Miks elämä on vain yhtä riippuvuutta?

Triggerwarning

Mul on tänään ollu ahistava päivä. Ihan sairaan ahistava. Mua on vain vituttanu, väsyttäny ja ahistunu. On tuntunu et haluun vaan painaa terän iholle ja nähdä verta. Mut en mä voi.

Niin ja sitten mulla on kokoajan sellanen olo et haluisin olla ihan jonkun tyypin lähellä. Ihan sama kuka se tyyppi ois mut niiku haluisin vaan jonkun jota halailla tai pussailla. Jonkun jonka vieres voisin olla vaa ihan kiinni. Mikähän mua vaivaa. Ei tollanen voi olla normaalia. Mul on kauheen tyhjä olo. Mua vaan ahistaa ja vituttaa ja ahistaa. Haluisin pois.

Mul on vissii joku riippuvuus viel sokeriinki. Koko ajan tuntuu et itsi ois kiva taas syödä suklaata. Se ois niiku parasta ikinä. Voisin syödää keksejä, karkkeja, ihan mitä vaan sokeri pitoista koko ajan ja alan tulla huonolle tuulelle jos en saa sokeria. Mikä mua ihan oikeesti vaivaa.

Niin ja palataanpa siihen viiltelyyn. Mun ei oikeesti koskaan oo tehny mieli viiltää näin yhtäjaksosesti. Ja näin paljo. Kuin helppoo ois jos vois vaan painaa sen terän iholle, tuntee kivun, nähdä verta. Ihan sama vaik kuolisin siihen. Mä vaan haluun. Ihan oikeesti niiku ei.

Pitäs vissiin löytää uusia ahistuksen hallitsemis keinoja, mut ei oikeesti oo mitään niin tehokasta kuin viiltely. Oksentaminen tulee heti seuraavana, mutta ei sekään oo vaihtoehto. En halua alkaa taas oksentamaan ja sitä paitsi ei se tässä koulussa olisi edes mahdollista.

Kirjoitan jatkoa näin kahden päivän jälkeen, kun viimeksi jäi kesken. Olo on edelleen sama. Tuntuu kuin en vain jaksaisi mitään. En voi olla ajattelematta itsemurhaa ja sitä kuinka helppo ratkaisu se olisi. Ei kukaan ihan oikeasti tällä planeetalla kaipaa minua, ja ei minusta ole kuitenkaan ole kenellekkän sen vertaa hyötyä, että minun kannattaisi olla täällä.

Toisaalta en tiedä mikä minua nykyään vaivaa, mutta alan itkeä ihan sairaan helposti, mutten kuitenkaan siten, että kyyneliä oikeast tulisi monta vaan olo on vain sellainen. En voi myöskään itkeä muiden nähden. Se ei vain toimi niin.

Kun kirjoitin ensimmäisen kerran tätä postausta pelkäsin, että kaverini olisi käynyt tutkimassa tietokonettani, joten pyysin toista kaveria tarkistamaan milloin konettani on viimeksi käytetty. Poistin bloggerin sivun, mutta unohdin, että olin hakenut myös kuvia tähän postaukseen kuvahaulla hakusanalla itsemurha. Kaveri säikähti, mutta selittelin asian terveystiedon tehtävällä ja kaikki oli taas hyvin.

Näin tänään psykologiani ja tajusin kuinka suuren osan ajasta oikeasti feikkaan. Ei kukaan tykkäisi todellisesta minusta. Olen liian riippuvainen ihmisistä voidakseni olla oma itseni. Jos olisin se masentunut paska, joka oikeasti olen, ei kukaan haluaisi olla kanssani missään tekemisisssä. Hyvä kun nytkään haluaa. Ajattelen, että he liikkuvat kanssani, kun eivät he voi jättää minua yksinkään. Jos olisin vielä masentunut paska 24/7 niin kuka ihan oikeasti haluaisi olla minun kanssani missään tekemisissä.

