Oon vissii aika sekasin. Makaan lattialla ja mietin millasta ois olla täs kuolemaisillaan. Tunnen sykkeen ja sen kuin mun sydän lyö. Se lyö kokoajan kovempaa. Mua itkettää. Ahdistaa olla olemassa. Kaikki vaan vihaa mua kumminki niin mitä järkee missään enään on?
Oonko mä varmasti tässä vai onko tää kaikki vaan jonkun muun mielikuvitusta. Onko sen mielikuvitus halukas tekemään mun elämästä tällasta. Ansaitsenko mä tän kaiken?
Tiedän, et en oo hyvä ihminen, mutta haluaisin tietää mitä oon tehny niin kovin väärin, et kaikki mitä mun elämäs on, on näin vaikeeta. Jos joku kertois mikä mussa on niin pahasti pielessä, ehkä voisin muuttaa sen.
Sydän hakkaa yhä kovempaa. Kyynel vierii poskelle. Ahdistus, selittämättömästä syystä, purkautuu pikkuhiljaa kun poskelle vierinyt kyynel saa kavereita. Päässä pyörii ajatuksia. Mikä mussa on vikana kun en osaa olla normaali?
Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman minua. Oisinko voinu olla syntymättä niin mun ei tarvis koskaan ajatella kuolemaa. En halua kuolla, mutta silti ajatus siitä ettei minua olisi kiehtoo. Voiko joku tehdä mun päästä terveen ja pyyhkiä nämä ajatukset pois? Ehkä on ihan hyvä, että alan taas käydä psykologilla. Olisi niin helppoa, mutta silti niin vaikeaa olla terve.
On hämmentävää, että pää voi olla sairas ja ajatukset myös vaikka ne ovat tahdonalaisia järjellä ajateltuna. Jos ajattelen, että nyt paranen ja en ajattele enää pahoja ajatuksia, niin miksei niin käy? Miksi ne ei voi lähteä pois?
Taas kyynel valuu poskea pitkin, vaikka sain jo kerran lopetettua itkemisen. Ahdistaa. En hallitse itseäni. Mitä jos en selviä. Tuntuu etten saa henkeä. Mutta silti olen elossa. Puhelin lämpenee käsissä ja kuulen musiikin joka soi taustalla. Sydän lyö. Aina vain uudestaan se jaksaa lyödä ja pitää minut hengissä. Miksi se haluaa, että elän?
Pikkuveli tuli huoneeseensa. Vedän feikkihymyn naamalle ja kysyn meneekö hän jo nukkumaan. Pelkään joutuvani luopumaan musiikista. Onneksi on kuulokkeet. Mutta mitä väliä millään on? Ahdistus kasvaa kun pidätän jälleen kyyneliä. Suljen oven ja päästän ne taas tulemaan. Milloin minusta tuli tällainen? Ja miksi olen näin heikko? Miksen kestä elämää kuin muut ihmiset?
Sori kirjotusvirheet yms, kirjotin puhelimella tän. Ja sori tää fontti ei nyt anna olla toi normaali ku kone sekoilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti