Kyyneleelle kavereita

Oon vissii aika sekasin. Makaan lattialla ja mietin millasta ois olla täs kuolemaisillaan. Tunnen sykkeen ja sen kuin mun sydän lyö. Se lyö kokoajan kovempaa. Mua itkettää. Ahdistaa olla olemassa. Kaikki vaan vihaa mua kumminki niin mitä järkee missään enään on? 

Oonko mä varmasti tässä vai onko tää kaikki vaan jonkun muun mielikuvitusta. Onko sen mielikuvitus halukas tekemään mun elämästä tällasta. Ansaitsenko mä tän kaiken?

Tiedän, et en oo hyvä ihminen, mutta haluaisin tietää mitä oon tehny niin kovin väärin, et kaikki mitä mun elämäs on, on näin vaikeeta.  Jos joku kertois mikä mussa on niin pahasti pielessä, ehkä voisin muuttaa sen. 

Sydän hakkaa yhä kovempaa. Kyynel vierii poskelle. Ahdistus, selittämättömästä syystä, purkautuu pikkuhiljaa kun poskelle vierinyt kyynel saa kavereita. Päässä pyörii ajatuksia. Mikä mussa on vikana kun en osaa olla normaali? 

Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman minua. Oisinko voinu olla syntymättä niin mun ei tarvis koskaan ajatella kuolemaa. En halua kuolla, mutta silti ajatus siitä ettei minua olisi kiehtoo. Voiko joku tehdä mun päästä terveen ja pyyhkiä nämä ajatukset pois? Ehkä on ihan hyvä, että alan taas käydä psykologilla. Olisi niin helppoa, mutta silti niin vaikeaa olla terve.

On hämmentävää, että pää voi olla sairas ja ajatukset myös vaikka ne ovat tahdonalaisia järjellä ajateltuna. Jos ajattelen, että nyt paranen ja en ajattele enää pahoja ajatuksia, niin miksei niin käy? Miksi ne ei voi lähteä pois?

Taas kyynel valuu poskea pitkin, vaikka sain jo kerran lopetettua itkemisen. Ahdistaa. En hallitse itseäni. Mitä jos en selviä. Tuntuu etten saa henkeä. Mutta silti olen elossa. Puhelin lämpenee käsissä ja kuulen musiikin joka soi taustalla. Sydän lyö. Aina vain uudestaan se jaksaa lyödä ja pitää minut hengissä. Miksi se haluaa, että elän? 

Pikkuveli tuli huoneeseensa. Vedän feikkihymyn naamalle ja kysyn meneekö hän jo nukkumaan. Pelkään joutuvani luopumaan musiikista. Onneksi on kuulokkeet. Mutta mitä väliä millään on? Ahdistus kasvaa kun pidätän jälleen kyyneliä. Suljen oven ja päästän ne taas tulemaan. Milloin minusta tuli tällainen? Ja miksi olen näin heikko? Miksen kestä elämää kuin muut ihmiset? 

Sori kirjotusvirheet yms, kirjotin puhelimella tän. Ja sori tää fontti ei nyt anna olla toi normaali ku kone sekoilee.

Seksuaalinen suuntautuminen ja kaikki muukin aivan hukassa

Mua pelottaa. Taas. Yks jätkä on ihan selvästi ihastunut muhun. Se on tosi mukava ja kaikkea. Vielä eilen minäkin olin ihastunut ainakin jollakin tasolla häneen. Se oli jotenkin lumoavaa. Jätkä oli selvästi vaikeampi ja koin haastetta kun koitin saada häntä kiinnostumaan myös minusta. Se oli jotenki tosi kiehtovaa.

Tänään me sit nähtiin toisen kerran ja se oli edelleen ihan ok, mut en tiedä, kai mä vaan tajusin jotain vähän liikaaki. Nyt ahistaa. Taas. Mitä helvettiä mä teen ku en osaa enää edes ihastua jätkiin.

