Helvetin yksinäistä

Olin ajatellut, että seuraava postaus olisi taas positiivisempi, mutta nyt en kykene siihen. En ole voinut kirjoittaa blogiin, koska minut bustattiin ja kirjoittaminen ei vain onnistunut, kun mpiuti kokoajan ajatella, mitä se toinen ajattelee kun lukee mun tekstii ja tietää täysin kuka mä oon. Nyt sain sen lupaamaan et se ei lue näitä, vaikka osotteen tietääkin, niin voin jatkaa hyvillä mielin.

Mutta joo mun elämästä on oikeasti tullut ihan helvetin yksinäistä. Mulla ei oikeasti ole oikein ketään. Se ahdistaa.

Olin viikonloppuna pridessä tätini kanssa, koska mut feidattiin, mutta se ei kumminkaan haitannut. Voisin koittaa laittaa sieltä kuvia tähän, jos vaikka osaisin. Oli hauskaa ja kiva kokemus, mutta kotiin paluu tänään oli aivan helvetin ahdistava.

Kävin helsingissä kahdilla treffeillä eri tyttöjen kanssa, mutta kummankaan kanssa ei oikein tullut mitään. Toisen bongasin tinderistä puoli tuntia ennen kuin näimme toisemme. Olin juuri silloin kaverin kanssa syömässä ja hän suurinpiirtein suuttu minulle, kun suostuin lähtemään näkemään tätä kyseistä tyttöä. Olin kuulemma hullu ja ei ole tervettä lähteä lauantai iltana helsingissä näkemään tuntematonta. Mitä jos oon jo muutenkin hullu? ei kai se silloin voi olla niin paha?

Tyttö oli ihan kiva, mutta se, mitä meidän välillä oli oli enemmän kaveruutta, eikä oikein muuta. Mutta oli kiva ilta ja voisin mennä häntä toisenkin kerran näkemään, jos välimatka ei olisi näin valtava.

Mutta sitten takaisin tähän päivään. Mikä mussa on pielessä, kun kukaan ei halua nykyään olla edes mun kaveri? Tuntuu, että tässä kesäloman aikana viimesetki ihmiset kaikkoaa mun elämästä. Tarvisin vain jonkun. Ihan sama olisko se ystävä vai enemmän. Olis edes joku joka jaksaa mun juttuja.

Mul oli tosi ahistunut fiilis ku pääsin kotiin ja sit kuulin, et isäl on taas maniat päällä, ja se rakentaa jotain ihme hyllyä. Sitä laskukautta odotellessa täs sit :D Maniakaan ei oo kauheen helppoo ku kokoajan pitää varoo ettei aiheuta sille sitä laskukautta. Ahdistuin lisää ja lädin käyttämää koiraa lenkillä.

Lenkillä mua melkeen itketti ku ahdisti niin paljon kaikki se ruoka mitä olin tänään syönyt. Ja muutenkin helsingissä. Siellä piti syödä ja syödä vain kokoajan, vaikka ei ollut edes nälkä. Päätin, että kierrän vielä läheisen järven ohi, mutta se oli virhe. Kaveri1 oli siellä uuden poikaystävänsä kanssa ja ei olisi edes huomannut minua, jos en olisi moikannut. Me ei olla nähty tyyliin koko kesänä, eikä oikein ennenkään sitä, mutta ei siellä ne vain jatkoi tyytyväisenä toistensa tuijottamista.

Sen jälkeen tuntui, että olen oikeasti menettämässä kaikki. Kaveri1 oli jossain vaiheessa oikeasti oikeasti tärkee mulle, mutta nyt oon ku ilmaa sille. Mitä helvetin järkee tässä maailmas oikeesti on ku en varmasti oo ainoo näin yksinäinen ihminen. miks vitussa oon vielä tääl.