Vitun liikunta!

 

Menin tänään kouluun niin hyvällä tuulella kuin vain voi. Pyöräilin yhdessä nuoremman siskoni kanssa. Nautin ilmasta. Eka tunti oli ihan ok.

Mutta sitten tuli liikuntatunti. Kamalin koskaan. Meillä oli sählyä, jossa en ole kovin hyvä. Ensin piti mennä pareittain, ja koska minulla ei ole liikuntaryhmässä yhtään kaveria, niin opettaja laittoi minut tyypin, joka inhoaa ja on ainakin ennen kiusannut minua, pariksi. Ei ollut vielä kovin paha.

Sitten me ruvettiin pelaamaan. Meidät jaettiin kolmen hengen porukoihin. Ne joiden kanssa olin, ovat lestoja, joiden kanssa en tule kovin hyvin toimeen. Mulle ei syötetty kertaakaan. Ei koko vitun pelin aikana. Ei sillä, että olisin hyvä, mutta sen seurauksena tunsin itseni näkymättömäksi esteeksi, ja kun me aina välillä vaihdettiin toisten kolmen hengen porukan kanssa, niin ei ollut itku lähellä.

Tämä homma pilasi koko päiväni. Heti liikunta tunnin jälkeen oli LV. Mua vaan vitutti saatanasti. Matikka siihen heti perään. Sen jälkeen syömään. En ole vähään aikaan ollut noin ahdistunut vähään aikaan. Kun pääsimme syömästä, menin vessaan. Taisin käydä vessassa itse asiassa jo matikantunnilla. Menin raapimaan käsiäni auki, ja onnistuin saamaan verta näkyviin. Vähemmän kuin koskaan. Jossain välissä ruoka välituntia, kävin koputtamassa kuraattorin oveen, ja yhtään pitempään mua seuranneet tietää kuin paljo mä vihaan sitä ämmää. Se ei ollut huoneessaan. Kävin hakemassa särkylääkkeen.  Mu ahdisti niin, etten meinannut kestää.

Kotitaloutta. En ollut enää aivan varma mistä ahdistus johtui, mutta se oli tullut jäädäkseen. Kuin paljon voi ihmisen pölliä laatikosta se terävin veitsi ja mennä vessaan ja viillellä ranteet ihan auki. Kotitaloustuntien jälkeen, kavereillani loppui koulu, mutta minulla jatkui. Yksin jäätyäni ei ollut taaskaan kaukana, etten ruvennut itkemään.

Koulun jälkeen salille. Kaveri ihmettelee, mikä mulla on. En kerro kuin vasta salin jälkeen, että minua ahdistaa ihan saatanasti, eikä mitään hajua miksi.

Näytelmäkerhoon, jonka jälkeen kotiin ja kirjoittamaan tätä.

Tällä hetkellä ihan oikeasti pelkään itseäni. Musta tuntuu et joko en ole huomenna elossa (joka ei muuten oo vaihtoehto) tai sitten mul on niin syviä jälkiä käsissä, että en tiedä mitä nistä seuraa. Toivottavasti ei kumpaakaan. Mulla on huomenna psykologi aamulla ja sekin pelottaa vitusti. Sen jälkeen ahdistaa aina enemmän kuin ennen ja tällä hetkellä en selviä edes tästä, joten katsotaan miten voin muka selvitä huomisesta.

Violetit hiukset, onko se nyt niin kamalaa?

 

Värjäsin hiukset viime viikolla violeteiksi. En näe sitä edes kovin erikoisena asiana, tosi monella on shokkivärjätyt hiukset. Tai ainakin oli, ne alkaa olla vähän ohi :D

Ihmisten suhtautuminen minuun on muuttunut täysin. Yleensä kukaan ei huomannut mua kadulla, mutta nyt ainakin pienempien lasten päät kääntyvät. Ja mummojen. Ja varsinkin mummojen, se ei toisaalta haittaa yhtään. Välillä jopa nautin kun ihmiset katsovat pitkään, mutta välillä se on häiritsevää.

