Hunaja kuoli D:

Eilen kirjoitinkin siitä, kun marsuni, Hunaja oli sairas. Illalla kun kaverit olivat tulleet jo meille, menin käymään yläkerrassa. Kaverit pelasivat alhaalla xboxilla. Menin täyttämään yhtä pulloa ja huomasin, että Hunaja makaa siellä kopissaan. Voitte vain kuvitella sen järkytyksen ja ahdistuksen määrän.

Ensimmäisenä mulle iski paniikki. Mietin vain, mitä sanon kavereille. Tärisin ihan vitusti. Tuntu, että mun sydän lopettaa kohta toimintansa, kun se hakkas niin vitun lujaa.

Menin sitten sanomaan, että meillä on ruumis ja tuntu et räjähdän siihen paikkaan. Kaverit tuli katsomaan Hunajaa. Ensimmäinen kommentti taisi olla, että se pitää viedä pois, ettei se rupea haisemaan.

Oli niiiin lähellä, että rupean itkemään. Menin puhelimen kanssa kylpyhuoneeseen lukkojen taakse. Sanoin syyksi kavereiden etsittyä minua sanoin syyksi, että yritin soittaa porukoille ja niin ihan oikeasti yritinkin, mutta suurin syy oli, että minun oli pakko koota itseni. En halunnut hajota lopullisesti kavereiden edessä.

Lopulta sain porukat kiinni, ja äiti neuvoi, mistä löysin laatikon, jossa kantaa Hunaja ulos, että saadaan se haudattua.

Voin sanoa, etten monesti ole noin paljon joutunut pinnistelemään, että olisin normaali.

Kaikkein pahin oli nostaa marsu häkistään laatikkoon: se oli vielä lämmin, joka tarkoittaa, että se oli kuollut juuri sitä ennen kun huomasin.

Me käytiin hautaamassa se metsään, ja sen jälkeen unohdettiin vain koko juttu. Vaikka kuinka monta kertaa oli illan aikana lähellä, että olisin ruvennut itkemään, mutta onneksi sain koottua itseni.

R.I.P Hunajakakku <3

Entä jos kukaan ei enää huomaakkaan mua sen jälkeen?

 

Triggeroivaa settiä, älä lue pidemmälle jos yhtään tuntuu siltä!         

Tää on nyt se postaus josta oon puhunu.

Olen miettinyt, että lopettaisin viiltelyn. Ihan eka minun pitäisi keksiä joku korvaava juttu purkaa ahdistusta. Tähän asti, aina kun olen yrittänyt lopettaa, niin siinä vaiheessa, kun en ole purkanut ahdistusta mihinkään ja se on kasvanut valtavasti, tulee jälkiä vain enemmän joka lopettamis kerran jälkeen.

Tuntuu, ettei mikään muu auta ahdistukseen niin hyvin kuin viiltäminen, se kun näkee vetää terää iholla, saa verta näkyviin ja keskittyy ainoastaan siihen yhteen asiaan, ainoastaan kipuun. Mutta tavallaan sitä kipuakaan ei tunne. Tavallaan se ei satu ollenkaan, mutta silti se auttaa. Se auttaa enemmän kuin mikään muu.

Jos mä yritän purkaa pahaa oloa muuta kuin viiltämällä, niin se tavallaan vain siirtää sitä viiltämistä. Koska ei mikään muu auta.

Yksi mutta on kanssa se, että tavallaan edelleen haen huomiota viiltelyllä. Pääasiassa puran pahaa oloa, mutta pelkään, että käynnit psykologin luona loppuvat saman tien siihen kun viiltelykin. Siihen mä en ole vielä valmis. Tiedän tavallaan, että se on väärin, mutta ihan oikeasti, pelkään vain niin vitusti, että ihmiset vain ajattelevat, että nyt minulla on kaikki hyvin, kun en vedä terää iholla. Että ihmiset vain unohtavat minut.

Psykologi sanoi, että olen riippuvainen viiltelystä. Uskon, että se on totta, koska en pysty oikeasti, ainakaan tällä hetkellä, lopettamaan sitä. En osaa kuvitellakaan sitä ahdistuksen määrää kun en viiltelisi enää.

Mä ihan oikeasti pelkään itseäni. En hallitse minua. En hallitse viiltelyä. En hallitse pahaa oloa.

Kuitenkin tiedän, että jos mä ihan oikeasti haluaisin, niin voisin lopettaa viiltelyn. Tällä hetkellä en kuitenkaan näe siihen niin suurta pakkoa, että mun tahto riittäisi.

En ole viillellyt reilu kahteen viikkoon, mutta minua ei ole myöskään ahdistanut.

Nyt ahdistaa. Nyt ahdistaa ihan vitusti, koska minun marsuni on sairas, ja syy on tavallaan minun huolimattomuudesta ja kiireestä. Mutta en voi viiltää, vaikka olenkin yksin kotona. Kaverit tulee yöksi ja ne tulee parin tunnin sisään.

