Kyyneleet kulkevat ahdistuksen kanssa käsi kädessä

Olen kirjoittanut tästä aiheesta ihan ensimmäisinä postauksina, mitä tästä blogista löytää. Jos jotain kiinnostaa lukea, niin tästä pääsette lukemaan ajatuksiani itkemiseen liittyen vuodelta 2015.

Itkeminen on edelleen maailman ahdistavin asia. Tuosta ajasta sen vain erottaa siten, etten enää hallitse sitä. Jos isä huutaa minulle, kyyneleet alkavat väkisin tunkea läpi. En vain osaa hallita niitä. Ja kuten jo tuolloin olin tajunnut, se hermostuttaa isää vain enemmän ja enemmän. Jos isä näkee minun itkevän, hän huutaa enemmän ja usein siitä, ettei minulla ole mitään syytä itkeä, koska itseppä olen tehnyt tyhmästi. Se, että olen tehnyt tyhmästi voi tarkoittaa sitä, että olen sanonut jotain väärään aikaan tai väärällä tavalla. Olen huokaissut väärällä hetkellä tai näyttänyt ahdistuneelta. Tai sanonut vastaan. Ollut erimieltä jostain asiasta.

En tiedä, mikä siinä huutamisessa saa paniikkireaktion aikaan, joka taas tunkee kyyneleet silmistäni. Nykyään jos kuka tahansa korottaa ääntään minulle, saan jotenkin päähäni jonkun tilaneen, jossa isä huutaa minulle ja saan tehdä töitä, jotten ala siinäkin tilanteessa itkemään.

Muissa tilanteissa itken erittäin harvoin. Kuitenkin paljon useammin kuin ennen. Minulle sellaisissa tilanteissa itkeminen on sellaista, että kyyneleet vain valuvat silmistä ja muuten olen aivan normaalisti. Huutamistilanteissa taas itken ns. normaalisti siten, että kuulostan siltä, kuin itkevät ihmiset yleensä kuulostavat.

Kavereiden edessä en pysty itkemään. Pelkään sitä, kuinka haavoittuva minusta sen jälkeen tulisi. Ja jotenkin se, että pitäisi olla niin avoin ja itkeä toisen ihmisen nähden on aivan liian pelottava ajatus. Äidin ja sisarusteni edessä pystyn itkemään vain jos saan tuollaisen paniikki reaktion, enkä pysty olemaan itkemättäkään. Siinäkin tilanteessa poistun omiin oloihin jos se on mahdollista.

En osaa myöskään toimia tilanteessa, jossa joku tuttu alkaa itkemään. Minua ei haittaa, että joku itkee, mutten osaa tehdä mitään. En uskalla halata, koska joitakin ahdistaa se. Pelkään myös olevani niin ällöttävä, etteivät he halua minulta halausta. Miksi halaus edes auttaa itkemiseen?

Olen ennenkin maininnut tästä, mutta se, että itken yhä useammin ei ole hyvä. Itkeminen nimittäin ahdistaa minua vain lisää. Se ahdistaa lisää, koska koen sen olevan väärin. Aina kun itken, saan paniikkireaktion siitä, että teen nyt jotain todella pahaa. Oikeasti tiedän, että se ei ole väärin, mutta aina jos isä näkee, että itken, niin saan aivan hirmuiset huudot, koska isää ahdistaa muiden itkeminen.

Kuten ehkä huomaatte niin tämä elämä on yhtä noidan kehää. Siitä, että teen jotain väärin, seuraa se, että minulle huudetaan ja koska minulle huudetaan itken ja sen seurauksena minulle huudetaan paljon enemmän, minkä takia ahdistun ja teen taas jotain väärin. Tässä pitää myös tietää, ettei meillä kotona saa muut kuin isä olla ahdistuneita. Sekin ahdistaa isää lisää. Vittu.

Kaiken huippu tässä on, että lopetin juuri psykologikäynnit. Psykologi ei ollut kiinnostunut mun asioista ja kaiken maailman kokousten avulla vain pahentaa tilannetta, mutta silti tämä on aivan hurjan pelottavaa, koska olen jälleen lähes yhtä pohjalla kuin viimeksi pahimpaan aikaan. Silloin olisin tappanut itseni jos ei olisi ollut ketään jolle puhua. Nyt minulla ei ole. Mutta selvisin viime kerrasta, niin minun on myös pakko selvitä pinnalle tällä kertaa. Mutta yksin. Olen ihan yksin.