Pieni ahdistus jouluruoista. Päällimäisenä kuitenkin onnellisuus. Silti vähän stressi ja paniikki. Mitä jos en kelpaa. Mutta sitten taas se onnellisuus. Onnellisuus ja kaikki positiiviset tunteet. Vain pieni ahdistus taustalla joka välillä puskee kovaa läpi. Mutta sitten se menee taas piiloon hyvien tunteiden taakse väijymään seuraavaa hyökkäys kertaa. Mutta silti se on olemassa. Välillä tuntui, että ne hyvät tunteet ovat hävinneet kokonaan kun ahdistus ja pelko olivat peittäneet ne täysin taakseen. Nyt tiedän, että ne on siellä aina. Eivät ne katoa vaikka ahdistus välillä ne peittääkin. Voin halutessani olla vahvempi kuin ahdistus. Voin piilottaa ahdistuksen hetkeksi jopa omasta mielestäni. Mutta tiedän myös, ettei se koskaan häivy kokonaan. Aina se odottaa otollista hetkeä hyökätä ja koittaa saada minua unohtamaan ne hyvät hetket.
Nykyään mun ahdistus tulee aivan eri tavalla kuin vuosi tai edes puoli vuotta sitten. Se on muuttanut muotoaan kun olen oppinut sietämään sitä. Ahdistus on vähän kuin virukset ja bakteerit. Kun sitä oppii sietämään, niin se muuttaa muotoaan paljon pahemmaksi. Eihän kenelläkään olisi mitään ongelmaa ahdistuksen kanssa, jos se olisi aina samanlaista. Sille olisi keksinyt keinot selättää se jo ennen kuin se edes tulee, eikä koskaan ahdistaisi. Joka kerta siinä on joku uusi asia, mitä ei osaa ottaa huomioon ja näin ahdistus pääsee taas yllättämään.
Mutta yhtälailla onnellisuus osaa manipuloida ahdistuksen piiloon. Jos onnellisuus ottaa vallan ja jatkuu pidemmän aikaa, ei enää muista, että ahdistusta on olemassa. Kunnes alkaa ahdistamaan se, ettei ole pitkään aikaan ahdistanut :D Ahdistus on vahvempi, jos sille antaa enemmän valtaa. Mutta miksi sille aina vahingossa antaa edes vähän valtaa? Ihmekkään, ettei kukaan selviä elämästä hengissä kun nämä asiat ovat niin monimutkaisia.
Toisaalta jos negatiivisia tunteita ei olisi, niin olisiko silloin edes positiivisia tunteita? Ei osattaisi verrata negatiivisiin tunteisiin, kuinka hyvä olo on. Mielummin valitsen vuoristoradan kuin maalla kulkevan junan. Vuoristoradan kyydissä on paljon hauskempaa. Junassa taas ei tule laskuja ja nousuja. Se on tylsää. Vuoristoradalla tulee huippuja ja kuoppia. Vaihtelua. Ei kerkeä tylsistyä. Mitä suurempia eroja huippujen ja kuoppien välillä on, sitä parempi vuoristorata on. Jos tunteissa olisi vain tasaista, eikä koskaan olisi niitä nousuja ja laskuja, uskoisin, että ainakin suurinosa kyylästyisi. Olisi tylsää. Ihan niinkuin junassakin.
Ja eikö me eletä kokeaksemme asioita. Ilman tunteita kokemuksetkin olisi laimeita. Ihan liiankin tylsiä. Jaksaisimmeko edes hankkia kokemuksia, jos emme saisi niistä hyvää tai huonoa mieltä? Tunteet on vain niin outo asia. Niitä ei voi nähdä, mutta silti ne vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei ole asiaa, mihin tunteet eivät vaikuta. Ihminen ei todennäköisesti edes eläisi ilman tunteita. Ei oltaisi edes pelätty syödyksi tulemista.
Ehkä sittenkin ihan hyvä vain, että välillä ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti