaan hänelle, niin hän ei juokse karkuun. Tää toinen ei kuitenkaan suostunut vaan sanoi, että se on yrittänyt ihan tarpeeksi, että nyt on tämän, joka oli juossut karkuun, vuoro tulla puhumaan. Toisaalta ei tämä toinen ollut tehnyt yhtään mitään, joten ymmärrän häntä ihan hyvin.

Tuntu et lähtee järki lähtee. En olisi yhtään jaksanut riidellä kenenkään kanssa joten sanoin vain, että siten tämä on sen oma valinta. tästä kaveri suuttui minulle.

Ei yhtään huvittanut valita, kumman kaveri mä en ole. Mä haluun molemmat. Olin sit tahallisesti yksin loppupäivän eilen ja tänään en mennyt kouluun.

Illalla ne tuli sossusta käymään ja siitä mun lastensuojeluilmotuksesta ei ollut mitään iloa…

Onko täs elämäs oikeesti enää mitään järkeä?

Painajainen

Viimeyönä näin ihan kauheata unta.

Meidän perhe oli huvipuistossa ja kävin mun pikkusiskon kanssa laitteissa. Kokoajan mulla oli tunne, et pitää soittaa kavereille. Mutta en halunnut. En soittanut. Jotenkin ilmestyimme kotiin ja yhtäkkiä tuli kauhean kylmä. Menin valittamaan äidille, että minulla on kylmä, kunnes maa alkoi täristä. Menin maahan makaamaan ja kokoajan oli tunne, että pitää soittaa kavereille. En vain halunnut. Aloin itkeä, että nyt tulee maailmaloppu. Yhtäkkiä ilmanpaine kasvoi niin paljon, että hengittämisestä tuli todella vaikeaa ja tuntui kuin pää räjähtäisi. Sanoin äidille itkien, että minähän sanoin, että maailmanloppu tulee tänään ja äiti vastasi vain jotain, että ei se voi tänään tulla.

Tajusin, että tämän on pakko olla unta ja heräsin itkien ja vaikeasti hengittäen ja musta tuntui niin kuin mun ympärillä olisi monta ihmistä. Mikä pahinta tuntui edelleen, että ilmanpaine on valtavan suuri ja, että mun pää räjähtää.

Tärisin sängyssä jonkun puoli tuntia, kunnes uskalsin katsoa kelloa. Kello oli jotain puoli neljä yöllä, joten minun pitäisi nukkua vielä.

Minulla oli kokoajan tunne, että huoneessa on joku muukin. Ei ollut. Kaikki muut nukkuivat. Puolen tunnin päästä päätin, että yritän vielä nukkua.

Sama uni ei onneksi enää jatkunut, mutta tunne, että pää räjähtää, loppui vasta aamulla, kun nousin sängystä seisomaan.

Olin aamun ihan tokkurassa, koska mietin ja pelkäsin unta. Minulla ei ole mitään hajua, miten pystyn nukkumaan seuraavana yönä, mutta katsotaan. Toivottavasti en näe tuota unta enää koskaan.

Mitä kuuluu? -Haista vittu!

Ette usko kuin kauan olen toivonut, että Luokanvalvojani (LV) tulisi puhumaan minulle. Kuinka olen toivonut, että se tulisi puhumaan minulle ja kysyisi miten menee. LV:n  pitämällä tunnilla aloin jo elättämään toiveita siitä, että hän käskee minun jäädä luokkaan tunnin jälkeen, koska hän katsoi minua niin monta kertaa pitkään.

Mutta ei. Hän ei pyytänyt.

Koska seuraava välitunti oli ruokavälkkä, menin odottamaan kavereita liikuntatunnilta. Minulla oli kauhea nälkä ja toivoin vain, että kaverit tulevat nopeasti.

Sitten näen, että kaverit tulevat noin sadan metrin päässä. Ja juuri silloin LV päättää tulla juttelemaan. (Epäilen suuresti, että hän ajoitti sen siksi siihen, jotta en voisi puhua pitkästi.) Se kysyy, miten menee. Ainut vaan, etten voinut vastata rehellisesti. En olisi koskaan kerennyt syömää kavereiden kanssa syömään jos olisin rehellisesti vastannut.

Joten vastasin ihan ookoo. LV on silleen, että miten kotona pärjää. Vastaan elämällä. Se kysyy vielä jotain et miten sossu. Kerron et ne tulee ensi viikon keskiviikkona. Lv ihmettelee miten niillä nyt näin kauan kestää ja sit kaverit tulevatkin jo.

Se ei tule kysymään mun kuulumisia taas pitkään aikaan, koska nyt se on tehnyt sen mitä sen pitää sen palkan eteen tehdä.