Sit ku se vei mut pois niin se koitti halata, mut mä vaan olin. Koska ahdisti et se koskee muhun. Ois tehny mieli kiljua. Lähdin vain autosta ulos ja sanoin vielä jotain. Kuulemma olin punastunut. Ahdisti. Se koski muhun. Se ihan oikeesti koski muhun. Mikä mus on vikana kun ahdistun näin pahasti, et jätkä koskee muhun. Vittu mun kanssa oikeesti.

Muutama tunti siitä lähdin lenkille ja ajatus lähti laukkaamaan. Mietin kaikki pahat ajatukset taas läpi ja tajusin, että mitä jos oikeasti tykkään VAIN tytöistä. Miten mä selviin siitä? Jos mä ihan oikeasti en kiinnostu enää miehistä. Kuinka pettymys olenkaan ihan kaikille. Kuinka voin elää normaalisti, jos olen kaikkea muuta kuin normaali. Ja en nyt siis tarkoita, että se kun on homo tarkoittaa, että ei olisi normaali. Kai te tajuatte, mitä tarkoitan.

Ahdistaa. Mä en halua. Mun pää räjähtää viel joku päivä näiden ajatusten kanssa ja sekoan lopullisesti. Päässä pyörii vain, että se jätkä ei ois saanu koskea mun selkää. Ei mua ollenkaan. En olisi halunnut saada tietää näitä. Mitä jos kaikkien miesten kosketus ahdistaa. Mitä jos olen lesbo? Mä en halua olla maailman ainoa ihminen, jol pyörii päässä tällasii. Kuin paljon o mahdollista ihmisen vihatakkaan itseään.

Aattelin, et sain mun pään jo selväks jo tällasista, mut ei. Mä oon aivan hukassa. Mikä mä oon. Oonko mä ihminen ollenkaan? Oonko mä sekasin vai aivan vitun sekasin?

Jos ootte kokenu samanlaisia ajatuksia, ilmiantakaa itsenne ja kertokaa teidän tarina. Mulla on ihan oikeesti semmonen olo nyt, et oon aivan täysin yksin. Tulkaa ja kertokaa, että olette olemassa. En haluu olla yksin.

Mitä jos en jaksakkaan sua, mummo?

Ahistaa. Pelottaa. Ahistaa niin paljo, etten voi ees sanoin kuvailla. Ahistaa ahistaa ahistaa. Mä oon niin läski, et pitäs varmaan kuolla tai jotain. En yhtään ihmettele, ettei mul oo elämää. Ensin pitäis laihtua et ansaitsisin semmosen.

Vituttaa olla mummolas, ku tuo tunkee ruokaa kokoajan naaman eteen ja sit valittaa et mun pitäis käydä lenkillä, ku oon niin läski. Sit kun lähen sen kanssa lenkille niin se on kokoajan silleen et sun pitää juosta et laihdut. Vittu tietäsitpä miten mä kotona käyn lenkillä. Tietäsitpä vaan kuin kaikki se mitä sanot, mummu, sattuu aivan perkeleesti. Sitku housut meinaa putoo jalasta ja kysyt oonko mä laihtunu, niin toteat vain kuinka se on hyvä. Kaikki on niin paljon helpompaa laihana. Ostat mulle karkkii ja sit muistutat parin suklaapalan jälkeen kuinka en saa syödä niitä ku niistä saa vain ylimääräsen vararenkaan omien sanojes mukaan.

Ja taas pitäis lähtee sun kanssa lenkille ku söinhän mä taas kerran niin paljo. Vittu mikä läski voi sun katseestas aina välil lukee. Vissiin haluut vain hyvää, mut silti se sattuu aivan perkeleesti. Oon ahistuneempi ku pitkään aikaan sen takia. Jos tietäsit mitä kamppailuu mul on sen suhteen et jaksan elää, jatkasitko? Pitäisitkö pääs kii, jos tietäisit miten sekasin iskä on. Jos tietäisit kuin paljo äitin kunto on romahtanu tässä lähiaikoina. Jos tietäisit et kuinka paljon vihaan jo valmiiks itseeni varsinkin sen jälkeen ku huomaan aamulla, et oon lihonu edellisestä päivästä 100g.