Jos ne ei olisi olleet tulossa, niin todennäköisesti en olisi huomannut, että Hunaja on sairas. Huomasin sen vasta, kun porukat olivat jo lähteneet ja oli aikamoinen paniikki tajuta, ettei sen vesipullossa ole vettä, ja että se on ihan nestehukassa. Paniikissa juotin sille ruiskulla vettä, koska se ei vesipullosta suostunut juomaan ja ne tuli vesi ripulina ulos sen pyllystä. Juomapullo on voinut olla tyhjänä max 3 päivää, jos korkki onkin sulkeutunut todella huonosti, mutta se on todella pitkä aika noin pienelle eläimelle. Soitin eläinlääkärille ja kävin hakemassa apteekista maitohappobakteereja, joita syötyään Hunaja voi ja paremmin. Vittu mä olen huolimaton! En ole kertonut kenellekään, katsotaan kerronkokaan.

Vittu mä haluun vain viiltää ranteet ihan auki, mut en voi D´´:

Ai mitä mä tunnen?

 

Ihan suoraan sanottuna, mulla ei ole mitään hajua. Mä kävin eilen psykologin luona. Me puhuttiin viiltelystä ja tunteista. Siitä, mitä tunnen silloin kun minua ahdistaa.

Kertokaa miksi pitäisi osata nimetä tunteitaan; miksei ne vain voi olla tunteita? Ainut tunne jonka osaan nimetä on pelko. Kyllä mä tavallaan erotan ilon ja surunkin mutta en niin selvästi kuitenkaan.

Nyt olen viimeisen viikon ollut hyvällä tuulella, eikä ole ahdistanut. Tai en tiedä. Mä en vittu osaa sanoa mitä mä tunnen. Tiedän vain milloin ahdistaa ja milloin ei. Jos on hyvällä tuulella, niin voiko silloin inhota itseään niin paljon, että käy oksentamassa? Tuntuu, että pitäisi osata kertoa jokaiselle vastaantulijalle miltä mikäkin tuntuu. Mitä jos mä en ihan oikeasti erota tunteita toisistaan?

Mun pitää viikon ajan täyttää sellaiseen lappuun rasti ruutuun tyylillä, mitä tunnen. Puoliakaan niistä en tiedä miltä ne tuntuu kokea. Mä en vaan tiedä.

Eilen kysyin kavereilta, mitä ne tunteet on ja miltä ne tuntuvat. Kaveri tutkii lappua ja alkaa kertoa, mitä todennäköisesti voisin tuntea sillä hetkellä. Ensimmäisten joukossa tulee rakastettu. Minulla ei ole mitään hajua miltä tuntuu kun tuntee itsensä rakastetuksi, mutta se että kaveri sanoi noin, tuntui ihanalta, koska silloinhan hän periaatteessa kertoi rakastavansa minua. Se vain tuntui ihan vitun hyvälle.

 

Mutta siis en ole viillellyt reiluun kahteen viikkoon, mutta tahallisesti kävin oksentamassa viime sunnuntaina. Söin vain niin paljon, että oikeasti oli huono olo ja muutenkin läskiahdistus jo valmiiksi päällä.

 

Se postaus tulee vielä joku päivä tässä, nyt olin liian hyvällä tuulella kirjoittaakseni sitä. :D

Kerrankin kuuluin porukkaan

 

Mulla oli tänä viikonloppuna isoskoulutus leiri. Minun kaverini päättivät jättää koulutuksen kesken. He eivät pitäneet siitä, koska koulutuksessa on mukana porukkaa, joiden seurassa emme viihdy.

Leiri alkoi perjantaina. Pelotti ihan sairaasti, kenen kanssa menen samaan huoneeseen, koska olin tavallaan ylimääräinen siellä, ja olin liikkunut aiemmin vain kavereideni kanssa, joten tiesin muut vain nimeltä paria tyyppiä lukuun ottamatta.

Olin leirillä ensimmäisenä tytöistä. Minulla ei ollut mitään hajua, kuka eniten ei haluaisi minua huoneeseensa, koska olin varma, että kukaan ei ainakaan ihan oikeasti halunnut minua huoneeseensa. Tytöistä ensimmäisenä tuli a, jonka tunnen ihan hyvin, joten kysyin häneltä, että voinko tulla samaan huoneeseen. Hän kertoikin miettineensä, kenen kanssa minä nukkuisin. Sitten tuli lisää porukkaa. Odotin loppuja, jotka aikoivat nukkua a:n kanssa samassa huoneessa. Kun he tulivat kysyin, ja he kysyivät, miten me mahdumme.

Pääsin heidän huoneeseensa. Edelleen minua vähän pelotti, koska pelkäsin, mitä yksi niistä ajattelee minusta. Hän kiusasi kaveriani riparilla, ja muutenkin hän ei tullut koulussa toimeen minun kanssani. Mutta arvatkaa mitä! Koska ajattelin, että tämä tyyppi on ainut leirillä, jonka kanssa en voi mitenkään tulla toimeen, ei leirillä ollutkaan yhtään ketään, joka olisi osoittanut asenteellaan, että vihaa minua!