Ihmiset on aina pitäneet mua sellaisena kilttinä tyttönä, ja ainakin musta tuntuu, että ne on ajatelleet etten oikein uskalla mitään.  Tämä olikin aika monelle ihmiselle suuri järkytys. Tällä kertaa äiti oli parhaiten reagoiva. Sen mielestä nämä jopa sopivat mulle. Isä ei sanonut mitään, joka tarkoittaa, ettei hän ainakaan ihastunut :D

Koulussa parhaat kaverit tykkäsivät, luokkalaisilta en saanut mitään kommenttia ja opettajat vain katsoivat van vähän pitempään. Ihmiset joita en tunne katsoivat muutaman kerran ja se siitä. Olen ihan tyytyväinen ihmisten reagointiin.

Ainut, jolta olen saanut suoraan kielteistä palautetta, on vanhempi pikkusiskoni. Ja sieltä sitä onkin tullut oikein kunnolla. Lähes joka kerta, kun siskoni kävelee kotona, tai jossain vastaan hän sanoo minulle, että olen ruma. Tätä on jatkunut siitä asti, kun värjäsin blondiksi n. kuukausi sitten. Hänellä on tapana sanoa minua rumaksi jos olen meikannut vähän tavallista enemmän, tai jos minussa on jotain tavallisesta poikkeavaa.

Vaikka hän onkin vasta 9-vuotias pikkutyttö ja tiedän, että hän lähinnä ihailee minua, olen alkanut uskoa palautteeseen joka kerta enemmän. Olin saanut itsetuntoni jo aika korkealle, mutta nyt se on alempana kuin koskaan. Suoraan sanottuna en ole pitänyt kroppaani näin rumana. Mähän olen suoraan sanottuna ällöttävä! Tuntuu kuin asuisin pahimman mahdollisen kiusaajan kanssa samassa talossa.

Mutta eihän minun pitäisi ottaa tosissaan kun 9-v sanoo minua rumaksi. Kyllä mun pitäis osata jo suodattaa kuulemaani. Mutta entä sitten kun sitä on kuunnellut jo yli kuukauden. Eikä ennen sitä mun itsetunto ollut mikään paras. Enhän mä silloinkaan muutakuin vihannut kroppaani..

 

Mutta jatketaan hiuksista. Tuntuu kuin minun pitäisi todistaa jokaiselle vastaantulevalle vanhemmalle ihmiselle, etten ole paha ihminen. Toisaalta nautin kun saan rikkoa ihmisten ennakkoluuloja.

 Ja en muuten ole värjäämässä näit pois kenenkään muun kuin itseni takia. Eihän se lopulta vaikuta mun ulkonäköön niin paljon, etten olis yhtään kauniimpi muillakaan hiuksilla. Parempi tyytyväinen, mut ruma, kuin ei tyytyväinen ja ruma.

Hän tästä selviytyy kun sieluaan ei myy, Sydäntään hän ei anna kellekkään. Hän kyllä selviytyy kun sieluaan ei myy, Sisintään hän ei näytä kellekkään.

Siteeraus Antti Tuiskun biisistä Tähtiotsa. En ymmärrä, miten tämä on yhtäkkiä tullut niin tärkeäksi mulle. Se ei lopulta ole lähelläkään sitä mitä tunnen. Joku voisi sanoa etten tiedä, mistä tuossa lauletaan, enhän ole koskaan edes seurustellut oikeasti. En voi tietää, miltä tuntuu erota, koska en ole kertaakaan eronnut oikeasti.

Vaikken seurustellutkaan jätkän kanssa, josta muistaakseni viimeksi kirjoitin; tuntui hänen blokkaaminen whatsuppissa silti pahalta. Selitin kaiken ennen blokkaamista jätkälle, mutta silti juttelemisen lopettaminen tuntui pahalta. Varsinkin kun jätkä soitti sen jälkeen vielä monta kertaa, ahdistus vain kasvoi.

Olisin vain halunnut puhua jonkun kanssa tästä, mitä tunsin, mutta psykologi oli varannut ajan seuraavalle kerralle vasta parin viikon päähän. Tuntui myös, ettei kavereita kiinnosta. Yritin montaa kertaa jutella kavereiden kanssa jätkästä, mutta se ei onnistunut.

Tuntuu kuin en voisi luottaa yhteenkään ihmiseen maailmassa, kuin kaikki olisivat minua vastaan.

