Uusivuosi perheen kanssa

Mua pelottaa tuleva uusivuosi. Tulee olemaan ensimmäinen kertaus moneen vuoteen kun oon perheen kanssa silloin. Uusivuosi on aina ollut vähän ristiriitainen asia mulle. Silloin on ammuttu raketteja kun olin pieni. Sai valvoa. Sai sipsejä, mutta siinä ei ollut mitään erikoista sen kummemmin.

Ensimmäisen kerran uusivuosi oli merkittävä, kun pääsin viettämään sen kavereiden kanssa.Tehtiin kaikkee kivaa ja vietettiin aikaa yhdessä. Puhuttiin kaikkee syvällistä ja oltiin vain. Viime uusivuosi juotiin yhdessä. Sekin oli ihan ok. Mutta tänä vuonna mä en edes tiedä, mitä ne tekee. Mä tiedän vain, etten mä ole niiden kanssa. Mä en todennäköisesti näe kuin mystoreista, mitä he tekevät silloin. Samaan aikaan kun itse olen kotona ja toivon olevani jossain muualla.

Oikeasti tuntuu niin turhalta. Onko musta enää mihinkään. Ei mun elämässä tapahdu mitään. Saatan ehkä päästä ensiviikolla dinon luo yöksi, mutta sekin on vain ehkä. Koska pitää olla isältä lupa. Koska äitin lupa pelkästään ei kuulemma riitä. Miten se muka eroaa tavallisesta. Miksi muka en voisi tällä kertaa mennä yöksi kaverin luokse. Tai no äiti ja isä varmaan ovat huomanneet, että tässä on jotain enemmänkin. Mutta silti. Miksi se on niin ihmeellistä. Ihan tyhmää.

Mutta niin se uusivuosi. En tiedä muutakuin, että silloin ahdistaa. Ihan varmasti. Jo nyt ahdistaa aina kun tajuan, että ihan oikeasti minulla ei ole kavereita. Ei vain ole. Jos dino haluaa satuttaa mua, niin sillä on kaikki valmiudet siihen. Se on pelottavaa. Tiedän ettei se halua, mutta silti jos. Ikinä ei voi tietää.

Vaihdoin kuvat hauskoista hetkistä kavereiden kanssa, seinällä nyt oleviin sattuman varaisiin kuviin weheartitista. Sattui liikaa katsoa niitä. Minulla on edelleen muutamissa kehyksissä kuvia tämän hetkisistä kavereista, vaikka nekin ahdistaa. Ahdistaa tietää se, että minusta puhutaan paskaa ja etten voi luottaa ollenkaan. Kaverit vain ovat, koska ei ole muitakaan. Tuntuu yksinäiseltä. Tuntuu niin turhalta. Voinko edes tulevaisuudessa saada elämääni ihmisiä, joihin voi oikeasti luottaa ja jotka aidosti välittävät minusta? Voiko dino aidosti välittää minusta?

Kädet tärisee. Pelottaa. Olen ihan liian huono ja tyhmä. Minun pitäisi osata. Minun pitäisi. Mutten osaa. Miksi se on niin vaikeaa. Miksen osaa saada ihmisiä pitämään minusta ja viihtymään seurassani, vaikka olisin valmis hakemaan heille kuun taivaalta. Miksei ketään kiinnosta minä? 

Ahdistusbakteeri

Pieni ahdistus jouluruoista. Päällimäisenä kuitenkin onnellisuus. Silti vähän stressi ja paniikki. Mitä jos en kelpaa. Mutta sitten taas se onnellisuus. Onnellisuus ja kaikki positiiviset tunteet. Vain pieni ahdistus taustalla joka välillä puskee kovaa läpi. Mutta sitten se menee taas piiloon hyvien tunteiden taakse väijymään seuraavaa hyökkäys kertaa. Mutta silti se on olemassa. Välillä tuntui, että ne hyvät tunteet ovat hävinneet kokonaan kun ahdistus ja pelko olivat peittäneet ne täysin taakseen. Nyt tiedän, että ne on siellä aina. Eivät ne katoa vaikka ahdistus välillä ne peittääkin. Voin halutessani olla vahvempi kuin ahdistus. Voin piilottaa ahdistuksen hetkeksi jopa omasta mielestäni. Mutta tiedän myös, ettei se koskaan häivy kokonaan. Aina se odottaa otollista hetkeä hyökätä ja koittaa saada minua unohtamaan ne hyvät hetket.

Nykyään mun ahdistus tulee aivan eri tavalla kuin vuosi tai edes puoli vuotta sitten. Se on muuttanut muotoaan kun olen oppinut sietämään sitä. Ahdistus on vähän kuin virukset ja bakteerit. Kun sitä oppii sietämään, niin se muuttaa muotoaan paljon pahemmaksi. Eihän kenelläkään olisi mitään ongelmaa ahdistuksen kanssa, jos se olisi aina samanlaista. Sille olisi keksinyt keinot selättää se jo ennen kuin se edes tulee, eikä koskaan ahdistaisi. Joka kerta siinä on joku uusi asia, mitä ei osaa ottaa huomioon ja näin ahdistus pääsee taas yllättämään.

Mutta yhtälailla onnellisuus osaa manipuloida ahdistuksen piiloon. Jos onnellisuus ottaa vallan ja jatkuu pidemmän aikaa, ei enää muista, että ahdistusta on olemassa. Kunnes alkaa ahdistamaan se, ettei ole pitkään aikaan ahdistanut :D Ahdistus on vahvempi, jos sille antaa enemmän valtaa. Mutta miksi sille aina vahingossa antaa edes vähän valtaa? Ihmekkään, ettei kukaan selviä elämästä hengissä kun nämä asiat ovat niin monimutkaisia.

Toisaalta jos negatiivisia tunteita ei olisi, niin olisiko silloin edes positiivisia tunteita? Ei osattaisi verrata negatiivisiin tunteisiin, kuinka hyvä olo on. Mielummin valitsen vuoristoradan kuin maalla kulkevan junan. Vuoristoradan kyydissä on paljon hauskempaa. Junassa taas ei tule laskuja ja nousuja. Se on tylsää. Vuoristoradalla tulee huippuja ja kuoppia. Vaihtelua. Ei kerkeä tylsistyä. Mitä suurempia eroja huippujen ja kuoppien välillä on, sitä parempi vuoristorata on. Jos tunteissa olisi vain tasaista, eikä koskaan olisi niitä nousuja ja laskuja, uskoisin, että ainakin suurinosa kyylästyisi. Olisi tylsää. Ihan niinkuin junassakin.

Ja eikö me eletä kokeaksemme asioita. Ilman tunteita kokemuksetkin olisi laimeita. Ihan liiankin tylsiä. Jaksaisimmeko edes hankkia kokemuksia, jos emme saisi niistä hyvää tai huonoa mieltä? Tunteet on vain niin outo asia. Niitä ei voi nähdä, mutta silti ne vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei ole asiaa, mihin tunteet eivät vaikuta. Ihminen ei todennäköisesti edes eläisi ilman tunteita. Ei oltaisi edes pelätty syödyksi tulemista.

Ehkä sittenkin ihan hyvä vain, että välillä ahdistaa.

Mun jouluperinteet

Mulle joulu on aina ollut tärkeä juhla. Kun olin ihan pieni kirjoitin pukille toivelistan jo elokuussa ja sen jälkeen joka ikinen päivä piti laskea, kuinka monta yötä siihen jouluaattoon onkaan. Tonttuja varottiin tarkasti, koska olisihan se ollut hirveää jos niitä risuja olisi tullut. Vaikka joulun lumo onkin vähän lapsuudesta haihtunut, on joulu silti mulle tosi tärkee. 

Meidän joulu alkaa aina marraskuun viimeisestä viikonlopusta. Silloin laitetaan koristeita ympäri taloa. Joulukalenterit on ostettu jo marraskuun alussa ja jo joulukuuta odotetaan hurjasti. Marraskuun viimeisellä viikolla pikkusiskoillani on tapana kirjoittaa ylös, mitä he arvaavat mistäkin luukusta tulevan. Se joka saa enemmän oikein voittaa. 

Kun olin pieni, meillä oli tapana olla joka toinen joulu isäni vanhemmilla ja joka toinen äitini vanhemmilla. Nykyään se on siirtynyt siihen, että olemme äitini vanhemmilla, koska se on yksinkertaisesti helpompaa. Äidin vanhemmat asuvat lähempänä ja heillä on isompi talo. 

Joululaulut soivat koko joulukuun ja pipareita ja joulutorttuja on jatkuvasti tarjolla iltapalaksi. Kalenterin luukkuja availlaan ja kokoajan valmistaudutaan siihen, kun pakataan tavarat autoon ja lähdetään ajamaan kohti mummolaa. 

Mummolaan päästyä tulee pieni jännityksen tunne kun näkee miten paljon erilaisia ruokia on taas valmisteltu tai ollaan valmistamassa. Parhaan mukaan koitetaan auttaa isovanhempia ja ollaan yhdessä. Mummolaan mennään yleensä viimeistään aatonaattona ja siellä ollaan Tapaninpäivää asti tai pidempäänkin.

Jouluaattossa on tarkka kaava, millä se menee. Isovanhempani heräävät jo aamukuuden aikaan valmistelemaan päivää. Aamu kahdeksan aikaan syödään kaurapuuroa ja leipää ja saadaan jo ehkä maistaa jouluksi tehtyjä leivänpäällisiä. Sen jälkeen katsotaan, tottakai, joulupukin kuumalinjaa, ainakin siihen asti, että joku aikuisista tulee käskemään pihalle, että maltamme odottaa iltaan asti. Yleensä tässä vaiheessa olen tottunut lähtemään Tuitun kanssa joulukävelylle. Kävelemme rauhassa 6km lenkin ja katselemme kiireisiä ihmisiä ja jouluvaloja ikkunoissa. 

Takaisin päästyä on jo joulupuuron aika. Syödään ja pappa soittaa joululauluja pianolla. Katsotaan televisiosta joulurauhan julistus ja fiilistellään sitä. Seuraavat 4 tuntia tuntuvat ikuisuudelta kun lahjoja ilmestyy pikkuhiljaa kuusen alle sitä mukaa kun ne valmistuvat. Viimeisiä jouluruokia valmistellaan ja jännityksellä odotetaan. Joulupukkia meillä ei enää käy kun nuorinkin siskoni on jo 8-vuotias, mutta yleensä pukki olisi tullut siinä 4 jälkeen. 

Syödään. Niiin paljon hyvää ruokaa. Sitten vielä jälkiruokaa. Ihan ähky, mutta vielä pitää syödä vähän kun on niin hyvää. Joskus ilta kuuden aikaan kokoonnumme mummolan olohuoneeseen kun viimeisetki lahjat ovat ilmestyneet kuusen alle. Laulamme yhdessä joululauluvihkosta joululauluja ja kun pienet tuskastuvat me lapset jaamme paketit ja yleensä sen jälkeen aikuiset katselevat kun lapset avaavat lahjat. Kun lapset ovat saaneet paketit auki on aikuisilla hetki avata lahjansa. Tutkitaan lahjoja ja isä juo kahvia. Kerätään roskat pois ja ollaan yhdessä.

Koira ei saa mummolassa tulla sisälle kuin syömään ja se viettää aikansa lämmitetyssä leikkimökissä, mutta lahjojen avaamisen jälkeen koira haetaan syömään ja avaamaan lahjansa. Sen jälkeen lähden käyttämään sitä lenkillä joulumusiikkien soidessa kuulokkeista.

Takaisin tullessani saatamme syödä vielä jotain hedelmiä ja pienten on aika mennä nukkumaan. Isovanhempani käyvät jouluyön kirkossa ja muutamalla kerralla olen lähtenyt mukaankin, mutta se riippuu hyvin paljon sen hetkisestä mielialasta. 

Seuraavana aamuna saa leivänpäälle kaikkea hyvää, mitä edellisenä päivänä on ollut tarjolla. Serkkuja perheineen alkaa saapua paikalle ja teemme jotain yhdessä. Illalla syömme taas jouluruokia ja yleensä sinne on tullut vielä montaa uutta ruokaa, jota ei edes edellisenä päivänä ollut tarjolla. On se joulu vaan ihana. 

Millaisia jouluperinteitä teillä on?

Tasan vuosi siitä kun viimeksi viilsin.

Ihan hurjaa. Vuosi sitten vedin viimeisen kerran terää iholla. Tai ainakin tähän asti viimeisen. Mä en tiedä pitäiskö tämän tuntua jotenkin erityisen hyvältä. Ei musta tunnu yhtään miltään. Mulla tulee edelleen sellaisia ajoittaisia hetkiä, kun tuntuu, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin viiltely. Kuitenkin tiedostan siinä hetkessä, että viiltely ei ole vaihtoehto, koska olen lopettanut. Sitten hetken päästä ajatukset selkenevät hiukan ja sen avulla tajuan, että vaikka nyt tuntuu vaikealta, niin olen selvinnyt ennenkin ilman terää, joten minun on nytkin pakko pystyä siihen. Kai se on jonkinlaista ahdistuksen käsittelyä. Kai olen oppinut jollain tasolla käsittelemään tunteita nyt. Ehkä olen kasvanut.

Tähän väliin varoitan helposti triggeröityviä, jutut on oikeesti raakoja ja jos sulla menee huonosti niin ihan suoraan sanottuna: Älä lue.