Lauantaina mulla oli synttärit. Ne oli ehkä parhaat synttärit ikinä, koska se porukka oli aivan mahtava! Me pääasiassa leikittiin kokoajan, välillä oppitunteja. Mutta paras leiri, millä oon ollu, koska olin tavallaan yksin, ilman kavereita, joten minun oli pakko tutustua muihinkin, ja pystyin tehdä sen ilman kavereideni paheksuvia katseita.

Oli vapauttavaa saada olla ihan uusien ihmisten kanssa ilman kavereita. Me ollaan siellä leirillä kaikki samassa koulussa, ja vaikkei meidän koulussa ole kuin alle 70 ysiä niin en siltikään voi sanoa tuntevani suurinta osaa sieltä, koska emme liiku samassa porukassa. Eilen illalla, kun kerroimme jokainen mikä juuri tässä leirissä oli parasta joku sanoi ihanasti: Oli tosi kiva ku yleensä koulussa me ei liikuta samassa porukassa niin nyt me oltiin kaikki yhdessä tosi tiiviissä porukassa.

Mä en ole koskaan tuntenut noin vahvasti kuuluvani porukkaan. Oli tosi hyvä et nukuin niiden kanssa samassa huoneessa. Opin niin paljon ihmisistä lisää. Tajusin, ettei tää yks tyyppi ole edes ilkeä.

Toisaalta olen iloinen ettei mun  kaverit olleet tuolla. Leiri olisi ollut ihan eri, enkä olisi oppinut tuntemaan näitä ihmisiä niin hyvin. Mutta kahdenviikon päästä uudestaan, enkä malttaisi odottaa. Toi porukka on vaan niin hyvä.

 

 

Mutta se postaus mistä puhuin tulee heti kun vaan kerkeen kirjoittaan ja mulla on siihen tarpeeksi inspiraatiota.

Ehkä joku sittenkin välittää musta

 

Eilen minulla oli kotitaloutta koulussa. Teimme uunijäätelöä, joka oli muuten ihan sairaan hyvää! Siihen tarvitsi kananmunaa marenkiin ja valkuaiset rikottuani lähdin viemään keltuaisia roskiin opettajan käskystä.

Roskiksella oli sillä hetkellä tyttö, jonka kanssa olimme parhaita kavereita ensimmäisellä luokalla, joka nykyään on pahimpia lissuja koulussamme. Hän jää roskikselle ja katsoo minua koko sen kymmenen metriä kun kävelen niitten kananmunien kanssa sinne ja avaa minulle roskiksen kannen. Olen hämilläni, mutta muistan kiittää. Se ilahdutti.

Olen saanut paljon katseita hiusteni kanssa jo pitempään, joten en edes kiinnittänyt kauheasti huomiota kun hän tuijotti. Se on lähes normaalia ihmisten seurassa.

En olisi koskaan aiemmin, että tämä tyttö edes katsoo minuun päin, joten se, että hän avasi roskiksen kannen oli aika iso hämmästys :D Mutta se sai minut hyvälle tuulelle.

Samana päivänä aiemmin olin mennyt edellisen viiltelykerran jälkeen (josta oli viikko) ensimmäistä kertaa lyhythihaisella liikuntatunnille. Arpia oli enemmän kuin koskaan, mutta päätin uskaltaa. En saanut kuin pari oudoksuvaa katsetta. Liikunta open on pakko tietää viiltelystä, koska niitä jälkiä ei vain voi olla huomaamatta. Lisäksi hän eräällä valinnaisen liikunnan tunnilla ohjasi minua ja kaveriani oikeaan asentoon liikuttamalla kättä jossa minulla on arpien päältä, kumminkin varoen ettei minuun satu.

Meillä oli tänäänkin liikuntaa ja olin pitkähihaisella, koska en vain jaksanut piilotella arpia kokoajan.

Meillä oli välinevoimistelua. Ensin hypittiin narua ja hän kehui minua (:D). En ottanut sitä mitenkään erilaisena, koska hän yleensäkin kehuu ja kannustaa. Mutta sitten tarvitsi parit. Mulla ei ole koskaan meidän liikunnan ryhmässä paria. Kaverit on toisessa ryhmässä. Ennen kuin hän edes kertoi, että pitää mennä pareiksi, tuli hän minun parikseni. Se oli yhtä aikaa helpottavaa, että pelottavaa. Ei tarvinnut miettiä, kuka paheksuisi vähiten minua, mutta tuli paineita, että nyt pitää onnistua.

Kehukaa toisianne, olkaa ystävällisiä. Parantakaa toistenne päiviä vaikka edes katseilla, jotka kunnioittaa ja hyväksyy. Niin mäkin yritän tehdä. Menkää sen tyypin, jolla ei ikinä ole paria, vaan hän on aina se ylimääräinen ja kolmas, pariksi. Syöttäkää pallo sille, jolle ei ole syötetty vielä kertaakaan, vaikka hän yrittää parhaansa. Koska se tuntuu kivalta. Koska miettikää: jokainen ihminen tässä maailmassa tarvitsee huomiota ja kehuja, eikä ketään saa unohtaa.

 

Mulla on jo seuraava postaus idea keksitty, joten heti kun pääsen kirjoittamaan ja on aikaa ja vielä kiinnostustakin, niin postausta tulee J