Koulussa olen yläasteella viihtynyt joko ihastusten tai kavereiden voimalla, mutta tällä hetkellä en uskalla ihastua. Kokemuksesta tiedän nyt, etten ole valmis seurustelemaan (ei sillä et mä jonku saisinki). Kavereista en tiedä. Toisaalta mä nautin niitten seurasta, muttei kiinnostaisi olla tunneilla aina siinä välissä.

Ja ei meillä niin hauskaa ole, että se olisi syy viihtyä koulussa. Ensimmäisellä tunnilla mietin aina, että niin miksiköhän mä tulin tänäänkin kouluun…

Välillä mietin, mitä helvetin järkeä musta on täällä. Aiheutan ihmisille vain kipua, enkä hyödytä ketään. Voin rehellisesti sanoa, että jos nyt kuolisin ei todennäköisesti kukaan edes huomaisi. Tai jos sattumalta joku tajuaisi minun kuolleen, ei se merkkaisi hänelle mitään.

En ymmärrä, miksi välitän ihmisistä kun tiedän, ettei kukaan heistä välitä minusta oikeasti. Ehkä en halua kenellekään muulle samanlaista oloa.

Uusia jälkiä ei ole tullut. Eilen olisin muuten retkahtanut, mutta sukulaisia yökylässä, niin ei pokka riittänyt (onneksi tällä kertaa osasin hillitä itseni…).

Tänä iltana kaikki mahdollisuudet ovat auki, koska olemme kotona, eikä uintiakaan ole seuraavalla viikolla. Pelottaa. En hallitse itseäni.

Niin mikä poikaystävä?!?

 

Kuten joku ehkä huomasi, on suhdestatukseni muuttunut sinkusta varatuksi. En kuitenkaan pidä sitä minään maailman positiivisimpana asiana. Jätkä jonka kanssa ”seurustelen” on lähes kaksikymppinen (en ole iästä ihan varma voiko häneen siinä luottaa) amista käyvä, toisella puolen Suomea asuva maahanmuuttajan näköinen olento.

 Itse en todellakaan ole valmis suhteeseen. En ole edes kunnolla ihastunut poikaan. Jo kahtena iltana peräkkäin olen saanut pojan takia valtavan ahdistus kohtauksen. Ja siis yhtään kauempaa en ole poikaa tuntenutkaan (:D). Olemme jutelleet vain viesteillä ja puhelimella.

Suoraan sanottuna suostuin seurusteluun, koska poika vaikutti ystävälliseltä, eikä heti haukkunut mua. Eli tällä hetkellä olen todella helppo. Mutta toisaalta tiedän, etten olisi ketään muuta saanut, joten menköön.

Huono puoli on, että jollain tapaa oikeasti välitän pojasta, enkä haluaisi satuttaa häntä. En vain osaa olla satuttamatta ihmisiä. Asia, joka eniten ahdistaa on se, kun poika tuntuu välittävän minusta tosissaan (Tai sitä se ainakin hokee, en vain pysty uskomaan, että joku välittäisi minusta oikeasti) ja kysyy minulta rakastanko minä häntä.

Entä jos en tiedä vastausta? Pitääkö silloinkin sanoa ”juu” niin kuin tänään tein. Tuntui muuten pahalta sanoa niin. En voi kuvitella sanovani, että rakastan häntä. Teenkö väärin?

Tiedän, että poika tavallaan rikkoo lakia pyytäessään minulta kuvia itsestäni alasti. Tiedän, ettei minun ainakaan kannattaisi niitä pojalle lähettää. Lähetän kuvat siis snapchatissa, koska silloin poika ei voi tallentaa niitä mihinkään ilman, että näen.

Tiedän, että tämä kaikki on väärin, mutta tuntuu niin pirun hyvältä, kun tavallaan satutan itseäni ja toisaalta ihmettelen miksi poika haluaa kuvia MINUSTA. Kyllä voin niitä kai laittaa, eihän mun kropalla muutenkaan olisi mitään arvoa.