Jos nyt joku ihminen välittää minusta, niin ainakaan LV se ei ole. En tiedä olisinko muutenkaan pystynyt kertomaan LV:lle totuuden, mutta nyt LV teki tilanteesta sellaisen, etten ainakaan pystynyt kertomaan, miten oikeasti voin. En mä pysty kertomaan edes psykologille miten mä oikeasti voin. Jos sitä ei päälle päin nää (näkee varmasti, koska voimat , mitä esittämiseen käytän kulutan kotona ja vain harvoin jaksan esittää muille muualla) niin kysymys on turha.

Minut on opetettu vastaamaan mitä kuuluu?:n, Hyvää. Se on todella turha kysymys ja inhoan vastata siihen, koska yleensä aina tähän kysymykseen joudun valehtelemaan vastauksen. Ainakun joku kysyy tämän kysymyksen, minun tekee mieli haistattaa vitut vastaukseksi. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat vain hyvää tätä sanoessaan, mutta kysymys on vain niin tyhmä.

Mä vaan en vissiin osaa olla ihminen.

Halu viiltää, halu kuolla

 

Tästä kirjoittaminen on todella vaikeaa. Yritän kuitenkin.

Vaikka kuinka yritän, on viiltäminen aina mielessä. Saatan nauraa, saatan kuunnella toista, saatan puhua siitä, kuinka hyvin asiat nyt ovat, mutta aina on olo, voisinpa vain hakea terän ja viiltää ranteet auki.

Saatan olla oikeastikin hyvällä tuulella, mutta silloin esitän itsellenikin. Muutenkin olen väsynyt tähän kaikkeen. En vaan jaksa. Oon yrittänyt tappaa tunteet, tosin huonolla menestyksellä. Olisi niin helppoa vain kuolla.

Yritän nykyään säästää viiltämistä viimeiseksi vaihtoehdoksi, koska jos ratkoisin sillä kaikki pienimmätki jutut, saisin viiltää monta kymmentä kertaa päivässä. Siinä olisi se hyvä puoli, että silloin en tekisi niin montaa jälkeä kerralla. Silloin ihmiset todennäköisesti tajuaisivat kuinka paha olla minulla on oikeasti.

Oikeasti mä en tiedä mitä hyötyä musta on täällä. Enemmän minusta on haittaa.

Olen paska isosisko. Heräsin tänään puoli kahdeltatoista. Kun menin alakertaan, juoksi pikkusisko tuomaan minulle hienoa itsetekemäänsä ystävänpäiväkorttia. Ilahduin. Tajusin, että ehkä joku sittenkin välittää minusta. Ehkä jollekin ei olekaan ihan sama vaikka kuolisin. Kuulin kun pikkusisko kertoi äidille, että antoi minulle kortin, koska muutan ensi vuonna pois (opiskelemaan kesäloman jälkeen). Sanoin hänelle, etten onneksi muuta ihan heti pois, ja tulen kyllä käymään kotona.

Mä en ihan oikeasti ole tajunnut kuinka paljo merkkaan mun pikkusiskoille.

Mentiin lakkaan kynsiä mun huoneeseen. Sitten kun kynnet oli lakattu, alettiin höpöttää siskojen kanssa omia läppiämme, mutta heti kun puhe kääntyi piirustuksiin, joita seinilläni on, vein siskoni pois huoneestani. En halua heille samanlaista elämää kuin itselleni. Haluan suojella heitä.

Mutta entä jos mä en jaksa? Entä jos mä en ihan oikeasti vain jaksa pysyy kasassa? Jaksa olla viiltämättä, Jaksa elää? Pahin, olla normaalisti, terve ihminen?

Pahin asia, mitä voin kuvitella olisi, että joku sisaruksistani alkaisi viillellä joskus myöhemminkään. En voisi olla syyttämättä itseäni.

Olisipa maailmassa jokin keino, jolla saisi lisää voimaa jaksaa elää. Jaksaa tätä maailmaa.

Pyörätuolilaisen lapsi

 

Äitini sairastaa MS-tautia. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Siihen, millainen olen ihmisenä. Siihen, miten ihmiset kohtelevat minua. Oikeastaan on todella vaikeaa löytää asiaa johon se ei vaikuttaisi.

Synnyin äitini ollessa 25-vuotias. Äiti on kertonut, jos hänellä ei olisi todettu MS-tautia, olisi hän aloittanut lastenteon vasta myöhemmin (olen siis esikoinen). Kun synnyin äidilläni ei ollut vielä apuvälineitä. Hän oli lähes normaali. Myöhemmin kuultuna kaupassa käynti oli enemmän isän homma. Kaikki alle kuusivuotiaana ostetut vaatteeni ovat isäni ostamia.

