Oon vaan aivan liian sekasin

Mä täällä taas. Mä en vaan osaa enää kirjoittaa. Mutta voin sanoo et mun elämä menee aivan päin vittua. Mä en pärjää sille enää. Mä vajoon vajoon ihan syvälle.

Ensinnäkin mulla on niin ikävä meidän koiraa, Tuittua, ettei tästä päivästö tai oikeastaan yhtään mistään meinaa tulla mitään. Mä haluan sen vain takaisin. Haluan hypätä ajassa taaksepäin. Vaikka kolme vuotta. Ihan sama vaikka silloin oli paskaa. Silloin oli vielä Tuittu. Ja silloin Tuittu oli hyvässä kunnossa. Nyt sitä ei oo ollut olemassa yli kuukauteen. Tänään satoi lumi ensimmäistä kertaa siten, että se jäi maahan. Ja se oli aina mun ja tuitun sellainen juttu. Tuittu olisi rakastanut sitä. Mutta sitä ei enää ole ja musta tuntuu aivan älyttömän pahalta. Aamulla kun katsoin ulos, nousi ensin innostus. Sitten muistin ettei Tuittua enää ole ja siihen se jäikin. En vain osaa enää olla.

Mä oon muutenkin aivan hajalla. Mä oon maailman raskain tyttöystävä dinolle. Mä vaan itken aivan liikaa ja paniikkikohtauksia tulee välillä monta illassa. Ja mua pelottaa. Mua pelottaa et se unohtaa et millanen mä oikeasti olen näitten kaikkien ahistusten keskellä. Mua pelottaa et jos mä itse unohdan. Jos mä en enää ole muutakuin nämä ahdistukset ja pahat ajatukset.

Mulla ei Tuitun kuoltua ole Dinon lisäksi ketään. Mä pelkään vähintään 6 kertaa viikossa kuolevani kun alan nukkumaan enkä saa henkeä kun paniikki valtaa koko pään. Mä pelkään, etten jaksa enää pahoja ajatuksia ja että ne vie voiton ja hyvät ajatukset häviää ja vajoan pohjasta läpi. Pelkään, ettei mulla ole tulevaisuutta. Että mun ois oikeasti pitänyt kuolla jo ja tämä elämä, mitä elän on enää vain kidutusta, eikä kidutus lopu koskaan.

Pelkään ihmisten ajatuksia. Tiedän, että niistä minuun liittyvät eivät ole millään tavalla hyviä. Pelkään masennusta, en halua sitä takaisin. En halua kuolla, mutta silti kävellessäni hyytävän kylmän järven ohi minun tekee mieli juosta sinne ja sukeltaa niin pitkään, etten enää koskaan nouse sieltä ylös.

Mä en halua menettää mun nuoruutta masennukselle ja yksinäisyydelle, mutta en mä voi sille mitään, että mulla ei ole ystäviä ja kukaan ei halua olla mun seurassa vaikka yritän olla mukava.

Mä haluan lopettaa itkemisen. Ei oo mitään järkeä itkeä tunnin välein ja olla ahdistunut koko ajan. Mä oon vaan aivan loppu. Mä en jaksa tätä enää. Mä haluan vain pahan olon pois ja mun ympärille ihmisiä, joiden kanssa voin tehdä asioita. Mä en halua kuolla yksin. Mä haluun dinon kainaloon, mutta en halua rasittaa sitä liikaa.

Mua pelottaa et vajoon kohta psykoosiin. Merkkejä siitä ei ole, mutta mä vaan pelkään kaikkea ja itken aivan koko ajan. Mä haluan kuolla aivan liikaa vaikka samaan aikaan pelkään sitä aivan järkyttävästi. Mä tarviin apua mä en selviä yksin enää. Mutta mun psykoterapeutista ei ole mitään apua. Ehkä mun pitää mennä osastolle tai jotain mä en vaan selviä enää.

5 positiivisinta asiaa mun elämässä just nyt!

Mun postauksista kaikista luetuimmaksi on noussut yksi ihan ensimmäisistä postauksista, mitä olen tähän blogiin kirjoittanut. Jos kiinnostaa niin käy lukemassa se tästä. Kyseisessä postauksessa kerron positiivisia juttuja mun elämästä niin kuin tähänkin ajattelin kertoa.