Mutta silloin kun poika puhui siitä, kuinka puutteessa se on, eikä se ole saanut kolmeen vuoteen, minulle iskee paniikki. Käskin sen mennä panemaan jotain tyttöä sieltä läheltä, koska emme tapaa vielä pitkään aikaan. Ahdisti ja pelotti oikein kunnolla.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                   -                           -             -                           -                           -                           -                           -

 

 

 

Muuten olen onnistunut tänään olemaan syömättä kokopäivän! Jee!! Katsotaan nyt selviänkö vielä iltapalasta… Toisaalta ei haittaa vaikken selviäisikään, koska olen kuitenkin onnistunut näin hyvin ja kävin uimassa kilometrin ennen valmennusta. Huomenna on kuitenkin kotitaloutta, ja on pakko ainakin maistaa. Miksi mä olin niin tyhmä, että valitsin sen D:.

Noh huomenna olen kuitenkin kokopäivän pois koulusta, joten ei ole pakko syödä muutakuin kotsassa.

En onnistu ikinä missään

 

Vaikka eilen oli mukava päivä, niin jostain ihmeestä keksin ahdistuksen juuri, kun olin menossa nukkumaan ja päädyin kirjoittamaan demi.fi :n näin:

 

Sori en keksiny mitää muuta mihin oisin voinu tän kirjottaa. Kirjotusvirheit tulee varmasti mut haluun kirjottaa nyt äkkii johonki vaa ku rupes ahistaa nii paljo, ja yritän olla viiltelemättä. Jos ette jaksa koko tekstii lukee nii hypätkää tonne alas

Mua pelottaa täl hetkel ihan vitusti. Mua pelottaa, jos nään taas sen kamalan unen ens yönä. Sain äsken kauheen ahdistuksen ku iskä käveli alhaal ja mielikuvitus rupes laukkaan. Mua pelottaa koska oon jutellu pari päivää jonku ihan tuntemattoman 19- vuotiaan jätkän kaa (joka on lisäks vissii mamu)joka haluis must vissii tyttöystävän ja ehdottelee kauheest kaikkee ja en oo ihan varma haluaisinko ees mut sit mua pelottaa hirveesti et satutan sitä. Mua pelottaa et rikon välit kaikkiin mun kavereihin, koska meidän välil ei täl hetkel oo muutaku draamaa. Kaiken lisäks ens viikol on terkkarin tarkastus ja mua pelottaa koska tiiän et oon lihonu viime vuodest ainaki kymmenen kiloo ku oon lähes lopettanu oksentamisen. Mua pelottaa jos mä nyt rupeen itkeen koska siitä ei voi seurata mitään hyvää, aina kaikki menee paskemmin vaa jos itken. Tuntuu etten vaa jaksa tätä kaikkee, ja et mun on pakko viillellä, joten

Kertokaa mulle juttuja joita voin tehä sen tilalta ja nukkuminen ei onnistu ku pelottaa liikaa.

 

Pahoittelen kirjoitusvirheitä ja puhekieltä, mutta tämä on aikalailla suora kopio sieltä. Sain muutaman kommentin, mutta vaikka kirjoittaminen auttoi, kasvoi ahdistus niin suureksi, että nyt on monta punaista jälkeä taas kädessä. Katsoin kommentit vasta sen jälkeen, kun jäljet olivat jo käsissä, joten niillä ei edes ollut vaikutus mahdollisuutta.

En ymmärrä, miksi en osaa olla viiltelemättä. Miksi olen niin huono ja paska ihminen? Miten suurin osa ihmisistä pystyy mutta minä en? Miksi olen niin heikko?

Kavereille en halunnut laittaa viestiä, koska kuten eilen sanoin, en ole ollut heihin missään yhteydessä koko hiihtoloman aikana, ja tiedän, ettei heitä kiinnosta herätä yhdenaikaan (tai vaikka olisivatkin hereillä) rauhoittelemaan minua. Ei ketään voi kiinnostaa.

Hiihtoloma ajatuksia

En ole koko hiihtolomalla saanut aikaiseksi kirjoittaa. Joka päivä olen mennyt koneelle ”kirjoittamaan” avannut wordin ja laittanut musiikin soimaan. Miettinyt, minulla on kerrankin paljon kirjoitettavaa, mutten koskaan osaa muotoilla sitä oikein. Päätynyt sulkemaan wordin ja ajatellut, että kyllä huomenna kerkeää. Pyytänyt pikkuveljen pelaamaan kanssani roblox:a (:D) me olemme loman aikana myös käyneet mummolassa ja hiihdin siellä jopa 11 km :o.