Silti pelkään edelleen sitä tilannetta kun tajuan, että kädessäni on jäljet, enkä muista niiden tekemisestä yhtään mitään. Olen ollut tiedostomattomassa tilassa liian kauan ja satuttanut itseäni. En halua niin käyvän, mutta tässä vuoden sisällä se on ollut monta kertaa aivan liian lähellä. Haluaisin vain unohtaa koko viiltelyn olemassa olon. Mutta se ei ole mahdollista.

Kaikista pelottavinta on, että jos en olisi koskaan kuullut itseni satuttamisesta viiltämällä, en olisi sitä koskaan todennäköisemmin tehnyt. En olisi muodostanut riippuvuutta siihen niinkuin koulupsykologi mainitsi. Se ei edelleen vuoden kuivilla olon jälkeen pyörisi päässä. Mutta itsekkin kirjoitan siitä. Joku saattaa kuulla minun blogistani ensimmäisen kerran viiltelystä. Joku saattaa minun takiani haluta kokea sen pahan olon, jolla tuntuu niin hyvin saavan huomiota, itse.

Tutkin tätä postausta varten vanhoja päiväkirjojani. Oli outoa huomata, että ihan oikeasti olen silloin joskus ollut terve. Pahin asia, mitä päivässä oli tapahtunut oli se, kun äiti ei antanut katsoa elokuvaa. Siitä ajasta vain muutaman kuukauden päässä sanon vihaavani saunaa. Vihasin saunaa koska olin juuri istunut lauteitten alla. Olin istunut monta tuntia lauteitten alla, koska isällä oli mennyt hermot minuun. Olen kirjoittanut pelänneeni kun isällä on joku sairaus. Silloin asiat vielä olivat hyvin. Mutta yhtäkkiä vanhempieni voimavarat olivatkin todella vähissä, eikä kukaan selittänyt tarkemmin, miksi.

Rangaistukset ja muut eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet silloin minuun muuten mitenkään erityisen paljon. Olen itkenyt sitä ehkä yhden illan, mutta sen jälkeen olen vain unohtanut koko asian. Eihän niillä ole väliä. Tiedän etten ole kaikista huonoimmista oloista tuohon aikaan kirjoittanut ylös, mutta kaikki oli silloin vielä hallittavissa. Ei tullut mieleenkään vetää terää iholla. Ahdistusta oli ihan minimaalisen vähän.

Mutta sitten. Pari kuukautta eteenpäin ja valitan kuinka olen niin lihava. Kukaan ei kirjoittamani mukaan voi välittää minusta, painanhan hurjat 70kg. Kyykkyjä ja punnerruksia. Paljon. Paastoamista. Lisää liikuntaa. Ahdistusta siitä, etten voi syödä, sehän lihottaa. "Kaikki pojat rakastuu vaan laihoihin, enkä mä ikinä tuu saamaan ees ensisuudelmaa, jos en paina alle 50kg." Ahdistusta. Ahmimista. Ja taas paastoamista.

13.9.2014 mainitsen ensimmäisen kerran oksentaneeni. Olin varastanut vanhempien kaapista purkillisen sipsejä ja syönyt kaikki. Ahdistunut ja käynyt oksentamassa. Muistan, että otin paperia mukaan, koska kädethän menee otkuun oksentamisessa. En saanut mitään ulos, mutta voi kun se olisikin jäänyt siihen.

"Luin semmosta kirjaa, joka kertoo sellasest laihduttavasta tytöstä. Se oli aika siistii. Sielt sain myös tietää, että mun painoindeksi on 26. Normi painoindeksi mun ikäsel on sen mukaan 18-23 D: Eli nyt on pakko laihduttaa."

Nää syömättömyydet ja ruokavammailuthan ei sinänsä liity viiltelyyn, mutta mulla ne on ollu tosi merkittävässä roolissa viiltelyn alkamisen syissä. Se, että satuin syömään pullaa ta yhden keksin saattoi saada aikaan sellaisen vihan kehoa kohtaan, että jo se saattoi laukaista viiltelyn. 

29.9.2014: "Mä oon onnistunu tänään oleen aika hyvin syömättä. Oon syönyt vain 2 isän tekemää leipää jois oli voita. Sit mut pakotettiin syömään pulla jos oli aivan liikaa voita. Sit söin ennen uintia yhen mariannen etten pyörtyis veteen. Nyt syön purkkaa. Olin uimas ja uitiin kaks kilsaa. Sit kävin tunnin salilla ja meil oli liikkaa koulus. Oon aika hyvä :)"

Oon oikeesti ollut niin sairas. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos joku olisi huomannut. Olisi huomannut ne arvet käsissäni, mitä en uskaltanut edes itse nähdä. Viiltely oli jotain niin pelottavaa. Minullehan suututtaisiin, jos joku kuulisi siitä. En koskaan pyörtynyt kunnolla, siten että joku näkisi, syömättömyyden takia, mutta pätkiä siitä, kuinka olen huomannut makaavani yhtäkkiä maassa ja jatkanut elämääni normaalisti, löytyy. 

Herkkulakkoa. Paastoa. Lenkkeilyä. Oksentamista. Lisää oksemtamista ahmimisen jälkeen. Itsevihaa. Yksinäisyyttä.

Tää kuva on joululta jolloin oksensin viisi kertaa päivän aikana. Mun hiukset oli ohentuneet. Mua ahdisti. Koin olevani niiin lihava. Painoinhan jopa 67kg. 

Laihduinhan mä, mutta se itseviha vain kasvoi sen myötä. Puntari näytti jo 65kg, enkä ollut ollenkaan tyytyväinen. Tunsin itseni vain lihavemmaksi ja ällöttävämmäksi. Lintsasin ruokailuista ja kotona sanoin olevani täynnä koulu ruoasta. Laihduin vähän lisää. Perustin blogin, josta ei ole mitään tallessa. Sinne kirjoitin ensimmäistä kertaa viiltelystä. Myönsin sen itselleni.

Laihduttaminen väheni ja aloin syödä taas normaalisti. En jaksanut välittää. Paino nousi, mikä lisäsi ahdistusta kroppaa kohti. Viiltely lisääntyi.

Ensimmäisen kerran, kun päiväkirjaan viiltelystä olen maininnut on 15.4.2015. Siitä kaikki sitten lähtikin. Kyseisen muistiinpanon olen sutannut ja seuraavalle sivulle naureskellut sitä, kun olen edes ajatellut kirjoittaa siitä. Häpesin aivan äärettömän paljon. Aloin myös saamaan välillä paniikki kohtauksia, joita olen kuvaillut monen sivun verran vihkoon.

"Teki mieli viillellä, mut en voinu ku äiti just sano tänään mulle et mun pitää alkaa leikkaan marsujen kynnet paremmin. Se ei oikeesti tajuu. Onneks"

Kuka olisi arvannut, kuinka vaikeaa tavoite 15v:llä oli ollut viimeiset kaksi kuukautta ennen tätä kuvaa, koska äiti oli sanonut, että joutuu ostamaan hihallisen rippimekon jos minulla on marsun takia jälkiä käsissä. Tuossa vaiheessa riippuvuus viiltelyyn ei ollut vielä edes paha kun ajattelee loppu kesää tuona vuonna, mutta muistan kuinka lähellä olin silloin pistää terän iholle ja viiltää. Itsemurha ajatukset eivät tuolloin vielä olleet kovin vahvoina tai todellisia, mutta itsensä satuttaminen oli niin vahvasti mukana elämässä, että kauhistuttaa suoraan sanottuna näin jälkeenpäin. 

Ylipäätään. Tuossa vaiheessa vain yksi kaverini tiesi siitä, etten voi hyvin. Tuossa vaiheessa olin jo aivan lähellä pohjaa, eikä kukaan tiennyt. Kukaan ei tiennyt kuinka pahoin oikeasti voin. Olin jo vuoden viillellyt säännöllisesti, eikä kukaan ollut huomannut. Tai jos oli, niin ketään ei kiinnostanut. Asia, mitä viiltelyllä hain silloin aluksi oli huomio. Toivoin, että joku huomaa ja sanoo. Mutta ei. Tämän kuvan jälkeen meni ehkä kaksi päivää ja käteni näyttivät aivan hirveiltä. 

"Ahdisti. Menin majalle ja kiipesin sisään. Mietin, kuinka helppoo ois vaan hypätä ja lyödä pää kiveen ja kuolla pois."

Jatkoin ahmimista. Paino nousi kun en oksentanut. Ahdistuin. Viiltelin ja ahmin. Ja taas paino nousi ja oravanpyörä kiersi kierroksiaan.

"Mä vihaan itteeni ihan liikaa. Ei kukaan voi ihastuu näin läskiin ja rumaan tyttöön. Tekis ihan vitusti mieli viiltää, mut mä en voi tänään."

Tästä eteenpäin en edes itse pysty lukemaan päiväkirjoja ahdistumatta. Mutta pääpiirteittäin viiltely meni toodella paljon huonompaan suuntaan. On ihan järkyttävää lukea, kuinka olen edellisenä päivänä kirjoittanut viillelleeni pahemmin kuin koskaan ennen ja taas seuraavana päivänä kerron juuri vetäneeni ranteet auki. Olen ollut ihan sekaisin. Mutta sain apua joka aluksi vain pahensi tilannetta. En tiedä onko avulla sinänsä ollut itsessään merkitystä. Enemmän sanoisin sen auttaneen minua, että olen oppinut itsestäni. Tottakai psykologinkin luona oppii itsestään, mutta silti se työ pitää tehdä itse. Pitää itse päättää ettei viillä tai työnnä sormia kurkkuun. Pitää itse päättää haluavansa lopettaa pahan olon. Ja siinä päätöksen teossa voi olla apua terapiasta. Mutta silti se pitää itse tehdä, eikä kukaan sitä koskaan tee toisen puolesta. 

Tiedättekö mitä? Mä oon ihan oikeesti ylpeä itsestäni. Vitsit mä oon hyvä. Oikeesti. Tää on ihan uus tunne. Ehkä se oikeasti toimii niin, että lopulta kaikki kääntyy paremmin. Lopulta kaikki on mahdollista. Jos vain päättää niin.

kuulumisii

Mulla on epätodellinen olo. Mitä jos tää kaiki onkin vain kuviteltua, eikä ollenkaan todellista. Jos mua ei edes olekkaan olemassa. Oon varmaan muutamaankin kertaan nyt maininnut täällä siitä lasusta, joka musta tässä vastikää tehtiin. Noh eilen käytiin äidin kanssa kuuntelemassa perusteet siihen. Ei siin mitään, siihen oli vain kirjattu sellaisia asioita, joista en olisi halunnut äidin saavan tietää. Siellä oli kaiken maailman kuolema ajatuksista sun muista, mitä minulla ei enää edes aivan hirveästi dinon myötä ole.

Niiin dino. En tiedä kiinnostaako ketään, mutta ömn, meillä ehkä on jotain. Dino on kiva. Tykkään dinosta. Ja se tykkää musta. En oikein tiedä, mitä dinosta pitäisi ajatella, mutta tykkään siitä ihan hirveästi. Eilen kun se yhtäkkiä hiljeni kuudeksi tunniksi, en voinut keskittyä yhtään mihinkään. Dino vain pyörii aina vain mielessä. Dino on kiva. Dinon kanssa kaikki on paremmin.

Muuten mulla menee ihan hyvin. Meille tulee uusi marsu vanillalle kaveriksi kun edellinen kuoli jo aikoja sitten ja sitä ollaan kotona hypetetty, mutta muuten elän ihan tavallista koeviikon jälkeistä ja uuden jakson alkamisaikaa. Ainoo poikkeus mikä mun elämäs on tulossa on se marsu. Ja Dinon kanssa tapahtuu asioita kokoajan.

Tää on vähän turha postaus nyt, mutta halusin kirjoittaa tänne väliinkin jotain, koska valmistelen parhaillaan postausta viiltelystä. Sen vuoksi kun olen nyt joulukuun alussa ollut tasan vuoden viiltelemättä. Tiedätteks, mä oon ihan oikeesti aika ylpee itestäni. Olkaa tekin hyvii ja pääskää eroon pahoista tavoistanne!

Paineet kasvaa iän myötä

Tuntuu et mun pää hajoaa käsiin. Mun pitäis olla hyvä. Mun pitäis osata ja olla melkein aikuinen. Eihän siihen ole enää kuin vähän alle puoli vuotta kun olen täysi-ikäinen. Pitäisi käyttäytyä. Tietää asioista. Pärjätä elämässä. Mitä jos en osaa? Miten kaikki muut osaa?

Ilmoittauduin kevään yo-kirjotuksiin. Voin sanoa, että mua jännittää jo nyt aivan liikaa. Mitä jos se ei menekkään läpi ja olen vain nolo ja tyhmä? Mitä jos oli virhe ylipäätään tulla lukioon?

Haluaisin olla peter pan ja olla kasvamatta aikuiseksi. Yo-kirjoituksissa pelottaa kaikkein eniten se, että oon aina pitäny niitä semmosena aikuisten juttuna, jota mun ei tarvitse ollenkaan miettiä. Ei tarvitse murehtia asioita jotka ei liity mun elämän vaiheeseen ollenkaan. Ja yhtäkkiä ne liittyykin.

Miten osaan koskaan lukea niihin tarpeeksi, että läpäisen kokeet? Ja mitä ylipäätään saavutan sillä, että saan kokeet läpi. Lukion ylioppilastutkinnon ja porukoiden tyytyväisyyden joo, mutta onko sillä väliä? Onko yhtään millään väliä? Miten voin olla kiinnostunut ylioppilaskokeista kun tuntuu, etten jaksa olla kiinnostunut elämästäkään? Onko tää nyt aivan liian iso asia mulle suoritettavaks vai romahdanko tän takia vaan pahemmin? Onko musta yhtään mihinkään?

Meillä alkoi tänään koeviikko. Mulla on vasta huomenna ensimmäinen koe ja olen tänään koittanut lukea. Vaikka luinkin kirjan läpi ja ymmärsin asian, niin silti tuntuu, etten tehnyt tarpeeksi. Pitäisi olla parempi. Ei voi riittää, että yritän parhaani, kun pitäisi olla vielä parempi. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin eilen lukenut jo aloitetun kirjan loppuun ja tänään koko kirjan vielä uudestaan läpi, mutta olin väsynyt ja en jaksanut. Olisin voinut yrittää kovempaa. Mutta en jaksanut. Ihan tuntuu kuin olisin riittämätön. En koskaan saa aikaiseksi tarpeeksi. Niin hyvin, että olisin tyytyväinen.

Olenko koskaan riittävä? Riitänkö edes itselleni, vaikken muille riittäisikään? Voisin saada aikaan niin paljon enemmän. Miksen saa. Miksen osaa. Miksi miksi miksi. Vittu.

Jos aikuisuus tarkoittaa tätä, onko järkeä edes elää?

Oon sit vissiin kai ihastunut

Tää on hämmentävää. Muistatte kun kirjoitin pari postausta sitten kun ahdistaa dino ja se, mitä tämä mun ja sen juttu on. (postaukseen pääset tästä) Noh en edelleenkään tiedä, mitä tapahtuu, mutta en osaa kuvata tätä tunnetta muulla sanalla kuin ihastunut. Se on pelottavaa. Mä oon ihastunut jätkään. Mitä täällä tapahtuu?! :D

Mua ei ainakaan tällä hetkellä ahdista se mitenkään erityisesti. Se on ihan hyvä. Koska jos ahdistaisi, niin mistään ei tulisi mitään.

En tiedä tykkääkö dino minusta. Tai ehkä vähän. Tai paljonkin. Ehkä. Kauheen outoa, koska oon ihan erilainen ihminen. Tiedättehän kun yleensä kun kirjoitan blogiin niin on hyvin lähellä, että itken jollen itke. Se kuuluu siihen. Sen avulla puran ahdistusta. Mutta tällä hetkellä mun poskiin sattuu. Niihin sattuu, koska hymyilen liikaa. hymyilen liikaa, koska dinon viestit ja snäpit ja ihan vain olemassa olo tekee minut niin hyvälle tuulelle. Ja saa aikaan jonkun asian, jonka takia keskittymiskykyni katoaa ja en voi olla ajattelematta dinoa.

Kun dino sanoi eilen minua nätiksi meinasin kiljua ja olisin voinut pomppia ja juosta ihan kaikkialle. Saan dinosta jonkinlaista supervoimaa. Olen paremmalla tuulella, ja ahdistukset häviää nopeammin kun silloin kun saan dinolta snäpin, en voi muuta kuin hymyillä. Hymyilen ja hymyilen aina vain.

Toisaalta takana on pieni pelko. Mitä sitten jos tämä loppuu? Olenko vielä enemmän pohjalla kuin koskaan aiemmin? Mitä jos dinoa ei kiinnostakkaan? Jos se on mun kaa tekemisissä vain säälistä?

Tai jos kaikki meneekin perseelleen ja dino tajuaa kuinka outo ja tyhmä ja ruma olen ja ei haluakkaan enää jutella minulle? Jos olen liian outo ja dino ei sen takia tykkääkkään minusta. Jos en osaa olla ihminen, jos en osaakkaan olla jätkän kanssa? Jos kadunkin koko asiaa myöhemmin, koska dino haluaakin minulle pahaa?

Miksei kaikkiin kysymyksiin voi vain olla vastauksia valmiina? Olisi niin hienoa nähdä tulevaisuuteen ja nähdä onko tässä mitään järkeä. Voiko minusta ja dinosta tulla jotain?

Toisaalta en ole ollut dinon kanssa vielä läheisemmässä kontaktissa muuten kuin tanssiessa. Voi olla, että kaikki muuttuu vielä. Jos dino koskee minuun väärällä hetkellä, kun en ole valmis siihen, voi olla että kaikki on mennyttä.

Mutta koitan elää hetkessä. Koitan elää tässä kaikessa, mitä juuri nyt tapahtuu. Koska se ei tule takaisin.

Kirje isälle

Hei!

Miksi sä vihaat mua? Miks sä aina välillä esität välittäväs musta? Mitä on tapahtunut, ettet enää olekkaan kiinnostunut mun asioista?

Nyt on isänpäivä. Tai siis sillon ku tää postaus tulee julkisuuteen on. Mua pelottaa. Sun viime synttärit oli niin hirveet, että pelkään, että tuotetaan sulle taas pettymys. Sulle kivan tekeminen ei vaan oo kovin helppoa.

Sun syntymäpäivillä leivoin sulle kakun. Hain mopolla pitsat pitseeriasta, josta sä et tykänny. Vaikka sä et arvostanut sitä, niin haluaisin silti, et ymmärrät, että oot meille tärkeä.

Vaikka ne idiootit tekeekin susta kokoajan lasuja, mun takia, niin se ei tarkoita, et sun pitäis lähtee. Anteeks. Anteeks ihan oikeesti. Oon iha huono lapsi. Mua sattuu niin paljon se kuinka vihaat mua. Mutta silti ymmärrän sen vihan. Mä aiheutan sulle ongelmia. Mun takia jotkut vitun idiootit aikoo taas tehä susta lasun. Anteeks. Mä en halua, et ne tekee sen. Mä haluan, että kaikki on hyvin. Haluan olla hyvä lapsi, joka noudattaa odotuksia, saa hyviä numeroita kokeista ja olla muutenkin ongelmaton lapsi.

Mut jostain syystä mä en osaa. Mä haluaisin tykätä vain pojista. Haluaisin, että osaan sitä matikkaa, joka aiheuttaa mulle paniikkikohtauksia kun sä neuvot sitä mulle ja tympäännyt kun en opi. Haluaisin osata sitä niin hyvin, että voisit olla edes siinä asiassa musta ylpeä.

Muistatko kun piirsin joskus ehkä 5-vuotiaana kuvan, jossa me ollaan yhdessä tupakalla? Mä ajattelin, että oot ylpeä musta koska säkin teet niin ja koska sä oot mun isä niin et voi olla missään väärässä. Halusin tulla ihan samanlaiseks ja ihailin sua niin paljon. Mut sä suutuit mulle silleen pienesti. Suutuit ja tajusin, ettei tupakointi ole hyvä asia. Päätin, etten koskaan tupakoi, koska sun mielestä se oli paha asia. Arvaa mitä? Tulin tupakalta just ennen ku aloin kirjottaan tätä tekstii. En mä polta paljoakaan. Mul on mennyt puolet topasta puolessa vuodessa ja käyn röökillä vain silloin kun ahdistaa. Muistatko sen nopeen päihde valistuksen, jonka teit mulle sillonku olin ehkä seiskalla? Kysyit, ettenhän mä polta tai juo ja sanoin, etten koskaan aio. Sit kysyit viel huumeist. Siihenkin olin silleen. Huumeisiin en ookkaan koskenut mut muuten oon pettänyt sun lupauksen. Anteeks.

Tai muistatko kun joskus mentiin yhdessä autokauppaan. Katottiin autoja ja sä näytit mulle sun mielestä hienoimpia autoja. Mä tykkäsin enemmän isommista autoista. Kysyit aina, mikä on hienoin auto, niin etsin aina kaikkein isoimman auton. En muista oliko ne oikeasti mielestäni hienoimpia, mutta muistan sen, kun pelkäsin että ostat sellaisen pienen auton, jonka kyytiin kaikki eivät mahdu. Ajattelin, että minä olen se, joka ei mahdu kyytiin kun kaikki muut lähtevät jonnekin. Halusin olla mukana. Halusin, että välität. Pelkäsin, että et halua minun mahtuvan mukaan.

Mä ihan oikeasti haluaisin tietää miks vihaat mua. Sä oot mulle niin tärkeä ja koitan tehdä sun olon hyväks aina sillonku mun omat voimavarat riittää siihen. Ne tosin on ihan älyttömän vähissä. Tiedän, et niin on sullakin. Anteeks ku mä en jaksa. Mä oon sentään elossa vielä. Vaikka tuskin se sua kiinnostaa. Parhaani mukaan koitan kuitenkin näytellä kuin asiat olisivat hyvin, juuri niinkuin oot ohjeistanut mua.

Toivon, että vielä joskus tulevaisuudessa voin tehdä sut ylpeeks musta. Tai et sun elämäs on edes vähän helpompaa kuin tällä hetkellä mun täysikäistyttyä. Anteeksi, etten ole oikeanlainen.

Niin ihmeellinen elämä

Mä oon tarkkailija. Tarkkailen tilanteita aina sivusta ja välillä puutun niihin jos tilanteessa ovat minulle tutut ihmiset. Rakastan istua keskellä kaupunkia ja seurata ihmisiä. Se miten täysin tuntemattomatkin elävät omaa elämäänsä omien vaikeuksiensa ja onnentuojiensa kanssa tuntuu ihan utopistiselta.

Miten muutkin ihmiset voivat kokea elämää, miten on mahdollista, että ne joita en edes ole koskaan nähnyt ovat yhtä monimutkaisia olentoja kuin minä. Miten on edes mahdollista, että sellainen kehittyy. Tuntuu ihan hurjalta kun sitä tarkemmin ajattelee. Miten sellainen asia voisi edes olla sattumanvarainen? Miten yhtään mikään voisi olla tässä maailmassa sattumanvaraista.

Toisaalta jos kaikki onkin vain sattumanvaraista, mitä jos teen väärin, enkä esimerkiksi koskaan kohtaa ihmistä, joka oikeasti välittäisi minusta. Tai mitä jos vanhempani eivät juuri sinä iltana kun he tapasivat olisikaan päättäneet lähteä kavereidensa kanssa juhlimaan? He eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, eikä minua tai asioita, joihin minä olen vaikuttanut olisi koskaan tapahtunut. Jos olen vaikuttanut johonkin ihmiseen merkittävistä ja antanut tukea, sitä ei olisi tapahtunut.

Hurjaa, miten pienestä kaikki voi olla kiinni.

Opettaja, joka opettaa minulle filosofiaa, historiaa ja yhteiskunta oppia suositteli minulle protu leiriä. Se olisi kuulemma kuin tehty minulle, koska rakastan kaikkia leikkejä ja pohtimista. En ole koskaan ennen ajatellut edes asiaa, mutta nyt olen päivän pyöritellyt sitä mielessäni. Opettajan mielestä se olisi täydellinen minulle. En ole enää 15, joten pääsisin senioriprotuleirille, joka on suunnattu 16-20 vuotiaille.

Mitä jos sieltä löytyisi ystäviä. Tai jos siellä olisi kivaa. Olen myös kuullut, että siellä oppii todella paljon itsestä. Mitä jos jätän kokemuksen väliin ja jotain tärkeää jää tapahtumatta? En ole vielä maininnut asiasta vanhemmille, mutta olen aika varma, että he joko eivät suostu tai innostuvat. Toisaalta olen silloin jo 18, mutta njääh saa nähdä.

Onko jollain kokemuksia protuleireistä? Olisi hurjan kiva kuulla niitä, ehkä saisin selkiytettyä ajatuksia siitä niiden avulla.

Voisimpa olla varmempi asioista

Istun. Tuijotan psykologian kirjaa, mutta en saa mitään päähän. Koe on torstaina. Pitäisi osata. Pitäisi olla hyvä. Saatana kun pitäisi keskittyä. Ajatukset pyörii jossain ihan muualla. Ahdistaa. En tiedä mikä. Ei ole edes mikään suuri ahdistus. Silti se vie mun keskittymisen. Ihan kokonaan. Jos olisin robotti, pystyisin siirtämään keskittymisen lukemiseen. Mutta ei, kun olen ihan oikea ihminen.

Mitä jos olisinkin robotti? Silloin mä en osais keksiä omia ajatuksia ja olla ahdistunut. Vai voikohan robotin ohjelmoida ahdistuneeksi :D Tätä on mun ajatuksen kulku juuri tällä hetkellä.

Tai oikeastaan tiedän mikä ahdistaa. Oon taas aivan helvetin hukassa. Mulla on ehkä jotain juttuu yhen jätkän, kutsutaan vaik dinoks. Tässä ongelma on se, että mä en tiedä. Mä en tiedä haluanko olla pojan kanssa. Tanssin sen kanssa wanhat, ja ollaan ehkä enemmän kavereita, mutta kaikki olettaa ku näkee meidät yhessä, et ollaan pari. Jo se ahistaa. Mut musta alkaa tuntumaan, et seki olettaa, et meillä on jotain. Ja mä en tiedä, mitä mä oletan.

Hassua tässä on se, että yleensä teen kaikille jätkille heti ensimmäisenä selväks, etten halua mitään vakavampaa. Mut kun nyt mä en tiedä. Miks miks miks tää ahdistaa niin paljon. Miksen oo normaali ja hyväksy sitä, että saatan olla ihastunut jätkään. Tai edes tietää oonko mä ihastunut. Vai onko tää taas sitä kun koitan ihastua jätkiin, että olisin normaali. Voin sanoo, et oon aivan täysin sekasin. Voispa jäädä junan alle.

Miks tää eläminen on näin vaikeeta? Miksei kaikki vaan voi olla selvää?

Tarvisin elämään jonkun jota oikeesti kiinnostaa, mut must tuntuu, et torjun neki joita kiinnostaa edes vähän pois. Miks mä en osaa ja muut osaa. Miks ketään ei kiinnosta oonko mä hengis vai en. Miks mua ahistaa näin paljo.

Kyyneleet kulkevat ahdistuksen kanssa käsi kädessä

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ihan ensimmäisinä postauksina, mitä tästä blogista löytää. Jos jotain kiinnostaa lukea, niin tästä pääsette lukemaan ajatuksiani itkemiseen liittyen vuodelta 2015.

Itkeminen on edelleen maailman ahdistavin asia. Tuosta ajasta sen vain erottaa siten, etten enää hallitse sitä. Jos isä huutaa minulle, kyyneleet alkavat väkisin tunkea läpi. En vain osaa hallita niitä. Ja kuten jo tuolloin olin tajunnut, se hermostuttaa isää vain enemmän ja enemmän. Jos isä näkee minun itkevän, hän huutaa enemmän ja usein siitä, ettei minulla ole mitään syytä itkeä, koska itseppä olen tehnyt tyhmästi. Se, että olen tehnyt tyhmästi voi tarkoittaa sitä, että olen sanonut jotain väärään aikaan tai väärällä tavalla. Olen huokaissut väärällä hetkellä tai näyttänyt ahdistuneelta. Tai sanonut vastaan. Ollut erimieltä jostain asiasta.

En tiedä, mikä siinä huutamisessa saa paniikkireaktion aikaan, joka taas tunkee kyyneleet silmistäni. Nykyään jos kuka tahansa korottaa ääntään minulle, saan jotenkin päähäni jonkun tilaneen, jossa isä huutaa minulle ja saan tehdä töitä, jotten ala siinäkin tilanteessa itkemään.

Muissa tilanteissa itken erittäin harvoin. Kuitenkin paljon useammin kuin ennen. Minulle sellaisissa tilanteissa itkeminen on sellaista, että kyyneleet vain valuvat silmistä ja muuten olen aivan normaalisti. Huutamistilanteissa taas itken ns. normaalisti siten, että kuulostan siltä, kuin itkevät ihmiset yleensä kuulostavat.

Kavereiden edessä en pysty itkemään. Pelkään sitä, kuinka haavoittuva minusta sen jälkeen tulisi. Ja jotenkin se, että pitäisi olla niin avoin ja itkeä toisen ihmisen nähden on aivan liian pelottava ajatus. Äidin ja sisarusteni edessä pystyn itkemään vain jos saan tuollaisen paniikki reaktion, enkä pysty olemaan itkemättäkään. Siinäkin tilanteessa poistun omiin oloihin jos se on mahdollista.

En osaa myöskään toimia tilanteessa, jossa joku tuttu alkaa itkemään. Minua ei haittaa, että joku itkee, mutten osaa tehdä mitään. En uskalla halata, koska joitakin ahdistaa se. Pelkään myös olevani niin ällöttävä, etteivät he halua minulta halausta. Miksi halaus edes auttaa itkemiseen?

Olen ennenkin maininnut tästä, mutta se, että itken yhä useammin ei ole hyvä. Itkeminen nimittäin ahdistaa minua vain lisää. Se ahdistaa lisää, koska koen sen olevan väärin. Aina kun itken, saan paniikkireaktion siitä, että teen nyt jotain todella pahaa. Oikeasti tiedän, että se ei ole väärin, mutta aina jos isä näkee, että itken, niin saan aivan hirmuiset huudot, koska isää ahdistaa muiden itkeminen.

Kuten ehkä huomaatte niin tämä elämä on yhtä noidan kehää. Siitä, että teen jotain väärin, seuraa se, että minulle huudetaan ja koska minulle huudetaan itken ja sen seurauksena minulle huudetaan paljon enemmän, minkä takia ahdistun ja teen taas jotain väärin. Tässä pitää myös tietää, ettei meillä kotona saa muut kuin isä olla ahdistuneita. Sekin ahdistaa isää lisää. Vittu.

Kaiken huippu tässä on, että lopetin juuri psykologikäynnit. Psykologi ei ollut kiinnostunut mun asioista ja kaiken maailman kokousten avulla vain pahentaa tilannetta, mutta silti tämä on aivan hurjan pelottavaa, koska olen jälleen lähes yhtä pohjalla kuin viimeksi pahimpaan aikaan. Silloin olisin tappanut itseni jos ei olisi ollut ketään jolle puhua. Nyt minulla ei ole. Mutta selvisin viime kerrasta, niin minun on myös pakko selvitä pinnalle tällä kertaa. Mutta yksin. Olen ihan yksin.

Syysloma

Anteeks, etten oo kirjottanu. En oo uskaltanu. En oo uskaltanu, koska pelkään triggeröiväni teitä. Pelkään, et kirjoitan jotain aivan liian sairasta, joka saa jonkun teistä tekemään itselleen jotain pahaa. Toivon, ettei teksteilläni ole niin suurta vaikutusta. Mutta aiheeseen.

Oon tässä syyslomalla koittanut onnistua osiaalisessa elämässä edes hiukan paremmin kuin kesällä. En mä kavereita ole nähnyt, mutta kävin Espoossa mummolassa näkemässä sukulaisia. Siellä asuvat sukulaiset ovat isän puolelta ja ne on tähän asti olleet mulle tärkeitä, koska ne on osoittaneet välittämistä ja antaneet huomiota. Tällä kertaa silmäni kuitenkin aukesivat hieman lisää. Ei niitä oikeasti kiinnosta. 4-vuotias serkkuni on ainoa, joka oikeasti haluaa nähdä minua ja olla seurassani.

Vaikka kuvittelin, että menen sosiaalisen elämän pariin, niin silti tein melkein kaiken yksin. Toisena päivänä siellä ollessani koitin ehdottaa yhteistä tekemistä, josta ajattelin heidänkin pitävän, mutta he vain sanoivat, että jos haluan, niin voin mennä.

Tuntuu, että se millainen isä on vaikuttaa siihen, kuinka huono olen ihmisenä. Tottakai se, että isä estää koko sukunsa puhelut yms vaikuttaa myös siihen, miten he minuun suhtautuvat. Tuntuu myös aina siellä käydessä, kuin olisin kuulustelussa, koska he eivät tiedä mitään perheeni asioista nykyään.

Olen aina ihaillut isän siskoa eli tätiäni. Hän on ollut jotenkin täydellinen. Hän ymmärtää vihani isää kohtaan ja aina kun kerron jonkun asian, mitä isä on tehnyt saan häneltä jonkinlaista ymmärrystä. Hänen suhteensa isääni on kuulemani mukaan aina ollut heikko. Täti on kiva, mutta tällä kertaa huomasin hänessä joitain samoja piirteitä kuin isässä. Se oli pelottavaa.

Pelottavaa on myös, että niitä joitain asioita on myös minussa. En halua tulla samanlaiseksi kuin isä. Eieiei. En halua. En halua olla paha ihminen. Haluan olla terve.

Ainoa asia, minkä haluaisin periä isältä on ruoansulatus. Silloin pysyisin laihana. Nyt olen niin lihava, että en edes Wanhojen mekkoa löydä. Olisipa wanhat olleet jo 2 vuotta sitten kun olin vielä laihempi. Ahdistaa. Haluaisin vain olla normaali. Tavallinen ihminen, jonka perhe voi hyvin ja jolla on paljon ystäviä ja kaikki hyvin. En halua olla minä.

Kuinka tulla normaaliksi ja saada ihmiset kiinnostumaan minusta?

Eihän mulla voi mitään paniikkihäiriöö olla?

 Mun psykologin mielestä mun kuvaamat ahdistuskohtaukset vois olla paniikkikohtauksia. Mä en halua uskoa siihen. en en en. En mä oo sairas. Mul on vaa välillä vähän huonompia päiviä, niinhän se on? En mä oo sairas, ei en oikeesti, mun mieli on vaan erilainen ku muilla. Kyllä mä oon ihan normaali. Ei mua vaivaa mikään. Se sao myös, et mun kannattais harkita psykoterapiaa. Mikä se ees on? Miksi mun sinne pitäis mennä. Mähän oon vaan ihan tavallinen ihminen. Ja ei ne ahistuskohtaukset voi olla paniikkikohtauksia, ei mulle tuu niistä sellasta oloa, et mä luulen ihan oikeesti kuolevani, se ajatus on vaan on sillä hetkellä sellainen ohi menevä. Kyllä mä tiedostan, etten mä siihen ahistukseen sillä hetkellä kuole, vaikken saakkaan henkee ja sydän hakkaa. Ei se sillon voi olla paniikkikohtaus, eihän?

Kurkus tuntuu joku pala, mikä estää mua hengittämästä. Se kasvaa ja koska en saa henkee nii sydän alkaa hakkaamaan. Kyyneleet valuu, koska pelkään niin paljon. Pelkään, pelkään ja pelkään. Miks oon niin heikko. Tuntuu, että kuolen. Kuolen siihen, etten osaa olla ihminen ja normaali. Miten muut osaavat? Miksi olen niin perkeleen heikko, etten edes hengittämään pysty siten, että en itkisi pelosta, koska en saa henkeä. Niin paljon ajatuksia. Aivan liikaa. Tuolla on junarata. Milloinhan seuraava tulisi? Olenko aivan sekaisin. En minä nyt kuolla voi. Olisin paha. Niin paha. Ei, mun on pakko kestää.

Mulla ei siis juuri tällä hetkellä ole ahistusta. Tuo oli vain esimerkki. Tuon kaavan kautta se yleensä menee ja ne kestävät noin kahdesta minuutista tuntiin. Tällä hetkellä on vain tylsää. Ei mitään järkevää tekemistä. Pelottaa, koska ahistuskohtaus saattaa tulla myös siitä, ettei mulla ole mitään. Tulee niin turha olo. Kuin käyttäisin elämäni hukkaan. Mitä mä teen. Ei täs oo mitään järkee.

Radalla ku juna

Mä pelkään kuolemaa. Ihan oikeesti pelkään. Se on varmaan ihan tervettä, pelkään itseäni myös. Pelkään itseäni, koska mä ajattelen niin paljon kuolemaa. En hallitse aina itseäni, joten pelkään, että teen jotain itselleni ilman, että tajuan sitä todellisuudessa.

Ette usko millaiseksi menin näitäkin kuvia otettaessa. Tuo junarata oli aivan hirveä. Jos oisin ollut yksin, niin olisin alkanut itkemään. Olin kuitenkin muutaman kaverin kanssa, jotka alun perin keksivät, että meidän pitää ottaa kuvia radalla, koska ne näyttää hienolta. Ei siinä, kyllähän nuo ovat ihan sairaan hienoja. Mutta nimenomaan sairaan. Mua pelotti se, että joskus olin oikeasti menossa tuolle junaradalle. Silloin olin ihan toisessa mielentilassa. Halusin kuolla. Nyt pelkäsin. Jos juna tuleekin, emmekä huomaa. Kuolisimme kaikki. Olisin paha, koska en estänyt sitä. 

Kaverit rauhoittelivat, että näemme molempiin suuntiin monen kilometrin päähän, joten juna ei voi vain ilmestyä ja ajaa päälle. Eihän se voikkaan, mutta jos menen sekaisin ja jääntarkoituksella alle kun näen sen? Onneksi junaa ei tullut

Emme me kyllä viipyneetkään radalla kuin ehkä vartin kun otimme kaikista kolmesta kuvat. Oli meillä ihan hauskaa, mutta silti pelotti. Ei ole kivaa kun ei mene niin hyvin. Kukaan kavereistani ei tosin onneksi tiedä, kuinka huonosti mun pään sisällä oikeesi menee. He tietävät ettei kaikki ole kunnossa, mutta eivät kumminkaan sitä, kuinka huonosti asiat oikeasti menevät. Mua oikeesti kauhistuttaa se, kuinka nopeesti mä putoon. Vielä kuukaus sitten en ajatellut mitään kuolemaan liittyvää ja viiltelyt sun muut itsensä satuttamisetkin pyörivät loppujen lopuksi todella vähän mielessä. 

On oikeasti pelottavaa, että vielä kesän alussa olin ihan kunnossa. Olin onnellinen ja ajattelin, että kaikki on nyt hyvin. Ei mulle nytkään ole mitään kovin erikoista tapahtunut. Äidin sairaalaan joutuminen pisti mua oikeesti aika hurjasti alaspäin. Jos olisin normaali ihminen, niin se ei olisi vaikuttanut noin paljon. Myös se, ettei psykologia kiinnosta, on vaikuttanut vointiin ja siihen miten jaksan aika hurjasti. Tarvitsisin jonkun oikean ihmisen, joka välittää siitä, miä mulle kuuluu oikeasti, eikä kuulu perheeseen.