Ehkä teitä kiinnostaa, ehkä ei, mutta tuon postauksen uusiminen tuntuu ihan järkevältä idealta, voi nimittäin olla, että mun elämä tuntuu olevan blogin perusteella oikeasti lähinnä negatiivista paskaa. :D Te ette vain tiedä siitä hyvästä puolesta, koska en ole kovin hyvä kirjoittamaan siitä. Blogista on muodostunut paikka, jonne puran kaiken pahanolon, mutta ei mulla mene niiin huonosti, etten välillä voisi hyvistäkin asioista kertoa. Faktahan on, ett kaikilla menee välillä hyvin ja välillä huonosti. Mutta eiköhän jätetä turhat jaarittelut vähemmälle ja aloiteta.

1.Dino

Ihmettelen, jos joku ei jo arvannut, mutta ihan oikeasti, sillä on todella suuri merkitys mun mielenterveydelle. Dino on siis mun poikaystävä, jos blogiin on eksynyt joku uusi, joka ei mun blogia ole aiemmin selannut. Kolme kuukautta ollaan nyt oltu dinon kanssa yhdessä ja siihen on kyllä mahtunut jo nyt vaikka mitä. Dinoon voin luottaa aidosti ja uskallan näyttää dinolle myös mun vaikean puolen, sen jolla on paha olla ja joka ei meinaa jaksaa pysyä elossa. Dino vaan on rakas. Ihan älyttömän tärkeä, niin kuin varmaan osaatte kuvitella.

2. Netflix

Jokainen, jolla on ollut joskus stressiä koulun kanssa, osaa samaistua tähän. Ette tiedä miten paljon voimaa olen saanut ruokailujen jälkeen ja lyhyillä tauoilla, kun on voinut hetkeksi vain unohtaa oman elämän ja keskittyä johonkin aivan erilaiseen. Tällä hetkellä katson Modern Familyä ja rakastan sitä! Jokainen hahmo on niin omanlaisensa ja jaksot ovat juuri sopivan mittaisia välituntien kestoon nähden. Sarjan avulla saa aivot edes hetkeksi narikkaan ja jaksaa taas ehkä keskittyä seuraavalla tunnilla opiskeluun. Myös Skins oli aivan loistava, mutta siinä jaksot olivat sen verran pitkiä, ettei niitä ehtinyt katsoa yhdellä välitunnilla. Nyt on menossa viimeinen kausi Modern Familyssä, olisiko jollain ehdotuksia seuraavaksi sarjaksi?

3. Musiikki

Tästä olin kirjoittanut jo aiempaankin postaukseen, tosin vähän hassusti. Musiikki. Ihan varmasti ainakin suurinosa tietää sen musiikin helpottavan asian, kun ahdistaa. Mulla soi musiikki lähes koko ajan, mitä ikinä teenkään. Tällä hetkellä spotify soittaa Alan Walkerin-Faded -biisiä, tosin lista ei tällä hetkellä ole oma, koska olen jälleen kerran kyllästynyt oman soittolistani musiikkiin :D Mun musiikkimaku on laajentunut jonkin verran vuodesta 2015, ja tämän hetken lemppari on ehkä Anni Lahe. Musiikkilla on vain äärimmäisen voimauttava vaikutus, joten miksikä sitä ei sitten hyödyntäisi.

4. Enää reilu viikko, että olen täysi-ikäinen

Tämä olisi voinut tulla listassa ylemmäskin, mutta siinä on myös huonoja puolia ja se pelottaa, joten jääköön se neljänneksi. Tottakai synttärit on vielä tässä iässä positiivinen asia. Ja kyllä mä niitä ihan oikeasti odotan, mutta on siinä se jännittäväkin puoli, minusta tulee vielä joku päivä aikuinen! Ja eipähän kukaan voi ainakaan minun takia tehdä kenestäkään lastensuojeluilmoitusta enään viikon päästä :D

5. Elämä

Mulla menee oikeasti ihan hyvin nyt. Koeviikko on puolivälissä, ja stressi korkealla, mutta hei, kyllä mä nyt siitä selviän. Oon aina ennenkin selvinnyt. Mä oon ollut tänä vuonna paljon vähemmän ahdistunut kuin moneen vuoteen ja tällä menolla saan siihenkin apua. Mulla menee oikeasti ihan hyvin, eikä ole mitään syytä, miksei tämä kuuluisi tämän hetken positiivisimpiin asioihin. Oon elossa nyt ja tuun oleen vielä pitkään. Eikä mun elämä oo paskaa. Se on just niin hyvä ku mä siitä ite oon tehny.