Ensimmäinen apuväline oli keppi. Se tuli muistaakseni ollessani n. kaksi tai kolmevuotias. Pitkään äiti selvisi vain sillä. Kun kavereita tuli käymään kylässä he ihmettelivät miksi äitini käyttää keppiä. Asia oli heille täysin fine kun äiti selitti, että hänellä on sellainen tauti, jonka takia hänellä se on. Äiti pääsi kaatuessaan vielä helposti ylös.

Jossain vaiheessa, olisinko ollut kuusi tai seitsemän äitini alkoi kaatua enemmän ja ylös nouseminen oli aina vain vaikeampaa. Tajusin jo vähän mikä äitiä vaivasi, ja muistan, että ensimmäinen pitempi kirja jonka luin kertoi MS-taudista. Kirjaa lukiessani en tiennyt lukevani äidin taudista, koska äänsin sen todella hassusti :D .

Kun Äiti tuli kotiin, kertoi hän, että olin lukenut hänen taudistaan. Aloin ymmärtää enemmän, mitä äidin tautia. Kuitenkin kun keppi rupesi katkeamaan yhä useammin kaatuilun takia, sai äiti käyttöönsä rollaattorin. Se oli mun mielestä ihan sairaan siistiä, enkä tajunnut sen johtuvan taudin pahenemisesta.

Rollaattori ei riittänyt pitkään. Kun toinen pikkusiskoni syntyi, oli äidin liikkuminen jo vaikeaa. Yhdellä kertaa äidin ollessa suihkussa, hän kaatui ja hänen jalkansa murtui. Pyörätuoli oli pakko ottaa. Vauvan hoitaminenkin oli selvästi helpompaa pyörätuolista. Töissä äiti käytti pitkään vielä rollaattoria, mutta jossain vaiheessa hän rupesi käyttämään pyörätuolia sielläkin.

Joskus neljännellä luokalla eräs tyttö sai päähänpinttymän äitini taudista ja tuli hokemaan minulle, että äitini tulee kuolemaan tautiinsa. Muutenkin aloin olla outolintu muiden silmissä, ja jo vuoden jatkunut kiusaaminen alkoi syödä mua sisältä. Olin pitänyt itseäni kiusaamisen takia itseäni lihavana ja koska syön suruun, lihoin oikeasti lievästi ylipainoiseksi. Mikään muu ei kuitenkaan ole koskaan satuttanut minua niin paljon kuin tämän tytön lause.

Mutta elämä ja kiusaaminen jatkuivat. Kuudennella häpesin äitiäni. En olisi halunnut tuoda kavereita kotiin, enkä liikkua äidin seurassa. Haaveilin yläkoulusta, jossa kaikki eivät vielä tietäneet ainakaan alkuun äitini taudista. Jos jopa suostuin äidin kanssa kauppaan, johon hän todella olisi tarvinnut minua, isän ollessa kaikki päivät töissä ja sisarusteni ollessa todella pieniä, en antanut hänen ajaa inva paikalle.

Hotelleissa ja ravintolassa käydessämme halusin eri pöytään ja muutenkaan en halunnut liikkua äitini lähellä. En halunnut olla erilainen.

Seiskalla oli ihanaa. Minua ei kiusattu, eikä pidetty mitenkään erilaisena. Halusin alakoulun jälkeen vaihtaa kaveriporukkaa täysin, koska he tiesivät minusta ja perheestäni liikaa. Halusin vaihtaa porukkaan, jossa samalla luokalla oleva ”paras” kaverini oli. Olin tuntenut hänet kolmevuotiaasta ja hän tiesi ja tunsi äitini joten logiikassani ei ollut mitään järkeä.

Liikuin hänen ja hänen kahden muun kaverinsa kanssa (jotka myös tiesivät äidistäni.) En päässyt missään vaiheessa porukkaan mukaan. Äitini vointi heikkeni entisestään ja vaikka kuinka yritin vain unohtaa äidin, ei se onnistunut, koska huoli äidistä vain kasvoi ja kasvoi ja kaikesta häpeämisestä huolimatta rakastin äitiäni ja jatkuva kaatuilu oli todella pelottavaa kun alkoi tajuta enemmän, mitä tapahtuu. Kesällä äii vointi oli aina ollut heikompi ja niin oli nytkin. Jos äiti kaatui pihalle, kävely matkalla kotiin autolta oli hänen istuttava maassa ainakin pari tuntia auringon paisteessa. Monta kertaa äiti sai auringonpistoksen. Voimani eivät riittäneet nostamaan äitiä ylös ja kovimmilla helteillä äiti joutui odottaa iltaan asti, joko viileämpään ilmaan tai siihen, että isä tuli asti.