Mä lisään tänne blogiin kuvia erittäin harvoin, koska mulla ei yksin kertaisesti tuu otettua sellaisia kuvia, joita tänne vois laittaa. Mun toinen este on ollu se, etten oo osannu tällä läppärillä lisätä niitä ja en halua siirtää mun kuvia perheen yhteiselle koneelle. Nyt kuitenkin opin lisäämään kuvia tällä koneella, joten ehkä niitä alkaa pikkuhiljaa tulla useamminkin. Ainakin mun mielestä postauksia, joissa on kuvia, on plajon mukavampi lukea kuin sellaisia, joissa on vain tekstiä.

Niin ja hei jos on ideoita, mistä haluatte mun kirjoittavan niin laittakaa kommentteihin, koska tuntuu, että oon vähän hukassa sen suhteen, mitä te haluaisitte multa lukea. Kaikki ideat, mitä mulla itsellä on, on synkkiä ja haluaisin kirjoittaa jostain kivastakin aiheesta välillä.

Tuntuu et oon ihan väärä

Koko viikonlopun ajan mun oli tarkotus kirjottaa semmonen ns. parempi postaus, mut se jäi nyt seuraavaan kertaan tälleen keskellä koeviikkoa. Mun on ihan pakko kirjottaa mun ajatuksia ylös nyt. Mun pää flippaa täl vauhdil ihan kohta. Mua ahdistaa aivan liikaa.

Mä en osaa selittää tätä tunnetta. Ahdistus. Ja sellainen olo kuin tekisin pelkällä olemassa olollani jotain pahaa. Mun kämppis zein ei tullu viel tänään, ja se mahdollisti sen et voin kirjottaa, koska muuten olisin nukkumassa jo. Mut mulla on jotenki ihan sairaan syyllinen olo. Tuntuu et koko mun olemassa olo on väärin. Miksen voi olla niinkuin muut? normaali, sellanen ihan tavallinen ihminen, jonka ongelmat on pahimmillaan luokkaa, et minkälaisen suklaapatukan haluaa ostaa.

Mua ahistaa se et mä en tiedä, mikä mä oon. En voi olla muutako se, mikä muutki mut silti tykkään tytöistä. Oonko tulossa hulluks? En mä saa olla huono. Miks oon näin perseestä.

On ihan sairaan pelottavaa, et mulle tulee taas kuolemaan liittyviä ajatuksia. Havahdun aina niistä silleen yhtäkkiä ja pelkään, koska mun pään sisällä kaikki menee kokoajan huonompaan suuntaan. Ahdistaa koko ajan vain enemmän ja sit ku tajuan et mä en sais olla näin ahdistunu, niin ahdistaa vaan lisää. Mun pitäis olla hyvä. Mun pitäis olla ilonen ja hyvällä tuulella. Mun pitäis olla hetero. Miksen mä oo?

Kaikista pelottavinta ja syyllistävintä niissä ajatuksissa kuolemaan liittyvissä asioissa on, että mä oon huomannu, et mun siskot välittää musta oikeesti. Niillä on aina hirvee ikävä mua kun oon viikot täällä koulussa ja kun tuun kotiin, niin ne roikkuu mun kaulassa ja haluu olla mun kaa. Mullaki on niitä ikävä. Jos mä tekisin jotain pahaa itelleni, niin se musertais ne. En mä pysty itkemättä ajatteleen ees koko asiaa.

Muita joitten takia eläisin ei sit ookkaan. Muitten mielestä ois varmaan ihan hyvä vaan jos kuolisin. Äiti nyt ei varmaan kestäis sitä, mut hei se on aikunen. Kyl se selviäis. Kavereita taas ei kiinnostais. Oon paha. Niitten ois parempi ilman mua. Ahdistaa. Niiin paljon.

Haluun nää ajatukset pois. En haluu ajatella kuolemaa. Haluun olla ilonen. Haluun olla normaali. Ehkä alan vaan nukkumaan niin pääsen ees jotenki huomisesta äikän kokeesta läpi. Kirjotan sen postauksen, mitä oon täs yrittäny jossain vaiheeessa. Anteeks taas tää sekavuus. Ja älkää triggeröitykö, se on vaan mä ja mun elämä, sen ei tarvii liittyy sun elämään mitenkään.

Oonko mä vaan leikisti elossa?

Läskiahistusta, ahistusta, ahistusta muuten vaan, ja sit muuten joo ihan ok:ta. Se on se mitä mulle kuuluu. Mä oon väsynyt. Ja ahdistunut. Stressitasotkin on korkeella lähestyvän koeviikon ja muutenkin sen takia, mitä elämässä tapahtuu.

Mä pelkään itteeni. Taas. Mun blogissa on aivan liian monta tekstiä siitä, kuinka mä pelkään itteeni. Mä meen alas. Putoon. Aina vain syvemmälle. Feikkaan jo niin paljon, että pelkään, että feikkaamisen huomaa. Äitikin on alkanut kiinnittämään minuun jotain erityistä huomiota sen jälkeen, kun se oli soittanut psykologille ja psykologi oli sanonut olevansa todella huolestunut musta. Miks se ois huolestunut musta? Sillehän on ihan sama onko mua vai ei.

Ylipäätään ainoa jolle mun olemassa ololla on enää väliä, on mun wanhojen pari. Wanhat on myös yksi suuri stressin aihe. Mun pitäis löytää mekko. Mikään ei mahu mun päälle. Ne maksaa aivan liikaa. Mut jos koitetaan pysyä positiivisina, niin mulla on ainakin yks syy elää. Pitää koittaa muistaa se vaikeimpinakin hetkinä.

Mun ajatus ei kulje. Ahistaa liikaa. Mut haluan kirjottaa. Kirjottaminen auttaa. Jännitettä luo Zein, joka makaa tos alle kahen metrin päässä. Pelottaa et se näkee, mitä mä kirjotan. En haluu et sekään tietää, mitä mulle oikeesti kuuluu, ja kuinka monena iltana olisin itkenyt, jos se ei olisi samassa huoneessa.

Lisäksi mulla on tapana puhua unissaan. Yhtenä yönä olin kuulemma huutanut apua. Pelkään nukkumista, koska saatan paljastaa silloin vahingossa sen, mitä oikeasti tunnen. Se on pakko piilottaa.

Miksei elämä voi heittää vähemmän? En mä tarvii niitä liian hyviä oloja, kun olis ees vähän vähemmän pahoja oloja. Tai siis, ettei olo menis näin pahaksi. Toisaalta mulla on epätodellinen olo. Mitä jos millään ei oikeesti oo mitään väliä. Mitä jos en jaksa.

Anteeks, en osannu oikeesti kirjottaa järkevästi nyt. Lupaan olla seuraavalla kerralla parempi.

Ja ai niin. Perustin ig käyttäjän yksityisenä blogille. Saatte mennä seuraamaan, jos kiinnostaa. Hyväksyn sinne vain tuntemattomat, koska en todellakaan halua, että läheiset saavat tietää, miten mulla oikeasti menee. en tiedä kiinnostaako ketään, mutta sinne päivittelen fiiliksiä täysin ajankohtaisesti. Kuvat ovat mustia, mutta tekstit aitoa mua. Löydätte sen kirjoittamalla hakuun @tavoite00

Mitään en osaa

Varoitan heti alkuun, ettö tästä tekstistä voi tulla todella sekava. Mut se on asia mikä kuvaa mun mieltä tällä hetkellä. Niin paljon asioita. Niin sekaisin ajatuksissa. Olenko edes järjissäni. Oikeeti välillä oon miettinyt, et jos kaikki vain valehtelevat minun olevan täysjärkinen. Mitä jos olenkin kehitysvammainen ja kaikki vain uskottelevat minun olevan normaali? Kuulostaa hullulta, mutta nuo ajatukset ovat aivan todellisia. Tuntuu kuin olisin jotenkin erityisen heikko tai jotain. Miksen osaa olla normaalisti niin kuin muut ovat. Ei sillä, että kehitysvammaisissa olisi jotain vikaa, mutta mitä jos itsekkin olen sellainen. Enhän mä osaa mitää, eikö se viittaa siihen. En osaa ihmissuhteita. olen yksinäinen paska. En osaa kieliä. Vaikka kuinka luen, saan silti nelosia.

En osaa ihastua poikiin. Meillä oli jälleen kaveriporukan sisällä kunnon draamat viikon loppu puolella. Se johtui siitä, että k on uskovainen, eikä voi ymmärtää miten voi ihastua samaan sukupuoleen koska se on syntiä. Hän kyseli ruokalassa, miten se on mahdollista ja oli aivan liian lähellä, etten alkanut itkemään. Olen paha. Miksi mä oon näin viallinen. Miksen voi olla vaan normaali ja ihastua poikiin. Miksei k tajua, kuinka kovasti yritän ihastua poikiin. 

Miksen osaa tulla kaapista vanhemmille? Miksi pelkään niin paljon, että kaikki vihaavat minua. Ainakin osaan sen verran, että otan vastuun, enkä kerro, koska se romahduttaisi heidät. Sitä en kestäisi, koska he hajoaisivat takiani. Olen huono ihminen. Paha. Olen niin paha.

En myöskään osaa olla hyvä lapsi. Taas, kun kävin tuon äskeisen draaman jälkeen näkemässä psykologia, puhuimme ensin siitä, mutta sitten aihe vaihtui perheeseeni. Psykologi haluaisi, että teen taas lastensuojeluilmoituksen perheestäni. Hän ei mielestään osaa auttaa minua muutenkaan. Vittu. Siitä ei oo hyötyä, se vain pahentaisi tilannetta. Ei yhtään hyvä. Olen kuulemma ehdoton, koska en siihen suostu. Haluaisin ensin kuulla sen hyödyt, muttei hän niitäkään osaa kertoa. Meillä käy jo sossusta ainakin viisi eri ihmistä aina silloin tällöin, ja ainoa asia, minkä keksin tehtäväksi on se, että minut sijoitetaan pois kotoa. Se on asia, mitä en todellakaan halua. Oikesti. Siinä vaiheessa mulla ei oikeesti olisi enää syytä elää. Mulla ei olisi yhtään ketään. Mulla ei olisi pikkusiskoa, joka on mulle tärkeintä maailmassa, eikä mulla olisi äitiä tai mun koiraa. Asioita, jotka pitää mut elossa sillä, että ne välittää. 

Mulla ei ole montaa ihmistä jotka välittää, mutta jos mut sijoitettais pois kotoa, niin silloin mulla ei ois enään ketään. Jotain tukihenkilöä se koitti ehdottaa, mutta ei se ole sama asia, että jotakin kiinnostaa, mitä mulle kuuluu vaan, koska sille maksetaan siitä. 

Miksen osaa olla mielenkiintoinen ihminen, jolla on paljon ystäviä. Edes sellaisia, joiden kanssa voi vain hengata. Miksi olen näin yksinäinen?

Yksinäisyyden oravanpyörä

Hei te siellä! Te sosiaaliset ihmiset ihmiset, joilla on paljon ystäviä. Ja te myös, joilla ei ole kuin muutama ystävä. Toisin sanoen kaikki ihmiset, jotka ovat edes jossain sosiaalisessa kanssa käymisessä ollut joskus jonkun kanssa. Tai jotka haluaisivat olla jonkun kanssa tekemisissä.

Oletteko tavanneet ihmisen, joka tunkeutuu seuraan ja kyselee ärsytykseen asti, jos voitaisiin nähdä ja tehdä jotain yhdessä, ihan vaan muuten vaan. Tai jos ei ole aikaa, niin juteltaisiin edes netin välityksellä. Ei sitä ilmaista erikseen, mutta silloin jos se toinen kieltäytyy näkemisestä, niin jää spämmimään sitä toista. Kysellen vaikka kuulumisia.

Ennen ärsyynnyin tällaisista ihmisistä, nykyään olen tajunnut itsekkin pikkuhiljaa kuuluvani niihin. Oli kerta kaikkiaan raivostuttavaa, kun joku tuttu, jonka kanssa oli ihan ok olla silloin tällöin, kysyi jatkuvasti jos voitaisiin nähdä. Ei ollut aikaa sellaiselle. Eikä kyllä kiinnostustakaan. Se vähä kiinnostus, mikä siihen ihmiseen oli, meni siinä, kun se kyseli tapaamista ja kuulumisia jatkuvasti.

Nykyään vaikutan itse aivan liikaa sellaiselta ihmiseltä. Mulla ei ihan oikeasti ole ketään. Ei ketään kiinnosta liikkua mun kanssa ja kun juttelen jollekin edes puhelimen välityksellä, tuntuu kuin se olisi sille toiselle sellaista pakko pullaa. Epäilen jatkuvasti sitä, kiinnostaako sitä toista tai ylipäätään ketään olla seurassani ja näin karkotan vain lisää ihmisiä pois elämästäni.  

