kuulumisii

Mulla on epätodellinen olo. Mitä jos tää kaiki onkin vain kuviteltua, eikä ollenkaan todellista. Jos mua ei edes olekkaan olemassa. Oon varmaan muutamaankin kertaan nyt maininnut täällä siitä lasusta, joka musta tässä vastikää tehtiin. Noh eilen käytiin äidin kanssa kuuntelemassa perusteet siihen. Ei siin mitään, siihen oli vain kirjattu sellaisia asioita, joista en olisi halunnut äidin saavan tietää. Siellä oli kaiken maailman kuolema ajatuksista sun muista, mitä minulla ei enää edes aivan hirveästi dinon myötä ole.

Niiin dino. En tiedä kiinnostaako ketään, mutta ömn, meillä ehkä on jotain. Dino on kiva. Tykkään dinosta. Ja se tykkää musta. En oikein tiedä, mitä dinosta pitäisi ajatella, mutta tykkään siitä ihan hirveästi. Eilen kun se yhtäkkiä hiljeni kuudeksi tunniksi, en voinut keskittyä yhtään mihinkään. Dino vain pyörii aina vain mielessä. Dino on kiva. Dinon kanssa kaikki on paremmin.

Muuten mulla menee ihan hyvin. Meille tulee uusi marsu vanillalle kaveriksi kun edellinen kuoli jo aikoja sitten ja sitä ollaan kotona hypetetty, mutta muuten elän ihan tavallista koeviikon jälkeistä ja uuden jakson alkamisaikaa. Ainoo poikkeus mikä mun elämäs on tulossa on se marsu. Ja Dinon kanssa tapahtuu asioita kokoajan.

Tää on vähän turha postaus nyt, mutta halusin kirjoittaa tänne väliinkin jotain, koska valmistelen parhaillaan postausta viiltelystä. Sen vuoksi kun olen nyt joulukuun alussa ollut tasan vuoden viiltelemättä. Tiedätteks, mä oon ihan oikeesti aika ylpee itestäni. Olkaa tekin hyvii ja pääskää eroon pahoista tavoistanne!

Paineet kasvaa iän myötä

Tuntuu et mun pää hajoaa käsiin. Mun pitäis olla hyvä. Mun pitäis osata ja olla melkein aikuinen. Eihän siihen ole enää kuin vähän alle puoli vuotta kun olen täysi-ikäinen. Pitäisi käyttäytyä. Tietää asioista. Pärjätä elämässä. Mitä jos en osaa? Miten kaikki muut osaa?

Ilmoittauduin kevään yo-kirjotuksiin. Voin sanoa, että mua jännittää jo nyt aivan liikaa. Mitä jos se ei menekkään läpi ja olen vain nolo ja tyhmä? Mitä jos oli virhe ylipäätään tulla lukioon?

Haluaisin olla peter pan ja olla kasvamatta aikuiseksi. Yo-kirjoituksissa pelottaa kaikkein eniten se, että oon aina pitäny niitä semmosena aikuisten juttuna, jota mun ei tarvitse ollenkaan miettiä. Ei tarvitse murehtia asioita jotka ei liity mun elämän vaiheeseen ollenkaan. Ja yhtäkkiä ne liittyykin.

Miten osaan koskaan lukea niihin tarpeeksi, että läpäisen kokeet? Ja mitä ylipäätään saavutan sillä, että saan kokeet läpi. Lukion ylioppilastutkinnon ja porukoiden tyytyväisyyden joo, mutta onko sillä väliä? Onko yhtään millään väliä? Miten voin olla kiinnostunut ylioppilaskokeista kun tuntuu, etten jaksa olla kiinnostunut elämästäkään? Onko tää nyt aivan liian iso asia mulle suoritettavaks vai romahdanko tän takia vaan pahemmin? Onko musta yhtään mihinkään?

Meillä alkoi tänään koeviikko. Mulla on vasta huomenna ensimmäinen koe ja olen tänään koittanut lukea. Vaikka luinkin kirjan läpi ja ymmärsin asian, niin silti tuntuu, etten tehnyt tarpeeksi. Pitäisi olla parempi. Ei voi riittää, että yritän parhaani, kun pitäisi olla vielä parempi. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin eilen lukenut jo aloitetun kirjan loppuun ja tänään koko kirjan vielä uudestaan läpi, mutta olin väsynyt ja en jaksanut. Olisin voinut yrittää kovempaa. Mutta en jaksanut. Ihan tuntuu kuin olisin riittämätön. En koskaan saa aikaiseksi tarpeeksi. Niin hyvin, että olisin tyytyväinen.

