Isä, voitko rakastaa mua edes vähän?

Katson kun kadulla pikkutyttö kävelee pitäen kiinni isänsä kädestä. Tyttö on onnellisen näköinen ja isä selvästi rakastaa tytärtään. Mielessä pyörii ajatuset siitä, kuinka minullakin joskus oli niin kunnes kaikki muuttui. Menen serkun syntymäpäiville ja kaikilla muilla tuntuu olevan asiat hyvin, mutta sitten olen minä. Kavereilla on täydellinen suhde isäänsä. Minulla on isä joka vihaa minua. Olen kateellinen. Haluaisin, että minun oma isä välittää minusta, mutta isän pää on niin sekaisin, ettei hän ainakaan osaa näyttää sitä.

Kaupassa tulee vastaan isä, joka ostaa pienelle pojalleen jalkapallon. Pojalla on pelivaatteet päällä ja joku mitallin tapainen kaulassaan. Hän hehkuu onnea, koska hänen isänsä on niin ylpeä hänestä. Olisipa minunkin isällä joku syy olla ylpeä minusta. Joku syy välittää ja olla vihaamatta. Ja huutamatta.

Olen ehkä päässyt pahimmasta murrosiästä yli, koska yhtäkkiä minua on alkanut kiinnostaa, mitä isälle kuuluu. Jossain vaiheessa isän asiat eivät voineet vähempää kiinnostaa, mutta yhtäkkiä isästä onkin tulossa tärkeä. Miksi? En halua, koska sattuu. Mutta ei minulle ole toistakaan isää annettu. Toivoisin, että isällä olisi asiat paremmin.

Kun olin pieni, isä oli kaikista paras ja tärkein ikinä. Äiti ei saanut laittaa minua nukkumaan, vaan isän piti tehdä se. Isän kanssa oli kaikkein kivointa rakentaa legoilla torneja, jotka yltää kattoon asti. Jos isä suuttui silloin äidille, niin itkin ja menin pöydän alle piiloon ja pelkäsin, että vanhempani eroavat. Pelkäsin etten saa olla enää niin paljon isän kanssa.

Isä paistoi myös maailman parhaita lättyjä. Niitä sai todella harvoin, mutta kun niitä sai, niin ne olivat parasta mitä oli. Siitä kertoo esimerkiksi se, kun olin pieni ja minulla oli syntymäpäivä, mutta olin mahataudissa ja sain toivoa ihan mitä vain. Toivoin, että isä paistaa minulle lättyjä. Oksensin ne melkein samantien ulos, mutta silti muistan vieläkin, että ne olivat maailman parhaita. Nykyään isä ei paista enää lättyjä. Isä leipoo sämpylöitä ja pullia.

Isä sai uuden työpaikan kun olin ehkä 7-vuotias. Työpaikka oli niin kaukana, että kun isä aamulla aikaisin lähti töihin, niin hän myös tuli vasta illalla myöhään, kun olin jo nukkumassa. Kun taas viikonloppuisin isä oli niin uupunut, että vain nukkui. Yleensä hän nukkui päivisinkin meidän sohvalla ja se, että pikkuveljeni ehkä 1v alkoi kutsua isää nimityksellä yö, kertoo paljon. Isä kävi myös todella paljon työmatkoilla. Sieltä tullessaan hän toi aina tuliaisia, mitä odotettiin. Mutta silti jotenkin etäännyin isästä.

Muistan, että niihin aikoihin isä alkoi huutaa enemmän ja pelkäsin. Työpaikalla oli stressiä ja muistan heränneeni siihen kun isä huutaa kun työkaveri oli tehnyt jotain tyhmää. Samaan aikaan myös äidin sairaus paheni ja äiti sai ainakin rollaattorin. En muista mitä kaikkea muuta, mutta se varmasti lisäsi huolia ja stressiä.

Yhtäkkiä aloin odottamaan, että isä menisi takaisin työmatkoille. Aika kultaa muistot, mutta muistan vain riitoja ja sen kun seisoin nurkassa, taas olin tehnyt jotain väärin. Isä huutamassa minulle taustalla. Pelkäsin itkemistä, koska se vain lisäsi isän huutoa ja sitä kuinka isä oli vihainen minulle. Kasvaessani opin sanomaan vastaan isälle. Sain rangaistuksia. Pelotti. Mutten saanut muutenkaan isän huomiota. Tiesin tasan tarkkaan miten saan isän suuttumaan ja provosoin muutamalla kerralla tarkoituksellisesti pahoja riitoja. Ahdisti. Lisäsin vettä myllyyn. Riitoja oli enemmän ja enemmän.