En haluaisi vaivata ketään itselläni, mutta yksinäisyyden tunne on vain niin valtava. Jos tiedän, että kaverit menevät tekemään jotain, en uskalla kysyä, pääsenkö mukaan, etten vaikuttaisi liian tyrkyltä. Ja silti tiedän välillä vaikuttavani. Lähetän snäppejä, vaikkei minun pitäisi, koska silloin ne ihmiset menettävät kiinnostuksen minuun, koska puhun liikaa. Toisaalta jos en sano mitään, minut unohdetaan ja silloin minulla ei ole enää ketään. 

Muilla on muitakin kavereita joille snäpätä, minulla vain tämä yksi porukka. Ei niitä kiinnosta. Miksi yhtään ketään kiinnostaisi minä. Miksi kukaan haluaisi puhua minulle ja kiinnostua asioista, joita kerron. Miksi kukaan uusi ihminen haluaisi tutustua minuun. Ei minussa ole mitään jännittävää. Miten olla vaikeasti tavoiteltava, kun ainoa asia, mitä haluaa on huomio?

Tuntuu kuin olisin hypännyt aikuisuuden ohi vanhuuteen. Makaan yksin ja jos joku sattuu osoittamaan kiinnostusta, kerron heti kaikki kuulumiset, eikä ketään oikeasti kiinnosta. Oikeasti kaikki muut haluavat elää elämäänsä ja välillä pakollisesti kysyvät minua mukaan. Koska en ole ihmisten kanssa, ei minulla ole heille mitään annettavaa. Enkä voi olla ihmisten kanssa koska en ole ollut tarpeeksi ihmisten kanssa osatakseni käyttäytyä normaalisti. 

Jos kavereita olisi paljon, osaisin olla välinpitämätön ja sellainen cool. Muttei ole, joten kavereita ei edes voi olla paljoa. Kavereilla saa lisää kavereita. 

Yritän liikaa. Koitan pitää kiinni siitä, mitä minulla on ja siten menetän senkin. Minulla ei ole mitään. Koitan välttää sosiaalisia tilanteita, ettei ihmiset kyllästyisi minuun. Pää menee sekaisin. Itkettää olla niin yksin. Miksei minulla ole elämää? Miksi olen niin epäkiinnostava. 

Kaikki mitä teen, tuntuu huomionhakemiselta. Sitä se vähän onkin. Toivon, että pyörtyisin, jotta ihmiset kiinnostuisivat. Toivoisin, että olisin kuollut, jottei ihmisten tarvitsisi kiinnostua. Jo tämän postauksen julkaiseminen tuntuu huomion haulta. Koska, vaikka minua ei kiinnosta moniko sen lukee, haluaisin silti monen lukevan sen ja ehkä saavani jonkun kommentinkin. Silti kirjoitan. Välillä mietin, että miksi ketään kiinnostaa edes tämä. Mikä järki on yhtään missään. Tuntuu turhalta. Mutta tämä auttaa minua, ehkei haittaa, että se on netissä ja ihmisillä on mahdollisuus lukea se jos niitä kiinnostaa.

Mitä jos olen turha. Jos elän vain itselleni ja itseäni ei kiinnosta, onko silloin järkeä elää?

Nuoruus on itsensä etsimistä

Ihmisillä on tapana sanoa aina nuoruuden olevan itsensä etsimisen aikaa. Viime kesänä totaalisesti koin sen. Sen, mitä on olla melkein täysin hukassa itsensä kanssa. Sanalla hukassa tarkoitan sitä, etten tiennyt, että kuka olen tai mitä olen, mitä haluan tai että mitä haluan olla. En tiennyt kuka on tärkeä, enkä sitä kenestä en pidä. Kaikki oli piilossa sankan sumun takana, eikä siitä sumusta nähnyt läpi.

Tuli asioita, jotka pistivät minut vielä enemmän sekaisin ja eksyksiin. Tuli asioita, joiden avulla luulin vähän löytäväni todellista minääni, mutta sitten taas kadotin sen, mitä olin löytänyt. Tuntui, että kaikki mielipiteenikin ovat muiden keksimiä, enkä osaa olla minä. Mikä edes on Minä, oli kysymys joka pyöri päässäni.

Jos en tiedä mitä haluan tai ajattelen, onko mitään järkeä yhtään missään, miksi se järjellisyys edes on niin tärkeää? Mutta. Pikkuhiljaa aloin näkemään joitakin asioita sumusta läpi vaikka sumu edelleen on paksua. Hyväksyin paremmin ajatuksia, joita olin ennen piilottanut kauas takaraivoon ja välttänyt ajattelemasta.

Kun on paljon yksin, on pakko ajatella. Kun ajattelee paljon, loppuu sellaiset pinnalliset ajatukset, joita koittaa ylläpitää, kesken. Kun pinnalliset ajatukset loppuvat kesken alkaa väkisin päähän tunkeutua syvempiä ajatuksia. Ja ne ajatukset koskevat itseä, koska on yksin ja ei näe muita ihmisiä. Siinä vaiheessa yksinolo alkoi ahdistaa ainakin minua ja olisin vain halunnut olla muiden kanssa, jotta olisin välttynyt niiltä ajatuksilta.

Saan uusia ystäviä snäpissä, joille voin jutella. Ajattelen, että edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Ei. Itse tutkiskelu on jäänyt päälle ja kaikki mitä muut sanovat muuttuvat pääni sisällä kysymyksiksi, miten minä reagoin tähän, mitä ajattelen tästä minun kannaltani? Mikä vittu on minä.

Pikkuhiljaa tarvitsen enemmän ja enemmän lenkkejä, pitempiä. Yksin. On pakko ajatella. Tarvitsen sitä, jotta pysyn kasassa. Vaikka se onkin erittäin haastavaa, siihen on muodostunut tarve. Minun pitää saada olla yksin, jotta saan asioita käytyä läpi. Itken paljon. Muistan ja tajuan asioita uudella tavalla. Sumu hälvenee.

Ahdistaa. Muttei niin paljon kuin ennen. Minulla on jo hajua siitä, mitä haluan. Hämärästi vain, mutta osaan jo melkein sanoa mielipiteeni asioista niin, että tiedän että ne ovat oikeasti minun mielipiteitäni ja osaan perustella vastaukseni niihin paremmin koska muodostan mielipiteitä sen mukaan kuinka paljon tiedän asiasta. Ei minulla edes voi olla mielipidettä asiasta, josta en tiedä mitään. Mutta silti mielipitteni muodostuvat sen mukaan, kuinka olen kuullut asioista muilta. Mutta silti monen ihmisen näkökannan jälkeen. Uskallan olla eri mieltä.

Sumu kasvaa jälleen kun asiat alkavat oikein tunkea ajatuksiini ja jälleen olen hukassa. Kenestä tykkään? Mikä seksuaalisuuteni on? Aivan täysin sitä en tiedä, mutta enää se ei haittaa. Hyväksyn sen, että tykkään myös tai ehkä vain tytöistä. Hyväksyn sen, etteivät kaikki hyväksy sitä. Vältän silti kertomasta ihmisille, joiden ajattelen paheksuvan asiaa, koska tiedän etten kestä sitä. Huomatkaa, tiedän! Ihanaa tiedän jotain.

Sumua on vielä, mutta sitä tuleekin olemaan koko elämän. Tietyt asiat vain tulevat vahvasti sumun takaa yllättäen näkyviin ja itseään tuntee enemmän. Se tunne on ihana, ainakin sen jälkeen kun hyväksyy sen, mitä sieltä on paljastunut. Yksinolo kannattaa.

Kuinka paksua teidän sumu on? Onko sumun takaa paljastunut asioita, joita on vaikea hyväksyä?

Summerbucket list 2k17 toteutuminen, onnistuinko?

Osa ehkä muistaakin, mutta kirjoittelin tosiaan kesäkuun alkupuolella listaa siitä, mitä minun pitäisi saada tehtyä kesäloman aikana. Postaukseen pääset tästä. Kesälomat on lusittu ja ensimmäinen oikea koulupäiväkin oli tänään. Toinen vuosi lukiossa on alkanut ja minulla on huonekaverina zein. Osa ehkä muistaa, mutta zein on paras vaihtoehto huonoista ja nyt kun olemme kaksi yötä nukkuneet yhdessä, alkaa tuntua ihan normaalilta, että hän on kokoajan seurassani. Toivon vain, ettei hän ala vihaamaan minua tämän takia :D Hän vaihtaa varmaan toiseen huoneeseen, kun vapautuu, koska molemmat olisimme yksin mielummin, mutta tämä on tällä hetkellä paras järjestely.

Mutta mennäänhän listan kimppuun.

Ensimmäisenä listassani oli käsky, lue kaksi romaania. Onnistuin. Luin oonko ihan normaali (EHDOTON SUOSITUS, se kirja oli aivan ihana) Ja Sofi Oksasen Baby Jane. Molemmat kirjat oli hyviä ja olen oikeasti ylpeä itsestäni kun sain ne luettua kesän aikana.

Toinen oli, että pitäisi käydä läheisessä kaupungissa muistelemassa menneitä. Epäonnistuin. Se ahdisti liikaa varsinkin, kun menetin lopullisesti välit oikeastaan kaikkiin kavereiden kanssa, joiden kanssa niitä muistoja on siellä luotu. Saa ehdottaa rangaistusta tästä :)

Piti uida kymmenesti luonnonvesissä, tarkkaa lukua en hoksannut ottaa ylös, mutta ainakin kymmenen meni kesän hyvien säiden takia helposti rikki. Pikkusisarukset olivat hyvin avuksi tässä. Heitä on tylsä lähteä käyttmään uimassa ilman, että itse ui, mutta tähänkin sorruin muutaman kerran.

Marsu taas oli pihalla tooodella monta kertaa kesän aikana ja pääsi kunnolla nautiskelemaan meidän pihanurmikosta. Oli kyllä marsunulkoilutuksen kannalta paras kesä koskaan, kun ei ollut liian kuumia säitä.

Vietä mahdollisimman paljon aikaa kavereiden kanssa oli seuraava kohta. Noh, ei ollut musta kiinni, ettei mun kaverit oikeen lähtenyt mihinkään. Kuten moni varmaan huomasi, olin esällä aika paljon yksin, mutta silti lähdin aina ku vain oli mahdollisuus, kavereiden kanssa tekemään jotain. Ja tuli sitä loppujen lopuksi aika paljon koettua kesän aikana.

Kävin myös molemmissa mummoloissa. Oli ihan mukavat reissut näin jälkikäteen ajateltuna :)

Seuraavana kohtana on opi tuntemaan itsesi paremmin. Voisin tehdä tästä erillisen postauksen, koska tämä todella tapahtui. Mun kesä oli yhtä mun itseni opettelua. Edelleen hukassa ollaan, mutta huimasti eteenpäin siitä mitä oli ennen kesää.

Ja kyllä, minä laihduin kuusi kiloa, joten tämäkin on saavutettu. Hyvä minä :)) Rahaakin tuli tienattua ja rentoutuminen kasassa myös. Ja paljastus. söin monta litraa mansikoita joten viimeinenkin kohta on done. Vähän mä oon hyvä. Jee :))

Jos teillä oli ämpärilistoja tälle kesälle, saitteko suoritettua, mikä jäi toteuttamatta? ylipäätään miten teidän kesä meni? :)

Isä, voitko rakastaa mua edes vähän?

Katson kun kadulla pikkutyttö kävelee pitäen kiinni isänsä kädestä. Tyttö on onnellisen näköinen ja isä selvästi rakastaa tytärtään. Mielessä pyörii ajatuset siitä, kuinka minullakin joskus oli niin kunnes kaikki muuttui. Menen serkun syntymäpäiville ja kaikilla muilla tuntuu olevan asiat hyvin, mutta sitten olen minä. Kavereilla on täydellinen suhde isäänsä. Minulla on isä joka vihaa minua. Olen kateellinen. Haluaisin, että minun oma isä välittää minusta, mutta isän pää on niin sekaisin, ettei hän ainakaan osaa näyttää sitä.

Kaupassa tulee vastaan isä, joka ostaa pienelle pojalleen jalkapallon. Pojalla on pelivaatteet päällä ja joku mitallin tapainen kaulassaan. Hän hehkuu onnea, koska hänen isänsä on niin ylpeä hänestä. Olisipa minunkin isällä joku syy olla ylpeä minusta. Joku syy välittää ja olla vihaamatta. Ja huutamatta.

Olen ehkä päässyt pahimmasta murrosiästä yli, koska yhtäkkiä minua on alkanut kiinnostaa, mitä isälle kuuluu. Jossain vaiheessa isän asiat eivät voineet vähempää kiinnostaa, mutta yhtäkkiä isästä onkin tulossa tärkeä. Miksi? En halua, koska sattuu. Mutta ei minulle ole toistakaan isää annettu. Toivoisin, että isällä olisi asiat paremmin.

Kun olin pieni, isä oli kaikista paras ja tärkein ikinä. Äiti ei saanut laittaa minua nukkumaan, vaan isän piti tehdä se. Isän kanssa oli kaikkein kivointa rakentaa legoilla torneja, jotka yltää kattoon asti. Jos isä suuttui silloin äidille, niin itkin ja menin pöydän alle piiloon ja pelkäsin, että vanhempani eroavat. Pelkäsin etten saa olla enää niin paljon isän kanssa.