Olenko koskaan riittävä? Riitänkö edes itselleni, vaikken muille riittäisikään? Voisin saada aikaan niin paljon enemmän. Miksen saa. Miksen osaa. Miksi miksi miksi. Vittu.

Jos aikuisuus tarkoittaa tätä, onko järkeä edes elää?

Oon sit vissiin kai ihastunut

Tää on hämmentävää. Muistatte kun kirjoitin pari postausta sitten kun ahdistaa dino ja se, mitä tämä mun ja sen juttu on. (postaukseen pääset tästä) Noh en edelleenkään tiedä, mitä tapahtuu, mutta en osaa kuvata tätä tunnetta muulla sanalla kuin ihastunut. Se on pelottavaa. Mä oon ihastunut jätkään. Mitä täällä tapahtuu?! :D

Mua ei ainakaan tällä hetkellä ahdista se mitenkään erityisesti. Se on ihan hyvä. Koska jos ahdistaisi, niin mistään ei tulisi mitään.

En tiedä tykkääkö dino minusta. Tai ehkä vähän. Tai paljonkin. Ehkä. Kauheen outoa, koska oon ihan erilainen ihminen. Tiedättehän kun yleensä kun kirjoitan blogiin niin on hyvin lähellä, että itken jollen itke. Se kuuluu siihen. Sen avulla puran ahdistusta. Mutta tällä hetkellä mun poskiin sattuu. Niihin sattuu, koska hymyilen liikaa. hymyilen liikaa, koska dinon viestit ja snäpit ja ihan vain olemassa olo tekee minut niin hyvälle tuulelle. Ja saa aikaan jonkun asian, jonka takia keskittymiskykyni katoaa ja en voi olla ajattelematta dinoa.

Kun dino sanoi eilen minua nätiksi meinasin kiljua ja olisin voinut pomppia ja juosta ihan kaikkialle. Saan dinosta jonkinlaista supervoimaa. Olen paremmalla tuulella, ja ahdistukset häviää nopeammin kun silloin kun saan dinolta snäpin, en voi muuta kuin hymyillä. Hymyilen ja hymyilen aina vain.

Toisaalta takana on pieni pelko. Mitä sitten jos tämä loppuu? Olenko vielä enemmän pohjalla kuin koskaan aiemmin? Mitä jos dinoa ei kiinnostakkaan? Jos se on mun kaa tekemisissä vain säälistä?

Tai jos kaikki meneekin perseelleen ja dino tajuaa kuinka outo ja tyhmä ja ruma olen ja ei haluakkaan enää jutella minulle? Jos olen liian outo ja dino ei sen takia tykkääkkään minusta. Jos en osaa olla ihminen, jos en osaakkaan olla jätkän kanssa? Jos kadunkin koko asiaa myöhemmin, koska dino haluaakin minulle pahaa?

Miksei kaikkiin kysymyksiin voi vain olla vastauksia valmiina? Olisi niin hienoa nähdä tulevaisuuteen ja nähdä onko tässä mitään järkeä. Voiko minusta ja dinosta tulla jotain?

Toisaalta en ole ollut dinon kanssa vielä läheisemmässä kontaktissa muuten kuin tanssiessa. Voi olla, että kaikki muuttuu vielä. Jos dino koskee minuun väärällä hetkellä, kun en ole valmis siihen, voi olla että kaikki on mennyttä.

Mutta koitan elää hetkessä. Koitan elää tässä kaikessa, mitä juuri nyt tapahtuu. Koska se ei tule takaisin.

Kirje isälle

Hei!

Miksi sä vihaat mua? Miks sä aina välillä esität välittäväs musta? Mitä on tapahtunut, ettet enää olekkaan kiinnostunut mun asioista?

Nyt on isänpäivä. Tai siis sillon ku tää postaus tulee julkisuuteen on. Mua pelottaa. Sun viime synttärit oli niin hirveet, että pelkään, että tuotetaan sulle taas pettymys. Sulle kivan tekeminen ei vaan oo kovin helppoa.

Sun syntymäpäivillä leivoin sulle kakun. Hain mopolla pitsat pitseeriasta, josta sä et tykänny. Vaikka sä et arvostanut sitä, niin haluaisin silti, et ymmärrät, että oot meille tärkeä.