Vaikka kuinka monta kertaa olen myös riidellyt isän kanssa ja esimerkiksi torstaina, kun oli siskoni synttärit, niin isä yritti riitojen välttämiseksi pysyä makuuhuoneessa. Minua ärsytti se, ettei isä ole meidän seurassa, vaikka siskollani on synttärit. Ei tämä näin voi mennä. Ei sossu voi käskeä meitä elämään näin. Siis nehän sanoivat, että isän pitäisi hillitä itsensä, eikä se saisi ärsyyntyä kun ärsytän.

Itse asiassa voin myöntää, että torstaina yritin tavallaan suututtaa isää. Voin kyllä pitää suurimpana syyllisenä menkkoja, jotka alkoivat samana päivänä…

 

Hiihtoloma on ollut ihan kiva, on ollut mukava nukkua enemmän ja valvoa pitempään. Ainut, etten ole nähnyt kavereita viime perjantain jälkeen. En tiedä miksi, mutta minulla ei tavallaan yhtään ole heitä ikävä. Olen jotenkin ollut niin väsynyt siihen draamaan, mitä meillä on kokoajan, että yhdistän draaman ja pahan olon heihin jollakin tavalla, ja siksi tämä loma on ollut jotenkin outo. Minulla on enemmän ikävä kavereita, joita he ennen olivat, tai aikaa ennen. Tiedän, että elän itsekin nyt enemmän menneessä, ja se ärsyttää minua. Välitän heistä, mutta en vain jaksa sitä draamaa, mitä meillä nykyään on kokoajan.

Tänä aamuna laitoin herätyskellon soimaan puoli yhdeksäksi, jotta menisin käymään salilla, koska olen lihonut lomalla liikaa. En kumminkaan jaksanut salille lähteä, ja päädyin makaamaan sängyssä tunnin, jonka jälkeen lähdin käyttämään koiraa pitemmällä lenkillä. Siellä metsässä oli ihana tunnelma ja tuntui, kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi.

Viillellyt en ole hiihtoloman aikana, monta kertaa on tosin ollut lähellä…

Mitä teidän viikkoon on kuulunut? Onko muidenkin elämä näin vaikeaa?

Paine viillellä

 

Kyllä mä viiltelin eilen, mutta ne olivat pienimmät jäljet mitä olen koskaan tehnyt. Havahduin kesken kaiken siihen, miten typerää se on.

Mutten tullut kirjoittamaan siitä, vaan ihan muusta.

Tulin kirjoittamaan siitä, että jos et tee jotain viikkoon tai kuukauteen, tarkoittaa se joidenkin mielestä, että et ole sitä koskaan tehnytkään tai että olet lopettanut.

En nyt osaa kirjoittaa sujuvasti, mutta en yritä sanoa, että haen viiltelyllä huomiota. En vain halua, että kun kerron sossulle, etten ole viillellyt kolmeen viikkoon niin tämä kysyy, että olenko lopettanut. En käytännössä voinut vastata kysymykseen, että olen. En ole, tiesin sen. Olin tauolla, koska serkun rippijuhlissa piti pystyä olemaan lyhythihaisella mekolla. Teki mieli vain haistattaa sossulle vitut, mutta sanoin, etten todennäköisesti ole. Lopulta se kirjoitti lappuun, että viiltely on vähentynyt. Ja vitut mitää vähentyny oo.

Ihan oikeasti, miten se voi luulla, että vain lopetan. En minä pysty päättämään sellaista, ja jos päätän, niin heti on seuraavana iltana kädet auki…

Eilen viiltelin, koska ahdisti. Elämä ahdisti, mutta ensimmäistä kertaa kesken viiltelyn tuli olo, kuinka tyhmää se on, ja käteen tuli vain juuri ja juuri vertavuotavia jälkiä. Mutta ehkä ilman tätä sossun kommenttia olisin ehkä ollut viiltämättä kokonaan.

Sori ihan huono teksti, en vain voinut olla kirjoittamatta.