Mutta niin. Kuulumiset. Mun ja Ronjan juttu on ohi. Se ahistaa. Ihan saatanasti koska tykkäsin siitä oikeesti. Meidän näkeminen meni ihan hyvin mutta asutaan niin kaukana toisistamme, että se ei vain olisi toiminut. Ainakaan näin nuorena.
Tiiätteks kuin vaikeeta voi olla vaan ihan tavallinen ihminen. Mä en vain osaa. En osaa itkeä, en osaa auttaa, en vain jaksa joitain ihmisiä, koska niiden seurassa alkaa ainan vain ahdistaa.
Mä pelkään ihan saatanasti kaikkea. Mä pelkään ihmisiä. Mä pelkään sitä, että mä pelkään, koska se ei oo normaalia. Ei oo voi olla normaalia, että ihmiset ahistaa. Tää ei ois näin pelottavaa, jos olisin aina pelännyt ihmisiä, mutta se on tullut vasta lukion alettua. Ei mua ennen ahdistanut mennä kauppaan, koska siellä on niin paljon ihmisiä, tai koska saattoi tulla tuttuja vastaan. Ei mua ennen ahdistanut muutakuin silloin kun olin yksin. Olen kirjoittanut siitä tännekkin postausen. Ei sillä, etten vieläkin pelkäisi ihmisten menettämistä ja yksin jäämistä. Nykyään olen vain ahdistunut myös ihmisten seurassa.
Mä en tiiä mihin pakenisin tästä maailmasta. Aina vain ahdistaa. Ja ainiin lupasin uutena vuotena, etten viiltele tänä vuonna ja olen ollut nyt ihan vähän yli kuukauden kuivilla siitä.
Toivon, etten triggeroi näillä kuvilla ketään. Koskaan ennen en ole arpiani kuvannut, ja se taitaa olla aika harvinaistakin, ettei niistä ole vuotavina yhtään kuvaa, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että itse joskus myöhemmin triggeroisin galleriaa selatessani itseäni ja jatkaisi sitten. Vaikka tämä kuva onkin snäpissä otettu, en ole sitä missään välissä kenellekkään näyttänyt. Minulla on myös toinen kuva, joka on viimevikolta:
Pahoittelen kuvien epätarkkuutta, mutta en kumminkaan halua alkaa ottaa uudempia kuvia, koska näidenkään ottaminen ei ollut kovin nautinnollista. Tässä alemmassa kuvassa näkyy melkein kaikki arvet, mitä mulla on näkyvissä vielä. Koskaan en ole ihan kauhean syviä tehnyt ja siinä voin olla ylpeä itsestäni. Vanhin arpeni näkyy enää haaleana ja suurinta osaa arvista ei enää edes huomaa. Vasemman kätenikyynärtaipeesta ei löydy kohtaa, johon en olisi terällä koskenut.
Eilen oli tosi lähellä, että ottaisin terän käteen. Oli ahdistava ilta. Koko elämä ahdisti. Halusin pois, mutta silti pelkäsin sitä enemmänkuin mitään muuta. Pelkään kaikkea ihan liikaa.
Jos olisin rohkea, en todennäköisesti olisi täällä enää. Ehkä on ihan hyvä, että pelkään. Mutta silti ei minun pitäisi pelätä ihmisiä.
Pelkään, että luotan heihin ihan turhaan. Jos kukaan ei oikeasti välitä minusta, niin miksi heitä sitten kiinnostaisi minun asianikaan? Miksi kukaan ylipäätään kukaan välittäisi minusta?
Ikävää, että teidän juttunne on ohi. Tästäkin kuitenkin jää varmasti mukava muisto, korvaamaton kokemus ja ehkä tulevaisuuden varalle asioita mitä kannattaa suhteessa ottaa eritavalla huomioon, kuten vaikkapa se välimatka. Kaikilla ei tämä suhteenmuoto onnistu.
VastaaPoistaViiltelyyn sen verran, että on hyvä päätös lopettaa. Vaikka kipu on mainio keino kanavoida ahdistusta, pelkoa ja ikäviä tunteita, kannattaa opetella kanavoimaan ne tilat jotenkin muuten. Viiltelystä tosiaankin jää arvet, jotka muistuttaa sekä hyvällä että pahalla tunteistasi koko elämän. Arvet tulevat varmasti herättämään kysymyksiä ja epäilyksiä muissa ihmisissä, ja ne saattavat kaduttaa ihan valtavasti jälkikäteen. Samalla viiltely voi olla hengenvaarallista. Liian syvä viilto, tai vaikka altistuminen tulehduksille.
Onko sulla mitään keinoa, millä saat helpotettua sun oloa? Jollekkin ystävälle juttelu puhelimessa, maalaaminen, piirtäminen, musiikki, vaikka pieni lenkki ulkona, joku lempisarja tms?
Itselläni esimerkiksi auttaa maalaaminen. Paperille on helppo siirtää ne tuntemukset, ahdistus, viha ja kaikki epämiellyttävät tunteet. Agressiivisen maalaamisen jälkeen mieli on paljon kirkkaampi. Sama koskee esim lenkkeilyä. Reipas juoksu tai kävely hyvän musiikin kanssa avaa ajatuksia.
Hei kiitos ihanasta kommentista! Mun on vaa jotenki tosi vaikeeta käsittää et meidän juttu on ohi, se tuntui sillon niin hyvältä. On kauheen vaikeeta koittaa luopuu tärkeestä ihmisestä varsinki ku ollaan edelleen kavereita. Helpompaa varmaa ois jos ei pidettäis enää ollenkaa yhteyttä mut en mä sitä haluu.
PoistaJa viiltelystä et kirjotan varmaan täs joku päivä siit lisää mut tää on ihan kauheen vaikeeta koska mul ei oikeesti oo oikee sellasii ahistusta helpottavia asioita vaik niit ollaanki psykologinki kans mietitty. Mut joo hei kiitos sulle ihana ku jaksoit panostaa gai ylipäätää kommentoida😅😘