Vaikka ne idiootit tekeekin susta kokoajan lasuja, mun takia, niin se ei tarkoita, et sun pitäis lähtee. Anteeks. Anteeks ihan oikeesti. Oon iha huono lapsi. Mua sattuu niin paljon se kuinka vihaat mua. Mutta silti ymmärrän sen vihan. Mä aiheutan sulle ongelmia. Mun takia jotkut vitun idiootit aikoo taas tehä susta lasun. Anteeks. Mä en halua, et ne tekee sen. Mä haluan, että kaikki on hyvin. Haluan olla hyvä lapsi, joka noudattaa odotuksia, saa hyviä numeroita kokeista ja olla muutenkin ongelmaton lapsi.

Mut jostain syystä mä en osaa. Mä haluaisin tykätä vain pojista. Haluaisin, että osaan sitä matikkaa, joka aiheuttaa mulle paniikkikohtauksia kun sä neuvot sitä mulle ja tympäännyt kun en opi. Haluaisin osata sitä niin hyvin, että voisit olla edes siinä asiassa musta ylpeä.

Muistatko kun piirsin joskus ehkä 5-vuotiaana kuvan, jossa me ollaan yhdessä tupakalla? Mä ajattelin, että oot ylpeä musta koska säkin teet niin ja koska sä oot mun isä niin et voi olla missään väärässä. Halusin tulla ihan samanlaiseks ja ihailin sua niin paljon. Mut sä suutuit mulle silleen pienesti. Suutuit ja tajusin, ettei tupakointi ole hyvä asia. Päätin, etten koskaan tupakoi, koska sun mielestä se oli paha asia. Arvaa mitä? Tulin tupakalta just ennen ku aloin kirjottaan tätä tekstii. En mä polta paljoakaan. Mul on mennyt puolet topasta puolessa vuodessa ja käyn röökillä vain silloin kun ahdistaa. Muistatko sen nopeen päihde valistuksen, jonka teit mulle sillonku olin ehkä seiskalla? Kysyit, ettenhän mä polta tai juo ja sanoin, etten koskaan aio. Sit kysyit viel huumeist. Siihenkin olin silleen. Huumeisiin en ookkaan koskenut mut muuten oon pettänyt sun lupauksen. Anteeks.

Tai muistatko kun joskus mentiin yhdessä autokauppaan. Katottiin autoja ja sä näytit mulle sun mielestä hienoimpia autoja. Mä tykkäsin enemmän isommista autoista. Kysyit aina, mikä on hienoin auto, niin etsin aina kaikkein isoimman auton. En muista oliko ne oikeasti mielestäni hienoimpia, mutta muistan sen, kun pelkäsin että ostat sellaisen pienen auton, jonka kyytiin kaikki eivät mahdu. Ajattelin, että minä olen se, joka ei mahdu kyytiin kun kaikki muut lähtevät jonnekin. Halusin olla mukana. Halusin, että välität. Pelkäsin, että et halua minun mahtuvan mukaan.

Mä ihan oikeasti haluaisin tietää miks vihaat mua. Sä oot mulle niin tärkeä ja koitan tehdä sun olon hyväks aina sillonku mun omat voimavarat riittää siihen. Ne tosin on ihan älyttömän vähissä. Tiedän, et niin on sullakin. Anteeks ku mä en jaksa. Mä oon sentään elossa vielä. Vaikka tuskin se sua kiinnostaa. Parhaani mukaan koitan kuitenkin näytellä kuin asiat olisivat hyvin, juuri niinkuin oot ohjeistanut mua.

Toivon, että vielä joskus tulevaisuudessa voin tehdä sut ylpeeks musta. Tai et sun elämäs on edes vähän helpompaa kuin tällä hetkellä mun täysikäistyttyä. Anteeksi, etten ole oikeanlainen.

Niin ihmeellinen elämä

Mä oon tarkkailija. Tarkkailen tilanteita aina sivusta ja välillä puutun niihin jos tilanteessa ovat minulle tutut ihmiset. Rakastan istua keskellä kaupunkia ja seurata ihmisiä. Se miten täysin tuntemattomatkin elävät omaa elämäänsä omien vaikeuksiensa ja onnentuojiensa kanssa tuntuu ihan utopistiselta.

Miten muutkin ihmiset voivat kokea elämää, miten on mahdollista, että ne joita en edes ole koskaan nähnyt ovat yhtä monimutkaisia olentoja kuin minä. Miten on edes mahdollista, että sellainen kehittyy. Tuntuu ihan hurjalta kun sitä tarkemmin ajattelee. Miten sellainen asia voisi edes olla sattumanvarainen? Miten yhtään mikään voisi olla tässä maailmassa sattumanvaraista.