Tällä kertaa kaikki muut kuvat googlesta viimeistä lukuunottamatta.

Niin uupunut, että vain odottaa odottamisen päättymistä

Makaan sängyssä. Mä en vittu jaksa. Mä en vittu jaksa avata silmiä. Herätyskello huutaa jo varmaan viidettä kertaa tälle aamua. Se koittaa päästä mun pään sisään saada mut avaamaan silmät. Pitäis avata silmät, että saisin sen sammutettua. Mutta mä oon liian väsynyt.

Vielä kolme päivää. Kolme loputtoman pitkää päivää. Aina vain päiviä, tunteja, minuutteja ja sekuntteja. Mä vaan odotan. Odotan, että tulee viikonloppu. Kun viikonloppu tulee, odotan, että se on ohi. Mä vihaan ihmisiä, jotka ei elä hetkessä ja vain odottaa tulevaa. Nykyään mä oon sellanen. Ja mulla ei ole edes mitään syytä odottaa. Mä en vain jaksa. Oon aivan liian väsynyt. Oon aivan liian yksin.




Muutaman kymmenen minuutin päästä.

Istun luokassa. Istun hiljaa ja tuijotan tyhjyyteen. Taas mä odotan ja lasken. Lasken minuutteja siihen, että on vain 20 minuuttia seuraavaan 20 minuuttiin, jonka jälkeen on vain yksi 20 minuuttia, jonka jälkeen tunti loppuu ja aine vaihtuu, mutta laskeminen alkaa alusta.

Mulla ei ole hajuakaan, mistä opettaja puhuu. Siellä se aukoo suutaan koko luokan edessä suurimman osan vain selatessa puhelintaan. Puhuu ja puhuu vain, välillä käskee tehdä muutaman tehtävän. En oo kuunnellu tunnilla taaskaan. En kuunnellut viime tunnillakaan. En ole ihan varma, milloin viimeksi kuuntelin tunnilla siten, että ihan oikeasti ymmärsin, mistä opettaja puhuu.

Tunneilla on silti pakko käydä. Saan niistä saman verran irti, kuin jos istuisin huoneessani ja tuijottaisin seinää. Ei ole mitään. Pitäisi vain jaksaa. Mutta mä oon ihan loppu.

Mä oon yksin. Mul on dino, mutta ei ketään muuta. Tiedän, et se on jo paljon, mutta mä tarvitsisin enemmän. Tarvitsisin selvitäkseni. Tarvitsisin, jotta elämässä olisi jotain syytä olla elossa. Mutta mulla ei ole. Silti on vain pakko jatkaa. Aina vain eteenpäin. Mulla ei oo kavereita. Ei ihan oikeasti ole. Kaikki on ihan turhaa. Mä oon yksin. Pelottaa etten selviä.

Naama on turvoksissa. Vieläkin. Itkin taas eilen. Ahdisti. Niin kuin nykyään yhä useammin. Itkin sitä, että on vasta tiistai. Ja pitää selvitä vielä keskiviikko, torstai ja perjantai, että tulisi viikonloppu. Jotta voisi taas odottaa seuraavaa viikkoa ja sen loppumista. Itkin sitä, etten jaksa yksin.

Tällä hetkellä.

Istun sängyllä. Tuijotan listaa siitä, mitä tänään pitäisi tehdä. Asioita ei edes ole paljoa, mutta ne ahdistaa silti. Eilisen hoidettavat asiat siirtyivät tälle päivää, kun en saanutkaan mitään aikaan. Kaiken aloitaminen tuntuu turhalta. Kaikki tuntuu turhalta. Läksyt ovat vaikeita, koska opiskelen asiat vasta niitä tehdessä. Jos saan aikaiseksi tehdä ne. Tänään aion saada. Tänään on pakko saada aikaiseksi edes jotain. Jotta en olisi turha. Olenko silti?

Musta ei taida olla suoriutujaksi

Musta on tullut suoriutuja. Mä vaan suoriudun kaikesta. Teen, koska on pakko. Teen vaikkei edes kiinnostais. Mutta kumminkin teen. Mä vaan luen päivät. En ajattele sen enempää. Kunhan vain luen. En tunne sillä hetkellä muuta. Muuten sitten ahdistelen senkin edestä. Mutta sitten taas suoriudun. En välitä siitä jaksanko tai kiinnostaako. Kunhan vain teen. Se on kai ihan hyvä. Mutta se on myös pelottavaa.

Kun en tee, ahdistelen. Ahdistelen sitä, miten kauan minulla on mennyt taas lukemiseen. Miten olisin voinut senkin ajan käyttää hauskan pitämiseen ja siihen, että tunnen ja nautin. Mutta ei. Kirjoitukset tulee, niin on pakko lukea. Lukeelukeelukee. Siinä menee sekin loma. Kun en lue, koen vain vältteleväni lukemista ja on huono omatunto siitä, että pitäisi olla lukemassa. Nyt on se aika kun pitäisi lukea.

Lopulta makaan vain. Makaan ja tuijotan kattoa. Koitan olla itkemättä. Näen katosta roikkuvan pölypallon joka heiluu ilmavirtauksen mukana. Koitan keskittyä siihen. Koitan keskittyä siihen, että hengitys pysyisi tasaisena. Ettei se taas karkaisi. Ettei se taas menisi yli. Hyperventilaatio. Hiki. Paniikki. Muistinmenetys. Ja taas mennään. Ja koko se aika olisi pitänyt lukea. Mutten pystynyt. Ajatukset karkasivat. En osannut.

Yleensä paniikki iskee yöllä. Herään siihen, että koen, etten saanut edellisenä päivänä tarpeeksi aikaan. Miten saisin mitään aikaan. Olen ihan liian huono sellaiseen. Ainoastaan luen ja kirjoitan. Jääkö mikään edes päähän?

Mitä jos musta ei ole suoriutujaksi? Mitä jos en pystykkään tekemään asioita ajattelematta sen enempää. Voiko ilman sitä taitoa suoriutua? Voinko pärjätä, vaikken pistä koko elämääni sen yhden kokeen takia sekaisin? En voi selvitä. Kun se läpäisy ei riitä. Pitää olla vähintään C tai M tai E, en edes tiedä miten ne toimii.

En uskalla kertoa, miten paljon ahdistaa. Miten kukaan ymmärtäisi. S esimerkiksi ei stressaa kirjoituksia yhtään. Tai mistä minä tiedän, siltä se ainakin ulospäin vaikuttaa.

Haluan pois. Jonnekkin, missä ei ole koulua. Missä on lämmin ja voin vain olla. Ei tarvitse stressata. Onneksi tämäkin on viikon päästä ohi.

Mä oon ollu ihan loppu.

Otsikosta voi päätellä jo paljon. Mulla on kaikki päällä just nyt. Kaikki pitäis keretä tehä ja ahistaa niin paljon, että tuntuu, ettei saa henkeä. Asioita listatessa muistaa vielä ne kymmenen asiaa mitä pitäisi sen päivn aikana tehdä ja tekisi mieli vain itkeä, koska ei jaksa. EI yksinkertaisesti jaksa tehdä yhtään mitään. Sitten iskee paniikki. "Sen esseen deadline meni jo. Siitä toisesta on ihan ylihuomenna. Ai niin pitää muistaa soittaa sinne ja sit sinne ja viel sinnekki. Ja sit pitäs tehä huomisen läksyt ja ne eiliseltä rästiinjääneet. Ja lukee kirjotuksiinki. Ja sit mul on se parisuhdekkin, jota nyt pitäis ylläpitää." Joku ehkä ymmärtää tän mun blogitauon jo ton avulla. Mulla ei ihan oikeesti ollut yhtään aikaa. Jos oli, niin mä olin sen Dinon kainalossa tai katsoin muutaman jakson netflixiä, jotta ajatukset olisi edes hetken pois koulusta.