Mutta silti, kiitos. Kiitos et muistutat et mun pitää laihtuu. Sun sanomana se jotenki inspiroi mua lähteen taas oksentaan. Onneks mul oli röökii taskus ja en oksentanu kunnolla. Mut silti. Saat mussa semmosen sairaan laihduttamisen alulle. Oon onnistunu tähän asti laihtuun semmoset reilu 6kg ihan terveesti, mut ehkä tää vauhti nyt kiihtyy sun ansiosta. Kyl mä tajuun et oon aivan paska jo muutenki, niin pakkohan mun nyt on ees laihtua et kelpaan sulle jotenki. Tai sit voi olla, et pistät kaiken vituiks ja en jaksa enää yrittää ja mun paino lähtee taas nousuun. Mut en selviäis siitä, niin ehkä sä autat mua. Taidan alottaa herkkulakon taas maanantaina, niin ei hätää.

Mitähän sä sanoisitkaan jos tietäisit ees jotain mun elämästä. Varmaan kieltäisit tulemasta enään kylään. Taidan olla aivan liian huono sun lapsenlapseks. Anteeks.

Jee mä olin rohkee!

Oon ehkä lievästi lähtenyt menemään alamäkeen mielenterveyteen liittyvis asioissa. En kumminkaan ihan järkyttävän pahasti kai, kaikki vain tuntuu ihan järkyttävän raskaalta. Mut tiedättekös mitä. Voitte olla ylpeitä musta, koska kerrankin tein asialle jotain ja ihan oikeasti laitoin entiselle psykologille viestiä, etten pärjääkkään ilman apua. Niin se sitten soitti minulle ja samalla sain sanottua, etten halua sitä vaan jonkun toisen, koska kemiat ei ollenkaan kohtaa. Se oli syy miksi halusinkin lopettaa käynnit. Tuntui aivan turhalta käydä näkemässä sitä.

Joka kerralla tuntui, ettei siinä ole mitään järkeä ja joka toisella kerralla se kyseli suunnitelmia siitä mitä haluaisin, että käydään läpi, emmekä koskaan käyneet niitä läpi. Ehkä nyt tulee parempi onni ja se on asiansa osaava, jolle menen puhumaan. Kaikkein tärkeintä minulle olisi, että henkilö jolle kerron asioita, olisi oikeasti kiinnostunut niistä. Tuntuu tyhmältä kertoa asioista, jos sillä ei ole mitään väliä kerronko niistä, kunhan nyt käyn siellä se tunnin istumassa, että se toinen saa rahansa.

Toinen asia missä olin rohkee oli, kun poistin kaveri1 snäpissä kavereista. Yksinkertaisesti sen olemassa olosta on mun elämässä tällä hetkellä enemmän haittaa kuin hyötyä, koska se, ettei se välitä enää paskaakaan vaikuttaa muhun aivan liikaa. Miks ihmiset on niin ilkeitä? Näin sitä eilen ja totesin, etten halua olla sen kanssa enää juurikaan tekemisissä, sen verran jäi paha mieli näkemisestä. Kaveri2 on ihan ok, mutta eipä sitäkään taida kiinnostaa oikeesti, et mitä mun elämäs tapahtuu tai et oonko mä mukana jutuissa mitä se tekee kavereiden kanssa.

Oon koko kesän kyselly et mentäskö ja tehtäskö jotai yhessä, mutta kaveri1 ja 2 ei oo oikeen lähteny mihinkää mukaan. Ne asuuki kyllä nykyään niin kaukana, niin oon ihan ymmärtäny miksei. MUTTA sit täs toissapäivänä huomaan et ne on lähteny keskenään plus pari muuta yhteistä kaveria Tampereelle reissuun, eikä mulle oltu edes kerrottu. Tuli aika paha mieli, mut silti lähdin näkemään niitä seuraavana päoivänä kun olivat tuleet takaisin. Ei ois tosin kannattanut, ei ne selvästi ois mua siihen edes halunnut. En näin jälkikäteen tajua miksi ne pyys mua edes siihen.

Voisin tässä joku päivä taas kirjoitella sellasta järkevämpääki postausta :D näät mitä täs on lähiaikoina tullu on ollu tämmösiä vähän turhia, mutta tää blogi toimii aika lailla mun päiväkirjana, joten menköön.

Helvetin yksinäistä

Olin ajatellut, että seuraava postaus olisi taas positiivisempi, mutta nyt en kykene siihen. En ole voinut kirjoittaa blogiin, koska minut bustattiin ja kirjoittaminen ei vain onnistunut, kun mpiuti kokoajan ajatella, mitä se toinen ajattelee kun lukee mun tekstii ja tietää täysin kuka mä oon. Nyt sain sen lupaamaan et se ei lue näitä, vaikka osotteen tietääkin, niin voin jatkaa hyvillä mielin.

Mutta joo mun elämästä on oikeasti tullut ihan helvetin yksinäistä. Mulla ei oikeasti ole oikein ketään. Se ahdistaa.

Olin viikonloppuna pridessä tätini kanssa, koska mut feidattiin, mutta se ei kumminkaan haitannut. Voisin koittaa laittaa sieltä kuvia tähän, jos vaikka osaisin. Oli hauskaa ja kiva kokemus, mutta kotiin paluu tänään oli aivan helvetin ahdistava.

Kävin helsingissä kahdilla treffeillä eri tyttöjen kanssa, mutta kummankaan kanssa ei oikein tullut mitään. Toisen bongasin tinderistä puoli tuntia ennen kuin näimme toisemme. Olin juuri silloin kaverin kanssa syömässä ja hän suurinpiirtein suuttu minulle, kun suostuin lähtemään näkemään tätä kyseistä tyttöä. Olin kuulemma hullu ja ei ole tervettä lähteä lauantai iltana helsingissä näkemään tuntematonta. Mitä jos oon jo muutenkin hullu? ei kai se silloin voi olla niin paha?

Tyttö oli ihan kiva, mutta se, mitä meidän välillä oli oli enemmän kaveruutta, eikä oikein muuta. Mutta oli kiva ilta ja voisin mennä häntä toisenkin kerran näkemään, jos välimatka ei olisi näin valtava.

Mutta sitten takaisin tähän päivään. Mikä mussa on pielessä, kun kukaan ei halua nykyään olla edes mun kaveri? Tuntuu, että tässä kesäloman aikana viimesetki ihmiset kaikkoaa mun elämästä. Tarvisin vain jonkun. Ihan sama olisko se ystävä vai enemmän. Olis edes joku joka jaksaa mun juttuja.

Mul oli tosi ahistunut fiilis ku pääsin kotiin ja sit kuulin, et isäl on taas maniat päällä, ja se rakentaa jotain ihme hyllyä. Sitä laskukautta odotellessa täs sit :D Maniakaan ei oo kauheen helppoo ku kokoajan pitää varoo ettei aiheuta sille sitä laskukautta. Ahdistuin lisää ja lädin käyttämää koiraa lenkillä.

Lenkillä mua melkeen itketti ku ahdisti niin paljon kaikki se ruoka mitä olin tänään syönyt. Ja muutenkin helsingissä. Siellä piti syödä ja syödä vain kokoajan, vaikka ei ollut edes nälkä. Päätin, että kierrän vielä läheisen järven ohi, mutta se oli virhe. Kaveri1 oli siellä uuden poikaystävänsä kanssa ja ei olisi edes huomannut minua, jos en olisi moikannut. Me ei olla nähty tyyliin koko kesänä, eikä oikein ennenkään sitä, mutta ei siellä ne vain jatkoi tyytyväisenä toistensa tuijottamista.

Sen jälkeen tuntui, että olen oikeasti menettämässä kaikki. Kaveri1 oli jossain vaiheessa oikeasti oikeasti tärkee mulle, mutta nyt oon ku ilmaa sille. Mitä helvetin järkee tässä maailmas oikeesti on ku en varmasti oo ainoo näin yksinäinen ihminen. miks vitussa oon vielä tääl.