Toisaalta jos kaikki onkin vain sattumanvaraista, mitä jos teen väärin, enkä esimerkiksi koskaan kohtaa ihmistä, joka oikeasti välittäisi minusta. Tai mitä jos vanhempani eivät juuri sinä iltana kun he tapasivat olisikaan päättäneet lähteä kavereidensa kanssa juhlimaan? He eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, eikä minua tai asioita, joihin minä olen vaikuttanut olisi koskaan tapahtunut. Jos olen vaikuttanut johonkin ihmiseen merkittävistä ja antanut tukea, sitä ei olisi tapahtunut.

Hurjaa, miten pienestä kaikki voi olla kiinni.

Opettaja, joka opettaa minulle filosofiaa, historiaa ja yhteiskunta oppia suositteli minulle protu leiriä. Se olisi kuulemma kuin tehty minulle, koska rakastan kaikkia leikkejä ja pohtimista. En ole koskaan ennen ajatellut edes asiaa, mutta nyt olen päivän pyöritellyt sitä mielessäni. Opettajan mielestä se olisi täydellinen minulle. En ole enää 15, joten pääsisin senioriprotuleirille, joka on suunnattu 16-20 vuotiaille.

Mitä jos sieltä löytyisi ystäviä. Tai jos siellä olisi kivaa. Olen myös kuullut, että siellä oppii todella paljon itsestä. Mitä jos jätän kokemuksen väliin ja jotain tärkeää jää tapahtumatta? En ole vielä maininnut asiasta vanhemmille, mutta olen aika varma, että he joko eivät suostu tai innostuvat. Toisaalta olen silloin jo 18, mutta njääh saa nähdä.

Onko jollain kokemuksia protuleireistä? Olisi hurjan kiva kuulla niitä, ehkä saisin selkiytettyä ajatuksia siitä niiden avulla.

Voisimpa olla varmempi asioista

Istun. Tuijotan psykologian kirjaa, mutta en saa mitään päähän. Koe on torstaina. Pitäisi osata. Pitäisi olla hyvä. Saatana kun pitäisi keskittyä. Ajatukset pyörii jossain ihan muualla. Ahdistaa. En tiedä mikä. Ei ole edes mikään suuri ahdistus. Silti se vie mun keskittymisen. Ihan kokonaan. Jos olisin robotti, pystyisin siirtämään keskittymisen lukemiseen. Mutta ei, kun olen ihan oikea ihminen.

Mitä jos olisinkin robotti? Silloin mä en osais keksiä omia ajatuksia ja olla ahdistunut. Vai voikohan robotin ohjelmoida ahdistuneeksi :D Tätä on mun ajatuksen kulku juuri tällä hetkellä.

Tai oikeastaan tiedän mikä ahdistaa. Oon taas aivan helvetin hukassa. Mulla on ehkä jotain juttuu yhen jätkän, kutsutaan vaik dinoks. Tässä ongelma on se, että mä en tiedä. Mä en tiedä haluanko olla pojan kanssa. Tanssin sen kanssa wanhat, ja ollaan ehkä enemmän kavereita, mutta kaikki olettaa ku näkee meidät yhessä, et ollaan pari. Jo se ahistaa. Mut musta alkaa tuntumaan, et seki olettaa, et meillä on jotain. Ja mä en tiedä, mitä mä oletan.

Hassua tässä on se, että yleensä teen kaikille jätkille heti ensimmäisenä selväks, etten halua mitään vakavampaa. Mut kun nyt mä en tiedä. Miks miks miks tää ahdistaa niin paljon. Miksen oo normaali ja hyväksy sitä, että saatan olla ihastunut jätkään. Tai edes tietää oonko mä ihastunut. Vai onko tää taas sitä kun koitan ihastua jätkiin, että olisin normaali. Voin sanoo, et oon aivan täysin sekasin. Voispa jäädä junan alle.

Miks tää eläminen on näin vaikeeta? Miksei kaikki vaan voi olla selvää?

Tarvisin elämään jonkun jota oikeesti kiinnostaa, mut must tuntuu, et torjun neki joita kiinnostaa edes vähän pois. Miks mä en osaa ja muut osaa. Miks ketään ei kiinnosta oonko mä hengis vai en. Miks mua ahistaa näin paljo.