Wanhat oli pahin stressin aiheuttaja, mutta ne on onneksi ohi nyt. Samalla viikolla oli myös potkiasten järjestäminen ja muutama essee sekä loputtomasti läksyjä myös kirjoista, joita en ollut kerennyt edes saada vielä. Voitte ehkä kuvitella, mikä muutos tämä on viimejaksoon, jolloin minulla oli vain 3 kurssia ja ehkä hyvällä tuurilla tunti tai kaksi koulua joka päivä. Tuntuu mahdottomalta selvitä.

Dinolla on ollut kärsimisensä, kun joka ilta olen meinannut saada stressin takia ahdistus kohtauksen. Muuten meillä menee ihan hyvin. Mutta ei arvaisi, että parisuhde vie näin paljon aikaa. Tuntuu pahalta, jos sen toisen kanssa ei ehdi olla, mutta koulu painaa päälle ja lopulta yöllä ei kerkeä nukkua edes kunnolla, kun se aika pitää jostain repiä. Tämä kouluasia hellittää kuitenkin parinviikon päästä, kun ne ensimmäiset kirjoitukset ovat ohi, eikä niistä tarvitse enään stressata.

Se kun tuijotat itseäsi peilistä. Näet ihmisen. Sillä on silmäpussit, se on väsynyt. Se vihaa sinua. Niin paljon. Mikset saa aikaan. Miksi olet niin saamaton. Voisit nytkin olla kirjoittamassa sitä psykologian kurssitehtävää. Mikset ole. Mikset jaksa. Toisaalta se ihminen katsoo myös väsyneesti. Se sanoo peilistä, että mene Dinon viereen nukkumaan. On ihan ok, ettet tänään jaksa. Huomenna sitten.

Aloitan ehkä psykoterapian vielä tässä keväällä, jos saan rahoituksen siihen. Pelottaa, että se vie vielä lisää mun ajasta. Mitä jos aika loppuu kesken? Mitä jos ihan oikeasti en saa kaikkea valmiiksi pakolliseen aikaan mennessä?

Olen muutenkin ottanut koulusta nyt valtavat paineet. Haluan hyviä numeroita. Haluan tehdä parhaani kurssinumeroiden eteen.

Toisaalta haluan olla myös hyvä tyttöystävä. Siinä en ole niin hyvä, mutta osaan jonkun verran. Osaan Dinon mielestä riittävästi, välillä olen ärsyttävä. Mutta kun haluan olla paras. Haluan olla täydellinen. Miksei se ole mahdollista?

Pelko menettämisestä

En tiedä kuinka yleistä se on, mutta ainakin minun suurin pelkoni liittyy menettämiseen. En niinkään pelkää asioiden tai minkään muun vastaavan menettämistä vaan erityisesti pelko liittyy muihin ihmisiin ja jollain tasolla muutokseen ihmissuhteissa. Pelko on hyvin voimakas. En tosin niinkään pelkää, että läheiseni kuolisivat, vaikka sekin hurjalta kuulostaa, vaan ennemmin pelkään, etteivät ihmiset enää halua olla minun kanssa. Pelkääminen. Voisin sanoa, että se on ehkä jopa hallitsevin käytökseeni liittyvistä tekijöistä.

Kun kiinnyn johonkin, kiinnyn erittäin voimakkaasti. Pelkään, että se näkyy läpi ja olen ns. liian helppo. Pelkään etten ole riittävän hyvä, jotta se toinen jaksaisi seuraani. Pelkään, että se ihminen tajuaa, että välitän ja pelkään menettämistä. Se muuttaa käytöstäni. Koitan käyttäytyä ns. normaalisti. Se voi vaikuttaa minuun ihmisenä hyvin paljon. Ja taas pelkään, etten osaa käyttäytyä normaalisti.