Osaan feikata. Se on ainoita asioita joissa olen hyvä. Puhuimme kavereiden kanssa ja mietimme rooleja porukassa. Olen kuulemma se aina hymyilevä hauskuuttaja :D Voitte kuvitella kuinka korkeaksi hymyni tämän kuultuani nousi.

Voispa kuolla.

Pelkään pelkään ja pelkään :TRIGGERWARNING:

Oikeesti mä en tiiä mikä mua vaivaa, mä en vain saa aikaiseksi otettua konetta käteen ja aloitettua kirjoittamista vaikka se helpottaa mun oloa ihan sikana.

Mutta niin. Kuulumiset. Mun ja Ronjan juttu on ohi. Se ahistaa. Ihan saatanasti koska tykkäsin siitä oikeesti. Meidän näkeminen meni ihan hyvin mutta asutaan niin kaukana toisistamme, että se ei vain olisi toiminut. Ainakaan näin nuorena.

Tiiätteks kuin vaikeeta voi olla vaan ihan tavallinen ihminen. Mä en vain osaa. En osaa itkeä, en osaa auttaa, en vain jaksa joitain ihmisiä, koska niiden seurassa alkaa ainan vain ahdistaa.

Mä pelkään ihan saatanasti kaikkea. Mä pelkään ihmisiä. Mä pelkään sitä, että mä pelkään, koska se ei oo normaalia. Ei oo voi olla normaalia, että ihmiset ahistaa. Tää ei ois näin pelottavaa, jos olisin aina pelännyt ihmisiä, mutta se on tullut vasta lukion alettua. Ei mua ennen ahdistanut mennä kauppaan, koska siellä on niin paljon ihmisiä, tai koska saattoi tulla tuttuja vastaan. Ei mua ennen ahdistanut muutakuin silloin kun olin yksin. Olen kirjoittanut siitä tännekkin postausen. Ei sillä, etten vieläkin pelkäisi ihmisten menettämistä ja yksin jäämistä. Nykyään olen vain ahdistunut myös ihmisten seurassa.

Mä en tiiä mihin pakenisin tästä maailmasta. Aina vain ahdistaa. Ja ainiin lupasin uutena vuotena, etten viiltele tänä vuonna ja olen ollut nyt ihan vähän yli kuukauden kuivilla siitä.

Toivon, etten triggeroi näillä kuvilla ketään. Koskaan ennen en ole arpiani kuvannut, ja se taitaa olla aika harvinaistakin, ettei niistä ole vuotavina yhtään kuvaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että itse joskus myöhemmin triggeroisin galleriaa selatessani itseäni ja jatkaisi sitten. Vaikka tämä kuva onkin snäpissä otettu, en ole sitä missään välissä kenellekkään näyttänyt. Minulla on myös toinen kuva, joka on viimevikolta:

Pahoittelen kuvien epätarkkuutta, mutta en kumminkaan halua alkaa ottaa uudempia kuvia, koska näidenkään ottaminen ei ollut kovin nautinnollista. Tässä alemmassa kuvassa näkyy melkein kaikki arvet, mitä mulla on näkyvissä vielä. Koskaan en ole ihan kauhean syviä tehnyt ja siinä voin olla ylpeä itsestäni. Vanhin arpeni näkyy enää haaleana ja suurinta osaa arvista ei enää edes huomaa. Vasemman kätenikyynärtaipeesta ei löydy kohtaa, johon en olisi terällä koskenut.

Eilen oli tosi lähellä, että ottaisin terän käteen. Oli ahdistava ilta. Koko elämä ahdisti. Halusin pois, mutta silti pelkäsin sitä enemmänkuin mitään muuta. Pelkään kaikkea ihan liikaa. 

Jos olisin rohkea, en todennäköisesti olisi täällä enää. Ehkä on ihan hyvä, että pelkään. Mutta silti ei minun pitäisi pelätä ihmisiä. 

Pelkään, että luotan heihin ihan turhaan. Jos kukaan ei oikeasti välitä minusta, niin miksi heitä sitten kiinnostaisi minun asianikaan? Miksi kukaan ylipäätään kukaan välittäisi minusta?