Kyyneleet kulkevat ahdistuksen kanssa käsi kädessä

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ihan ensimmäisinä postauksina, mitä tästä blogista löytää. Jos jotain kiinnostaa lukea, niin tästä pääsette lukemaan ajatuksiani itkemiseen liittyen vuodelta 2015.

Itkeminen on edelleen maailman ahdistavin asia. Tuosta ajasta sen vain erottaa siten, etten enää hallitse sitä. Jos isä huutaa minulle, kyyneleet alkavat väkisin tunkea läpi. En vain osaa hallita niitä. Ja kuten jo tuolloin olin tajunnut, se hermostuttaa isää vain enemmän ja enemmän. Jos isä näkee minun itkevän, hän huutaa enemmän ja usein siitä, ettei minulla ole mitään syytä itkeä, koska itseppä olen tehnyt tyhmästi. Se, että olen tehnyt tyhmästi voi tarkoittaa sitä, että olen sanonut jotain väärään aikaan tai väärällä tavalla. Olen huokaissut väärällä hetkellä tai näyttänyt ahdistuneelta. Tai sanonut vastaan. Ollut erimieltä jostain asiasta.

En tiedä, mikä siinä huutamisessa saa paniikkireaktion aikaan, joka taas tunkee kyyneleet silmistäni. Nykyään jos kuka tahansa korottaa ääntään minulle, saan jotenkin päähäni jonkun tilaneen, jossa isä huutaa minulle ja saan tehdä töitä, jotten ala siinäkin tilanteessa itkemään.

Muissa tilanteissa itken erittäin harvoin. Kuitenkin paljon useammin kuin ennen. Minulle sellaisissa tilanteissa itkeminen on sellaista, että kyyneleet vain valuvat silmistä ja muuten olen aivan normaalisti. Huutamistilanteissa taas itken ns. normaalisti siten, että kuulostan siltä, kuin itkevät ihmiset yleensä kuulostavat.

Kavereiden edessä en pysty itkemään. Pelkään sitä, kuinka haavoittuva minusta sen jälkeen tulisi. Ja jotenkin se, että pitäisi olla niin avoin ja itkeä toisen ihmisen nähden on aivan liian pelottava ajatus. Äidin ja sisarusteni edessä pystyn itkemään vain jos saan tuollaisen paniikki reaktion, enkä pysty olemaan itkemättäkään. Siinäkin tilanteessa poistun omiin oloihin jos se on mahdollista.

En osaa myöskään toimia tilanteessa, jossa joku tuttu alkaa itkemään. Minua ei haittaa, että joku itkee, mutten osaa tehdä mitään. En uskalla halata, koska joitakin ahdistaa se. Pelkään myös olevani niin ällöttävä, etteivät he halua minulta halausta. Miksi halaus edes auttaa itkemiseen?

Olen ennenkin maininnut tästä, mutta se, että itken yhä useammin ei ole hyvä. Itkeminen nimittäin ahdistaa minua vain lisää. Se ahdistaa lisää, koska koen sen olevan väärin. Aina kun itken, saan paniikkireaktion siitä, että teen nyt jotain todella pahaa. Oikeasti tiedän, että se ei ole väärin, mutta aina jos isä näkee, että itken, niin saan aivan hirmuiset huudot, koska isää ahdistaa muiden itkeminen.

Kuten ehkä huomaatte niin tämä elämä on yhtä noidan kehää. Siitä, että teen jotain väärin, seuraa se, että minulle huudetaan ja koska minulle huudetaan itken ja sen seurauksena minulle huudetaan paljon enemmän, minkä takia ahdistun ja teen taas jotain väärin. Tässä pitää myös tietää, ettei meillä kotona saa muut kuin isä olla ahdistuneita. Sekin ahdistaa isää lisää. Vittu.

Kaiken huippu tässä on, että lopetin juuri psykologikäynnit. Psykologi ei ollut kiinnostunut mun asioista ja kaiken maailman kokousten avulla vain pahentaa tilannetta, mutta silti tämä on aivan hurjan pelottavaa, koska olen jälleen lähes yhtä pohjalla kuin viimeksi pahimpaan aikaan. Silloin olisin tappanut itseni jos ei olisi ollut ketään jolle puhua. Nyt minulla ei ole. Mutta selvisin viime kerrasta, niin minun on myös pakko selvitä pinnalle tällä kertaa. Mutta yksin. Olen ihan yksin.