Siitä seuraa, että ahdistun. Ahdistun, koska koitan miellyttää sitä toista viimeiseen asti. Kunnes lopulta tilanne päätyy siihen, että olen varma, että se toinen vihaa minua, mitä ikinä teenkin. Ihan varmasti vihaa. Ja lopulta ahdistaa niin paljon, että pieniä poikkeuksia lukuunottamatta kerron sille henkilölle, että se on mulle ihan älyttömän tärkee. Sit taas lähtee uusi ahdistuskierre. Oon varma et se vihaa mua sen takia kun kerroin. Kysyn siltä, että vihaako se mua tms ja mitä ikinä se vastaakin, vihaan itseäni siinä vaiheessa jo enemmän kuin on edes mahdollista. Nythän se ainakin vihaa mua kun esitän tuollaisia kysymyksiä. Vittu.

Kaikki tää johtuu siitä, että mä ihan oikeesti pelkään myös yksin jäämistä. Mä en halua. Ei. Tästä mä oon ennenkin puhunut, mutta se ei vain lopu koskaan. En tiedä mikä mua edes vaivaa. Maailmassa on paljon yksinäisiä ihmisiä, miksen mä muka selviäis siitä? Ihan yhtälailla mä oon vahva ihminen. Vai oonko? En sit varmaan.

Sino joutuu kärsiin tästä kierteestä aivan jatkuvasti. Mun mielialat heittää niin puolelta toiselle, että mussa on ihan oikeesti kestämistä. Mutta. Mä oon onnistunut luomaan luottamuksen siihen. Mä luotan ainakin suurimmaksi osaksi ajasta siihen, etten mä oo ihan perseestä sen mielestä ja uskallan jopa olla erimieltä asioista ja suuttua. 

En oo ees tajunnut kuinka suurta luottamusta suuttuminen tarvitsee. Ei kukaan suutu ihmiselle, johon ei luota ja jonka haluaa pitää elämässään. Perheenjäseniä ei tähän lasketa, koska ne nyt pysyy pakollakin. Kun tulee riita jonkun kanssa, syntyy luottamus siitä, että se sovitaan. Sovitaan se asia ja sitten kaikki on taas hyvin. Riita unohdetaan ja elämä jatkuu normaalisti. Jos sä välität jostain ihmisestä, muttet luota siihen yhtään, niin et sä suutu sille. Tai emmä tiiä, ainakaan mä en suutu. Ehkä muilla on erilailla. Mutta silti sanoisin, että suuttumiseen tarvitaan sellainen erityinen luottamus. 

Mutta käytännössä kun miettii, niin enhän mä voi luottaa ihmisiin, jos kokoajan pelkään menettäväni sen. Oon aina pitänyt itseäni erittäin helposti muihin luottavina, mutta ehkei se olekkaan niin yksiselitteistä. Ehkä tässäkin asiassa on ne kaikki sävyt mustan ja valkoisen välillä.

Toisaalta, ilman tätä pelkoa mä olisin oikeasti täysin eri ihminen. Mä käyttäytyisin täysin erilailla, koska en yrittäisi kokoajan miellyttää toisia ihmisiä. Olisin paljon itsekkäämpi. Olisiko muilla ihmisillä edes väliä silloin. Ehkä mä oon ihan hyvä. Tai jos en hyvä niin ainakin riittävä. 

Onko teillä samantyylisiä pelkoja? Mikä on pahin pelkonne?

Ehkä olen vähemmän paha ihminen

Kun en oo sun vieressä, mua pelottaa. Mua pelottaa, ettet sä enää tykkääkkään musta. Mua pelottaa, ettet halua olla mun kanssa enään, oon ihan liian tyhmä. Pelkään sitä niin paljon, että pelkään sun huomaavan. Jos sä huomaat, kuinka paljon mä susta välitän niin karkottaako se sut pois? En halua, että lähdet yhtään mihinkään.

Kerroit, että joka kerta kun mun nukkuessa liikut yhtään, kysyn, että mihi oot menossa. En itse ole edes hereillä ja silti pelkään menettäväni sut. Ihan hurjaa. En edes oo ennen tajunnut, kuinka valtava tuo menetämisen pelko mulla on. En halua olla susta riippuvainen. Millään tavalla. Mutta huonolta näyttää tällä menolla. Ei mulla oo ketään muuta.