Meille rakennettiin liuska takapihalle, jotta äidin ei tarvitsisi kävellä kotiin vaan hänet voisi työntää pyörätuolissa kotiin. Kesällä en käynyt muuta kuin käyttämässä koiraa ja siellä missä perhe meni, kavereita en nähnyt niin kuin en nähnyt ja yritin viettää mahdollisimman paljon aikaa perheeni kanssa, jotta voisin auttaa äitiä. Äiti sai invamopon pienten ollessa jo niin isoja, että he haluavat käydä pyöräilemässä.

Kasilla aloin liikkua tämän hetkisten kavereideni kanssa ja tutustuin toiseen kaveriini. Pelkäsin hänen reaktiotaan äitiin. Hän ei onneksi reagoinut mitenkään erikoisemmin. Aloin liikkua enemman kavereiden kanssa ja autoin äitiä niin paljon kuin mahdollista.

Kasin lopussa kävimme äidin kanssa hakemassa autoon käsikaasun ja äidin kyydissä istuminen alkoi tuntua turvallisemmalta. Olin itsekin juuri saanut mopokortin kun menimme huoltoon. Autoon käsikaasun asentanut tyyppi neuvoi minullekin sen käytön vaikka kuinka hoimme etten omista autokorttia. Mies vain sanoi että kuitenkin tulen ajamaan pian. Minua suututti. Kyllä äitini on muuten normaali, hänellä on vain vaikea liikkua.

Riparilla isosenani oli eräs joka oli ollut äitini luokalla esikoulussa. Hän hämmästyi kun kerroin, että äiti on edelleen töissä ja ajaa autoakin. Vihasin sääliä, jota hän minulle antoi.

Heinäkuun toimin kesätöiksi äidin avustajana ja pääsin äidin mukana sairaalaan. Hämmästyin siitä, kuinka idioottina äitiäni pidetään. Lääkäri puhui äidilleni kuin äiti ei ymmärtäisi puhetta. Miksi ei voi tajuta että äitini on muuten täysin normaali.

Nykyään jos äiti kaatuu, on hänet todella vaikea saada ylös. Vedän hänet käsistä portaille ja pidän jaloista kiinni kun hän punnertaa itsensä kolmannelle portaalle pienien taukojen kera ja nousee ylös ja istuu takaisin pyörätuoliin.

Siitä asti kun olen käynyt harrastuksissa on aikuisten kysymyksiä ollut, että joudunko tekemään enemmän hommia kuin muut, niin ei. Ehkä jopa vähemmän. Ainut, jota moni ikäiseni ei ole kokenut on, pelko siitä pysyykö äiti pystyssä, miten saan hänet ylös jos hän kaatuu. Mikä on taudin seuraava vaihe. Koskaan en ole tavannut toista ikäistäni, jonka vanhempi sairastaa MS-tautia ja tuli yllätyksenä joskus kun tajusin etten ehkä olekaan ainoa.

Minua pelottaa koska äidin tauti on selvästi etenemis vaiheessa ja äidin oikeankäden toiminnot ovat todella heikot ajoittain. Mitä jos äitini oikeasti kuolee tuohon?

 

Miksei tämä nyt onnistu :D

 

Mä en ole kirjoittanut nyt vähään aikaan, johtuen siitä, etten saa mun ajatuksia sanoiksi. Eli asiaa olisi, mutten osaa kertoa niitä, ainakaan niin, että pysyn anonyyminä.

Tein isästäni viimeviikolla lastensuojeluilmoituksen, sen jälkeen kun isä oikeasti tahallaan yritti saada minut itkemään ja nosti ja repi nurkkaan kolmesti, karjui korvaan yms. Meinasin kirjoittaa terveydenhoitajan lapusta (johon hän oli siis kuvannut terveydenhoitaja käyntini tapahtumat ja asiat joita kerroin, mutta tajusin että se ei ole järkevää).

Meinasin kirjoittaa, mitä siinä lapset puheeksi keskustelussa puhuttiin, mutten ymmärtänyt itsekkään, eikä siellä mielestäni puhuttu edes mitään oleellista, joten jätin kirjoittamatta.

Meinasin kertoa mitä psykologilla puhuttiin, mutten jaksanut enää samana päivänä ja sitten se vain jäi.

Tarkoitus oli kertoa vanhempieni reaktiosta siihen kun värjään hiukset salaa, mutta mitäs kerron, kun eivät he reagoineet.

Ja olisi mulla muitakin aiheita, mutta ne eivät ole niin ajankohtaisia, joten ne voin toteuttaa heti vain kuin sellainen olo tulee.

Kohta kuitenkin tulee tekstiä :)