kokeista kolme 5.5 ja yks 7 mut nyt mä rupeen panostaan

Joku ehkä huomasi, etten ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Se johtuu siitä, että mulla oli koeviikko, ja ihan yksinkertaisesti blogille ei vain löytynyt aikaa. Vaikka kuinka olisin halunnut kirjoittaa, koska tuli miljoona tilannetta, joista olisin normaalisti kirjoittanut, mutta en vain antanut itselleni lupaa, koska kokeisiin oli pakko lukea.

 Esimerkiksi en ole varma olemmeko enää tyttöystäväni kanssa yhdessä. Myös asuntolassa oli jälleen
kerran sota käynnissä. Se meni niin pahaks, et melkeen itkin Jasun ees, mut sit käskin sen vaan ulos huoneesta. Siel oli salakuunteluu yms. Se tilanne oli jotain ihan helvetin outoa.

Olin tooosi ahdistunut, mutta en vain voinut kirjoittaa, koska oli pakko lukea kokeisiin. Voitte vain kuvitella sen vitutuksen määrän, kun kokeista tuli otsikosta pääteltäviä lukuja. Välillä tuntuu, etten pärjää lukiossa. Mä ihan oikeesti yritin. No toisaalta tuossa jaksossa oli ehkä mulle kaikkein vaikeimmat kurssit.

Kirjotan huomenna vähän deepimmästä aiheesta. Nyt ei jaksa. Tänään ois pitäny olla aika psykologille, mutta ei ollu kyytiä ja taas se jäi välistä. Nyt se aika sitten meni kahden tai ehkä kolmen viikon päähän. Oisin tarvinnut sitä ehkä enemmän kuin pitkiin aikoihin nyt. No ei voi mitään.

The polku

Jokaisella on oma turvapaikka. Tai niin ainakin psykologini kertoi minulle. En sitten tiedä niistä afrikan lapsista tai muuta, mutta minulla ainakin on. On paikka jonne menee rauhoittumaan.

Minulla se paikka on polku. Polku tien vastakkaisella puolella. Polku joka kiertää läheisen järven. Polku joka on rakas. Polku jossa olen ollut rakastunut. Polku jossa olen itkenyt ja pelännyt. Polku jossa olen uskaltanut olla oma itseni.

Kukaan ei tiedä polun oikeaa merkitystä minulle. Polku on vain reitti, jonka käyn juoksemassa koiran kanssa silloin tällöin. Koirakin rakastaa polkua, koska se saa olla vapaana. Se on mukana aina kun
kuljen polkua joko rakastuneena tai hyvin itsetuhoisena.

Lapsena pelkäsin polkua. Se ei vienyt silloin vielä mihinkään ja olin varma, että sieltä löytyy kolmen karhun talo ja erehdyn maistamaan niiden puuroa.

Myöhemmin, paljon myöhemmin huomasin talvella jonkun kulkeneen polkua ja lähdin koiran kanssa tutkimaan, mihin polku johtaa. Ilahduin, koska löysin paikan jossa voin pitää koiraa vapaana.



Kun kerroin ensimmäiselle oikealle ihastukselleni pitäväni hänestä en malttanut pysyä paikoillani ja niimpä otin koiran matkaan ja lähdin juoksemaan koiran kanssa polkua onnellisena. Kun pari viikkoa kului ja ihastus ei vastannut tunteisiini muuta kuin kaveri tasolla, lähdin juoksemaan polkua itkien. Koira oli jälleen mukana.

Kun aloin oksentelemaan tein sen aina polulla. Sen ansiosta vanhempani eivät vieläkään tiedä bulimiastani silloin 8-luokalla. Saatoin vain sanoa, että lähden käyttämän koiraa metsässä, nappasin koiran hihnaan ja juoksi polulle. Työnsin sormet kurkkuun. Yleensä Tuittu pysyy lähellä, koska se on paimenkoira, joten sen uskaltaa päästää vapaaksi. Kuitenkin kun oksensin niin yleensä se karkasi. En voi käsittää kuinka viisaita eläimet on. Tuittu on ainoa joka on tiennyt silloin kun oksentelin päivittäin, että oksentelen.

Silloin kun aloin polkua kulkea, ei sitä talven jälkeen vielä edes kunnolla erottanut. Nyt se näkyy jo selvästi ja olen muutaman kerran hämmästynyt kun joku tulee polkua pitkin vastaan. Pikkusisarukseni tietävät polusta. Tärkeimmät kaverini tietävät polusta. Kukaan ei tiedä, mitä polku minulle merkitsee. Kukaan ei tiedä mitä olen polulla ajatellut tai tehnyt tai suunnitellut tekeväni.

Nämä kuvat ovat sen polun varrelta. Todella alkupäästä, mutta silti sen polun varrelta. The polun.

Onko teillä tällaista paikkaa? Olisi mukava kuulla muiden turvapaikoista :)