Paitsi oon saanu vähän takas välejä k n kanssa. Se puhuu mulle taas. Se ei ehkä vihaakkaan mua. Näen siitä, että se tulee hyvälle tuulelle, kun haluan olla sen pari ryhmätöissä ja kun menen luokassa sen viereen istumaan. Se, että saan sen hyvälle tuulelle, tekee mutkin hyvälle tuulelle. Ehkei se sittenkään vihaa mua, vaikka olinkin vähän paha ihminen. En käsitä edes miksi. Voin vain kuvitella, kuinka pahalta k sta on tuntunut. Se ei edes tarkoittanut mitään pahaa. Miten olen edes voinut olla niin paha ihminen?

Mut dino. Dino on mulle ihan hirmuisen tärkeä. En edes käsitä. Se on mun dino.

Mitä mä ootan tältä vuodelta?

Nyt on viides päivä tätä vuotta enkä oikein vieläkään käsitä sitä. Nyt on 2018. Ihan oikeasti on. Tänä vuonna mä täytän 18. Tänä vuonna musta tulee ihan oikeasti aikuinen. En tiedä pelottaako se enemmän kuin odotan sitä, mutta ainakaan en pelkäää sitä enää niin paljon, kuin vuosi sitten. Olen sisäistänyt sen asian, vaikka se edelleen tuntuu todella hurjalta.

Tänä vuonna tulee tapahtumaan kaikkea super jännää. Mulla on esimerkiksi Wanhojen-tanssit tulossa reilu kuukauden päästä. Mulla on ensimmäiset kirjoitukset nyt keväällä ja toiset syksyllä ja ensivuonna vielä kolmannet. Vain reilu vuosi, niin pääsen lukulomalle ja kohta lukio onkin jo ohi. Ihan hurjaa, koska edelleen tuntuu kuin olisi vain hetki siitä, kun seiskaluokka alkoi. Oikeasti siitä on jo 5 ja puol vuotta.

Jostain syystä mulla on kuitenkin hyvä fiilis tästä uudesta vuodesta. Tuntuu kuin kaikki sittenkin alkaisi tänä vuonna menemään paremmin. Mulla on parempi fiilis kuin aikoihin, pääosin dinon ansiosta, mutta kuitenkin on. Musta on viime vuoden aikana tullut niin paljon vahvempi ihminen, että uskon selviäväni tästäkin vuodesta. Jos pystyi koko viimevuoden jo olemaan viiltämättä, niin enköhän mä hengissä pysy tämänkin vuoden.

En tehnyt yhtäkään uuden vuoden lupausta tällä kertaa. Tottakai painoa on edelleen tarkoitus pudottaa, mutta omaan tahtiinsa. Tippuu jos on tippuakseen. Tällä keinolla se on tippunut jo lähes kymmenen kiloa alku painosta. Ja kuvitelkaa, ihan terveillä keinoilla. En ole paastonnut tai juossut hulluna. En ole tehnyt joka päivä sataa vatsalihasliikettä tms. Olen vain syönyt vähemmän ja kävellyt enemmän. En ois uskonut pystyväni edes tähän. Nyt uskon.

Ainoa uudenvuodenlupauksen kaltainen asia, minkä päätin toteuttavani on, että koitan mahdollisuuksien mukaan olla parempi ihminen ja tehdä hyviä asioita. Se helpottuu entisestään sittenkun olen täysi-ikäinen ja saan oikeasti päättää itse asioista. Haluaisin olla hyvä ihminen. En vain vielä tiedä ihan, miten lähden toteuttamaan sitä. Jos teillä on ideoita, niin kommentoikaa alas!

Loppujen lopuksi mulla ei edes ole hirveästi odotuksia tälle vuodelle. Haluaisin vain olla onnellinen. Haluaisin, että asiat olisivat muillakin hyvin ja elämästä tulisi hiukan helpompaa. Mutta ihan hyvä se on näinkin. Haluan, että tapahtuu paljon kaikkea jännittävää ja uutta ja haluan oppia uusia asioita ja saada lisää tietoa.

Ehkä Tuitun tähtisilmät ja kiiltävä nenä toi teidän päivään vähän lisää iloa ja näin olen jo hetkeksi ihan vähän parantanut maailmaa yksittäisten ihmisten kautta. Tai ehkä jollekkin tuli tekstistäni hyvä mieli ja Tuittu vielä tehosti sitä. Ei voi tietää. Mitä te odotatte tältä vuodelta?