Isä paistoi myös maailman parhaita lättyjä. Niitä sai todella harvoin, mutta kun niitä sai, niin ne olivat parasta mitä oli. Siitä kertoo esimerkiksi se, kun olin pieni ja minulla oli syntymäpäivä, mutta olin mahataudissa ja sain toivoa ihan mitä vain. Toivoin, että isä paistaa minulle lättyjä. Oksensin ne melkein samantien ulos, mutta silti muistan vieläkin, että ne olivat maailman parhaita. Nykyään isä ei paista enää lättyjä. Isä leipoo sämpylöitä ja pullia.

Isä sai uuden työpaikan kun olin ehkä 7-vuotias. Työpaikka oli niin kaukana, että kun isä aamulla aikaisin lähti töihin, niin hän myös tuli vasta illalla myöhään, kun olin jo nukkumassa. Kun taas viikonloppuisin isä oli niin uupunut, että vain nukkui. Yleensä hän nukkui päivisinkin meidän sohvalla ja se, että pikkuveljeni ehkä 1v alkoi kutsua isää nimityksellä yö, kertoo paljon. Isä kävi myös todella paljon työmatkoilla. Sieltä tullessaan hän toi aina tuliaisia, mitä odotettiin. Mutta silti jotenkin etäännyin isästä.

Muistan, että niihin aikoihin isä alkoi huutaa enemmän ja pelkäsin. Työpaikalla oli stressiä ja muistan heränneeni siihen kun isä huutaa kun työkaveri oli tehnyt jotain tyhmää. Samaan aikaan myös äidin sairaus paheni ja äiti sai ainakin rollaattorin. En muista mitä kaikkea muuta, mutta se varmasti lisäsi huolia ja stressiä.

Yhtäkkiä aloin odottamaan, että isä menisi takaisin työmatkoille. Aika kultaa muistot, mutta muistan vain riitoja ja sen kun seisoin nurkassa, taas olin tehnyt jotain väärin. Isä huutamassa minulle taustalla. Pelkäsin itkemistä, koska se vain lisäsi isän huutoa ja sitä kuinka isä oli vihainen minulle. Kasvaessani opin sanomaan vastaan isälle. Sain rangaistuksia. Pelotti. Mutten saanut muutenkaan isän huomiota. Tiesin tasan tarkkaan miten saan isän suuttumaan ja provosoin muutamalla kerralla tarkoituksellisesti pahoja riitoja. Ahdisti. Lisäsin vettä myllyyn. Riitoja oli enemmän ja enemmän.

Ainoat mukavat asiat isän kanssa olivat uiminen ja siinä osasin tehdä isän ylpeäksi minusta. Pienempänä opettelin kertotaulut aina matkalla uimaan ja muistan kun isä aina minun takiani tuli aiemmin töistä, että voimme mennä yhdessä uimaan. Isä huomautti jossain välissä ihan pienesti painostani ja tottakai aloin laihduttamaan. Halusinhan tehdä isän ylpeäksi. Uiminen oli muuttumassa väkinäiseksi ja uin täysiä vain koska se poltti enemmän kaloreita.

Aloin uimaan kilpaa ja treenejä oli kolmesti viikossa. Enään isä ei tullut takiani aiemmin töistä. Menin linja-autolla uimaan ja joku joka kerkesi haki minut. Saatoin olla syömättä päiviä kun olin treenit, koska ne veivät niin paljon aikaa, ettei kukaan edes huomannut jos kouluruokailun skippasin ja tulin illalla vasta kotiin. Kilpailuihin isä sentään yleensä tuli.

Jonkun verran olin kumminkin mennyt isän kanssa uimaan ja valmensin uintia isän kanssa yhteisessä ryhmässä. Silti isä ei huomannut arpia käsissäni. Pidin vain kättä vähän koukussa, eikä hän huomannut mitään. Uskoin, ettei häntä kiinnostanut. Ei minuakaan kiinnostanut, mitä isälle kuuluu. Ainakaan en myöntänyt sitä.

En ole ihan varma missä vaiheessa, mutta pahimpaan murrosiän aikaan iskä lopetti työnsä ja perusti oman firman. Se tarkoitti, että hän oli päivät kotona. Se taas tarkoitti, että riitoja oli vielä paaljon enemmän. Kaikki, mitä isä teki, ärsytti minua, koska ne ärsyttivät minua ilmaisin sen isälle ja taas oli riita pystyssä. Olin aina vain ahdistuneempi ja viiltelin ja oksentelin jälkikäteen katsottuna jatkuvasti. Oli blogi, jonne kirjoitin laihduttamisesta. Sitten tuli tämä blogi jonne kirjoitan lähinnä pahasta olosta. Vanhempia postauksia kun lukee, niin olin itsemurhan partaalla. Ihan lopussa. En tosin pysty itse niitä lukemaan, joten älkää tekään, varsinkaan jos teillä ei ole mielenterveys ihan kunnossa.

Pääsin psykologille ja jäin kiinni viiltelystä. Tai oikeastaan en jäänyt vaan vanhemmat saivat tietää koska kuraattori kertoi. Siitäkin taitaa täällä blogissa olla postaus. Riidat pahenivat, koska vanhemmilla heräsi huoli. Tai no äidillä heräsi. Muistan illan kun äiti ja isä tappelivat aiheesta ja isä huusi äidille siitä, ettei ole oikein, että minua aletaan sen takia kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Minua piti silti kasvattaa.

Pahan riidan jälkeen huolestuin pikkusisaruksistani ja tein lastensuojeluilmoituksen isästä. Monta kertaa ennen sitä olin uhkaillut isää sillä, mutta kun todella tein sen, niin se oli lopullinen tuho meidän väleille. Isän pienikin välittäminen minuun loppui. Isä ei ollut enää mistään minussa ylpeä vaan minusta oli tullut patologinen valehtelija jossa ei ollut mitään hyvää. Tein kaiken väärin ja en osannut mitään. Vaikeutin isän elämää.

Lukion alkaessa pääsin asuntolaan. Se tarkoitti ettei minun tarvinut viikolla nähdä isää, mutta viikonloput olivat alkuun yhtä huutoa. oloni kuitenkin helpottui ja noin puolenvuoden päästä viikonloputkin helpottuivat. Isä vain oli jo niin sairas, että hänellä oli todella vaikeaa ja viikoilla hän saattoi huutaa, muttei se vaikuttanut minuun.

Kesääloma taas olikin shokki kaikkien riitoje ja muiden suhteen. Toisaalta olen kohta ollut viikon kahdestaan isän kanssa (pelkäsin ihan hurjasti mitä tästä tulee) mutta emme ole riidelleet kertaakaan. Silti olen kateellinen niille lapsille, joilla on hyvät välit isäänsä. On hurjan vaikeaa, ettei isä välitä minusta, kun minä pikkuhiljaa alan välittää hänestä.

Äiti jaksaa aina muistuttaa, että vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta voinko kunnioittaa isää joka pelottaa minua. Voinko kunnioittaa sitä kun leivänpaahtimet hajoaa kun isä paiskoo niitä lattialle. Kai minun pitäisi, mutta välillä se on todella vaikeaa. Kaikki nämä sairaudet tekevät siitä vaikeaa.

Äiti syyttää itseään siitä, että isällä on niin vaikeaa, ja voi olla että sekin on osa syynä, mutta jos olisin ollut edes vähn parempi lapsi, niin uskon, ettei isä olisi niin sairas. Uskon, ettei isän ja minun välit olisi näin huonot. Mutta olin huono lapsi ja en voi sille enään mitään. Olisimpa tehnyt toisin.

Toivottavatsi saitte tästä edes jotain irti, oli todella terapeuttista kirjoittaa tätä ja rehellisesti en ole itkenyt mitään postausta tehdessä näin paljon. Kiitos jos jaksoit lukea.

Stressi huitelee niin korkeella, etten enää edes yletä siihen

Te ette usko kuin monta kertaa mul on ollu tarkotus kirjottaa postaus tässä, mutta sittenkun haluaisin lisätä siihen kuvan ja se ei onnistu niin menee kaikki motivaatio. En tajua miten sen saa laitettua jotenkin helpommin kuin tavalla jolla olen laittanut, eikä sekään enää jostain syystä toimi.

Mutta arvatkaas mitä? Kyllä, olen erittäin hukassa edelleen itseni kanssa, mutta muuten mulla menee paremmin kuin pari viikkoa sitten kun viimeksi lisäsin postauksen. Mä oon nyt pari kertaa nähnyt yhtä tyttöä ja voin sanoa, että olen aika ihastunut. Tää tunne on ehkä parasta koskaan ja se peittää alleen kaiken pahan olon. Ihanaa on myös, että se tykkää musta takaisin. Koulun alku alkoi pelottaa myös vaikka sitä olen tähän asti odottanut. Se lähtee kouluun kauemmas ja muuttaa sinne asumaan ja nyt kun näimme toissa päivänä, niin mulla on jo hirmuinen ikävä.

Mä omistan varmaan jonkun läheisyysriippuvuuden tai jotain, mutta voisin olla kokoajan halimassa jotain ja mieluiten tätä j:tä josta äsken puhuin. Kun toissapäivänä katsoimme yhdessä netflixiä ja olin ihan hänessä kiinni ja makasimme vain ihan hiljaa. Nenät oli kiinni toisissaan ja jalat lomittain. Vähän paijattiin toistemme poskia. Se oli vain aivan ihanaa.

Mutta muuten stressitasoni on pilvissä. Pitäisi ostaa wanhojen mekko ja jostain pitäisi parikin saada. Pitäisi tietää mitä haluan j:n kanssa vai haluanko mitään. Pitäisi alkaa valmistautumaan koulun alkuun ja siihen, että taas pitää opiskella. Mutta eniten stressaa wanhat ja kaikki draama mitä kavereiden välillä on.

Haluaisin laihtuakin vielä ja se lisää stressiä koska minulla on tavoite johon haluan päästä ennen kuin koulut alkaa. Olen kesän aikana laihtunut 5kg ja ihan suht ylpeä itsestäni, mutta vieläkin ollaan ylipainon puolella. Pitäisi juosta, niin paino tippuisi nopeampaa, mutta juokseminen ahdistaa. Olen niin huono siinä, mutta ilman treeniä en voi paremmaksikaan tulla. Jotenkin pitäisi vain ottaa itseäni niskasta, jotta pääsen tavoitteeseen, koska se ei edes ole mahdoton, mutta on vain niin vaikeaa pudottaa painoa terveellisesti. Tuntuu hullulta, että pitää syödä, jotta laihtuu. Niinkai se vain on.

Jälleen kerran super sekava postaus, mutta ehkä saitte jotain irti siitä. Kirjoitan vielä toisen järkevämmän tähän perän, mutta halusin kertoa kuulumiseni erissä, koska ne ei liity aiheeseen mitenkään.

Ja mulla ois kuvia näitä postauksia varten, mutten saa niitä näihin, jos joku osaa auttaa niin olisi todella kiva ja saisin enemmän motivaatiotakin tähän blogiin. Kiitos

Kyyneleelle kavereita

Oon vissii aika sekasin. Makaan lattialla ja mietin millasta ois olla täs kuolemaisillaan. Tunnen sykkeen ja sen kuin mun sydän lyö. Se lyö kokoajan kovempaa. Mua itkettää. Ahdistaa olla olemassa. Kaikki vaan vihaa mua kumminki niin mitä järkee missään enään on? 

Oonko mä varmasti tässä vai onko tää kaikki vaan jonkun muun mielikuvitusta. Onko sen mielikuvitus halukas tekemään mun elämästä tällasta. Ansaitsenko mä tän kaiken?

Tiedän, et en oo hyvä ihminen, mutta haluaisin tietää mitä oon tehny niin kovin väärin, et kaikki mitä mun elämäs on, on näin vaikeeta.  Jos joku kertois mikä mussa on niin pahasti pielessä, ehkä voisin muuttaa sen. 

Sydän hakkaa yhä kovempaa. Kyynel vierii poskelle. Ahdistus, selittämättömästä syystä, purkautuu pikkuhiljaa kun poskelle vierinyt kyynel saa kavereita. Päässä pyörii ajatuksia. Mikä mussa on vikana kun en osaa olla normaali? 

Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman minua. Oisinko voinu olla syntymättä niin mun ei tarvis koskaan ajatella kuolemaa. En halua kuolla, mutta silti ajatus siitä ettei minua olisi kiehtoo. Voiko joku tehdä mun päästä terveen ja pyyhkiä nämä ajatukset pois? Ehkä on ihan hyvä, että alan taas käydä psykologilla. Olisi niin helppoa, mutta silti niin vaikeaa olla terve.

On hämmentävää, että pää voi olla sairas ja ajatukset myös vaikka ne ovat tahdonalaisia järjellä ajateltuna. Jos ajattelen, että nyt paranen ja en ajattele enää pahoja ajatuksia, niin miksei niin käy? Miksi ne ei voi lähteä pois?

Taas kyynel valuu poskea pitkin, vaikka sain jo kerran lopetettua itkemisen. Ahdistaa. En hallitse itseäni. Mitä jos en selviä. Tuntuu etten saa henkeä. Mutta silti olen elossa. Puhelin lämpenee käsissä ja kuulen musiikin joka soi taustalla. Sydän lyö. Aina vain uudestaan se jaksaa lyödä ja pitää minut hengissä. Miksi se haluaa, että elän? 

Pikkuveli tuli huoneeseensa. Vedän feikkihymyn naamalle ja kysyn meneekö hän jo nukkumaan. Pelkään joutuvani luopumaan musiikista. Onneksi on kuulokkeet. Mutta mitä väliä millään on? Ahdistus kasvaa kun pidätän jälleen kyyneliä. Suljen oven ja päästän ne taas tulemaan. Milloin minusta tuli tällainen? Ja miksi olen näin heikko? Miksen kestä elämää kuin muut ihmiset? 

Sori kirjotusvirheet yms, kirjotin puhelimella tän. Ja sori tää fontti ei nyt anna olla toi normaali ku kone sekoilee.

Seksuaalinen suuntautuminen ja kaikki muukin aivan hukassa

Mua pelottaa. Taas. Yks jätkä on ihan selvästi ihastunut muhun. Se on tosi mukava ja kaikkea. Vielä eilen minäkin olin ihastunut ainakin jollakin tasolla häneen. Se oli jotenkin lumoavaa. Jätkä oli selvästi vaikeampi ja koin haastetta kun koitin saada häntä kiinnostumaan myös minusta. Se oli jotenki tosi kiehtovaa.

Tänään me sit nähtiin toisen kerran ja se oli edelleen ihan ok, mut en tiedä, kai mä vaan tajusin jotain vähän liikaaki. Nyt ahistaa. Taas. Mitä helvettiä mä teen ku en osaa enää edes ihastua jätkiin.

Sit ku se vei mut pois niin se koitti halata, mut mä vaan olin. Koska ahdisti et se koskee muhun. Ois tehny mieli kiljua. Lähdin vain autosta ulos ja sanoin vielä jotain. Kuulemma olin punastunut. Ahdisti. Se koski muhun. Se ihan oikeesti koski muhun. Mikä mus on vikana kun ahdistun näin pahasti, et jätkä koskee muhun. Vittu mun kanssa oikeesti.

Muutama tunti siitä lähdin lenkille ja ajatus lähti laukkaamaan. Mietin kaikki pahat ajatukset taas läpi ja tajusin, että mitä jos oikeasti tykkään VAIN tytöistä. Miten mä selviin siitä? Jos mä ihan oikeasti en kiinnostu enää miehistä. Kuinka pettymys olenkaan ihan kaikille. Kuinka voin elää normaalisti, jos olen kaikkea muuta kuin normaali. Ja en nyt siis tarkoita, että se kun on homo tarkoittaa, että ei olisi normaali. Kai te tajuatte, mitä tarkoitan.

Ahdistaa. Mä en halua. Mun pää räjähtää viel joku päivä näiden ajatusten kanssa ja sekoan lopullisesti. Päässä pyörii vain, että se jätkä ei ois saanu koskea mun selkää. Ei mua ollenkaan. En olisi halunnut saada tietää näitä. Mitä jos kaikkien miesten kosketus ahdistaa. Mitä jos olen lesbo? Mä en halua olla maailman ainoa ihminen, jol pyörii päässä tällasii. Kuin paljon o mahdollista ihmisen vihatakkaan itseään.

Aattelin, et sain mun pään jo selväks jo tällasista, mut ei. Mä oon aivan hukassa. Mikä mä oon. Oonko mä ihminen ollenkaan? Oonko mä sekasin vai aivan vitun sekasin?

Jos ootte kokenu samanlaisia ajatuksia, ilmiantakaa itsenne ja kertokaa teidän tarina. Mulla on ihan oikeesti semmonen olo nyt, et oon aivan täysin yksin. Tulkaa ja kertokaa, että olette olemassa. En haluu olla yksin.

Mitä jos en jaksakkaan sua, mummo?

Ahistaa. Pelottaa. Ahistaa niin paljo, etten voi ees sanoin kuvailla. Ahistaa ahistaa ahistaa. Mä oon niin läski, et pitäs varmaan kuolla tai jotain. En yhtään ihmettele, ettei mul oo elämää. Ensin pitäis laihtua et ansaitsisin semmosen.

Vituttaa olla mummolas, ku tuo tunkee ruokaa kokoajan naaman eteen ja sit valittaa et mun pitäis käydä lenkillä, ku oon niin läski. Sit kun lähen sen kanssa lenkille niin se on kokoajan silleen et sun pitää juosta et laihdut. Vittu tietäsitpä miten mä kotona käyn lenkillä. Tietäsitpä vaan kuin kaikki se mitä sanot, mummu, sattuu aivan perkeleesti. Sitku housut meinaa putoo jalasta ja kysyt oonko mä laihtunu, niin toteat vain kuinka se on hyvä. Kaikki on niin paljon helpompaa laihana. Ostat mulle karkkii ja sit muistutat parin suklaapalan jälkeen kuinka en saa syödä niitä ku niistä saa vain ylimääräsen vararenkaan omien sanojes mukaan.

Ja taas pitäis lähtee sun kanssa lenkille ku söinhän mä taas kerran niin paljo. Vittu mikä läski voi sun katseestas aina välil lukee. Vissiin haluut vain hyvää, mut silti se sattuu aivan perkeleesti. Oon ahistuneempi ku pitkään aikaan sen takia. Jos tietäsit mitä kamppailuu mul on sen suhteen et jaksan elää, jatkasitko? Pitäisitkö pääs kii, jos tietäisit miten sekasin iskä on. Jos tietäisit kuin paljo äitin kunto on romahtanu tässä lähiaikoina. Jos tietäisit et kuinka paljon vihaan jo valmiiks itseeni varsinkin sen jälkeen ku huomaan aamulla, et oon lihonu edellisestä päivästä 100g.

Mutta silti, kiitos. Kiitos et muistutat et mun pitää laihtuu. Sun sanomana se jotenki inspiroi mua lähteen taas oksentaan. Onneks mul oli röökii taskus ja en oksentanu kunnolla. Mut silti. Saat mussa semmosen sairaan laihduttamisen alulle. Oon onnistunu tähän asti laihtuun semmoset reilu 6kg ihan terveesti, mut ehkä tää vauhti nyt kiihtyy sun ansiosta. Kyl mä tajuun et oon aivan paska jo muutenki, niin pakkohan mun nyt on ees laihtua et kelpaan sulle jotenki. Tai sit voi olla, et pistät kaiken vituiks ja en jaksa enää yrittää ja mun paino lähtee taas nousuun. Mut en selviäis siitä, niin ehkä sä autat mua. Taidan alottaa herkkulakon taas maanantaina, niin ei hätää.

Mitähän sä sanoisitkaan jos tietäisit ees jotain mun elämästä. Varmaan kieltäisit tulemasta enään kylään. Taidan olla aivan liian huono sun lapsenlapseks. Anteeks.

Jee mä olin rohkee!

Oon ehkä lievästi lähtenyt menemään alamäkeen mielenterveyteen liittyvis asioissa. En kumminkaan ihan järkyttävän pahasti kai, kaikki vain tuntuu ihan järkyttävän raskaalta. Mut tiedättekös mitä. Voitte olla ylpeitä musta, koska kerrankin tein asialle jotain ja ihan oikeasti laitoin entiselle psykologille viestiä, etten pärjääkkään ilman apua. Niin se sitten soitti minulle ja samalla sain sanottua, etten halua sitä vaan jonkun toisen, koska kemiat ei ollenkaan kohtaa. Se oli syy miksi halusinkin lopettaa käynnit. Tuntui aivan turhalta käydä näkemässä sitä.

Joka kerralla tuntui, ettei siinä ole mitään järkeä ja joka toisella kerralla se kyseli suunnitelmia siitä mitä haluaisin, että käydään läpi, emmekä koskaan käyneet niitä läpi. Ehkä nyt tulee parempi onni ja se on asiansa osaava, jolle menen puhumaan. Kaikkein tärkeintä minulle olisi, että henkilö jolle kerron asioita, olisi oikeasti kiinnostunut niistä. Tuntuu tyhmältä kertoa asioista, jos sillä ei ole mitään väliä kerronko niistä, kunhan nyt käyn siellä se tunnin istumassa, että se toinen saa rahansa.

Toinen asia missä olin rohkee oli, kun poistin kaveri1 snäpissä kavereista. Yksinkertaisesti sen olemassa olosta on mun elämässä tällä hetkellä enemmän haittaa kuin hyötyä, koska se, ettei se välitä enää paskaakaan vaikuttaa muhun aivan liikaa. Miks ihmiset on niin ilkeitä? Näin sitä eilen ja totesin, etten halua olla sen kanssa enää juurikaan tekemisissä, sen verran jäi paha mieli näkemisestä. Kaveri2 on ihan ok, mutta eipä sitäkään taida kiinnostaa oikeesti, et mitä mun elämäs tapahtuu tai et oonko mä mukana jutuissa mitä se tekee kavereiden kanssa.

Oon koko kesän kyselly et mentäskö ja tehtäskö jotai yhessä, mutta kaveri1 ja 2 ei oo oikeen lähteny mihinkää mukaan. Ne asuuki kyllä nykyään niin kaukana, niin oon ihan ymmärtäny miksei. MUTTA sit täs toissapäivänä huomaan et ne on lähteny keskenään plus pari muuta yhteistä kaveria Tampereelle reissuun, eikä mulle oltu edes kerrottu. Tuli aika paha mieli, mut silti lähdin näkemään niitä seuraavana päoivänä kun olivat tuleet takaisin. Ei ois tosin kannattanut, ei ne selvästi ois mua siihen edes halunnut. En näin jälkikäteen tajua miksi ne pyys mua edes siihen.

Voisin tässä joku päivä taas kirjoitella sellasta järkevämpääki postausta :D näät mitä täs on lähiaikoina tullu on ollu tämmösiä vähän turhia, mutta tää blogi toimii aika lailla mun päiväkirjana, joten menköön.

Helvetin yksinäistä

Olin ajatellut, että seuraava postaus olisi taas positiivisempi, mutta nyt en kykene siihen. En ole voinut kirjoittaa blogiin, koska minut bustattiin ja kirjoittaminen ei vain onnistunut, kun mpiuti kokoajan ajatella, mitä se toinen ajattelee kun lukee mun tekstii ja tietää täysin kuka mä oon. Nyt sain sen lupaamaan et se ei lue näitä, vaikka osotteen tietääkin, niin voin jatkaa hyvillä mielin.

Mutta joo mun elämästä on oikeasti tullut ihan helvetin yksinäistä. Mulla ei oikeasti ole oikein ketään. Se ahdistaa.

Olin viikonloppuna pridessä tätini kanssa, koska mut feidattiin, mutta se ei kumminkaan haitannut. Voisin koittaa laittaa sieltä kuvia tähän, jos vaikka osaisin. Oli hauskaa ja kiva kokemus, mutta kotiin paluu tänään oli aivan helvetin ahdistava.

Kävin helsingissä kahdilla treffeillä eri tyttöjen kanssa, mutta kummankaan kanssa ei oikein tullut mitään. Toisen bongasin tinderistä puoli tuntia ennen kuin näimme toisemme. Olin juuri silloin kaverin kanssa syömässä ja hän suurinpiirtein suuttu minulle, kun suostuin lähtemään näkemään tätä kyseistä tyttöä. Olin kuulemma hullu ja ei ole tervettä lähteä lauantai iltana helsingissä näkemään tuntematonta. Mitä jos oon jo muutenkin hullu? ei kai se silloin voi olla niin paha?

Tyttö oli ihan kiva, mutta se, mitä meidän välillä oli oli enemmän kaveruutta, eikä oikein muuta. Mutta oli kiva ilta ja voisin mennä häntä toisenkin kerran näkemään, jos välimatka ei olisi näin valtava.

Mutta sitten takaisin tähän päivään. Mikä mussa on pielessä, kun kukaan ei halua nykyään olla edes mun kaveri? Tuntuu, että tässä kesäloman aikana viimesetki ihmiset kaikkoaa mun elämästä. Tarvisin vain jonkun. Ihan sama olisko se ystävä vai enemmän. Olis edes joku joka jaksaa mun juttuja.

Mul oli tosi ahistunut fiilis ku pääsin kotiin ja sit kuulin, et isäl on taas maniat päällä, ja se rakentaa jotain ihme hyllyä. Sitä laskukautta odotellessa täs sit :D Maniakaan ei oo kauheen helppoo ku kokoajan pitää varoo ettei aiheuta sille sitä laskukautta. Ahdistuin lisää ja lädin käyttämää koiraa lenkillä.

Lenkillä mua melkeen itketti ku ahdisti niin paljon kaikki se ruoka mitä olin tänään syönyt. Ja muutenkin helsingissä. Siellä piti syödä ja syödä vain kokoajan, vaikka ei ollut edes nälkä. Päätin, että kierrän vielä läheisen järven ohi, mutta se oli virhe. Kaveri1 oli siellä uuden poikaystävänsä kanssa ja ei olisi edes huomannut minua, jos en olisi moikannut. Me ei olla nähty tyyliin koko kesänä, eikä oikein ennenkään sitä, mutta ei siellä ne vain jatkoi tyytyväisenä toistensa tuijottamista.

Sen jälkeen tuntui, että olen oikeasti menettämässä kaikki. Kaveri1 oli jossain vaiheessa oikeasti oikeasti tärkee mulle, mutta nyt oon ku ilmaa sille. Mitä helvetin järkee tässä maailmas oikeesti on ku en varmasti oo ainoo näin yksinäinen ihminen. miks vitussa oon vielä tääl.