Ainoat mukavat asiat isän kanssa olivat uiminen ja siinä osasin tehdä isän ylpeäksi minusta. Pienempänä opettelin kertotaulut aina matkalla uimaan ja muistan kun isä aina minun takiani tuli aiemmin töistä, että voimme mennä yhdessä uimaan. Isä huomautti jossain välissä ihan pienesti painostani ja tottakai aloin laihduttamaan. Halusinhan tehdä isän ylpeäksi. Uiminen oli muuttumassa väkinäiseksi ja uin täysiä vain koska se poltti enemmän kaloreita.

Aloin uimaan kilpaa ja treenejä oli kolmesti viikossa. Enään isä ei tullut takiani aiemmin töistä. Menin linja-autolla uimaan ja joku joka kerkesi haki minut. Saatoin olla syömättä päiviä kun olin treenit, koska ne veivät niin paljon aikaa, ettei kukaan edes huomannut jos kouluruokailun skippasin ja tulin illalla vasta kotiin. Kilpailuihin isä sentään yleensä tuli.

Jonkun verran olin kumminkin mennyt isän kanssa uimaan ja valmensin uintia isän kanssa yhteisessä ryhmässä. Silti isä ei huomannut arpia käsissäni. Pidin vain kättä vähän koukussa, eikä hän huomannut mitään. Uskoin, ettei häntä kiinnostanut. Ei minuakaan kiinnostanut, mitä isälle kuuluu. Ainakaan en myöntänyt sitä.

En ole ihan varma missä vaiheessa, mutta pahimpaan murrosiän aikaan iskä lopetti työnsä ja perusti oman firman. Se tarkoitti, että hän oli päivät kotona. Se taas tarkoitti, että riitoja oli vielä paaljon enemmän. Kaikki, mitä isä teki, ärsytti minua, koska ne ärsyttivät minua ilmaisin sen isälle ja taas oli riita pystyssä. Olin aina vain ahdistuneempi ja viiltelin ja oksentelin jälkikäteen katsottuna jatkuvasti. Oli blogi, jonne kirjoitin laihduttamisesta. Sitten tuli tämä blogi jonne kirjoitan lähinnä pahasta olosta. Vanhempia postauksia kun lukee, niin olin itsemurhan partaalla. Ihan lopussa. En tosin pysty itse niitä lukemaan, joten älkää tekään, varsinkaan jos teillä ei ole mielenterveys ihan kunnossa.

Pääsin psykologille ja jäin kiinni viiltelystä. Tai oikeastaan en jäänyt vaan vanhemmat saivat tietää koska kuraattori kertoi. Siitäkin taitaa täällä blogissa olla postaus. Riidat pahenivat, koska vanhemmilla heräsi huoli. Tai no äidillä heräsi. Muistan illan kun äiti ja isä tappelivat aiheesta ja isä huusi äidille siitä, ettei ole oikein, että minua aletaan sen takia kohdella kuin kukkaa kämmenellä. Minua piti silti kasvattaa.

Pahan riidan jälkeen huolestuin pikkusisaruksistani ja tein lastensuojeluilmoituksen isästä. Monta kertaa ennen sitä olin uhkaillut isää sillä, mutta kun todella tein sen, niin se oli lopullinen tuho meidän väleille. Isän pienikin välittäminen minuun loppui. Isä ei ollut enää mistään minussa ylpeä vaan minusta oli tullut patologinen valehtelija jossa ei ollut mitään hyvää. Tein kaiken väärin ja en osannut mitään. Vaikeutin isän elämää.

Lukion alkaessa pääsin asuntolaan. Se tarkoitti ettei minun tarvinut viikolla nähdä isää, mutta viikonloput olivat alkuun yhtä huutoa. oloni kuitenkin helpottui ja noin puolenvuoden päästä viikonloputkin helpottuivat. Isä vain oli jo niin sairas, että hänellä oli todella vaikeaa ja viikoilla hän saattoi huutaa, muttei se vaikuttanut minuun.

Kesääloma taas olikin shokki kaikkien riitoje ja muiden suhteen. Toisaalta olen kohta ollut viikon kahdestaan isän kanssa (pelkäsin ihan hurjasti mitä tästä tulee) mutta emme ole riidelleet kertaakaan. Silti olen kateellinen niille lapsille, joilla on hyvät välit isäänsä. On hurjan vaikeaa, ettei isä välitä minusta, kun minä pikkuhiljaa alan välittää hänestä.

Äiti jaksaa aina muistuttaa, että vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta voinko kunnioittaa isää joka pelottaa minua. Voinko kunnioittaa sitä kun leivänpaahtimet hajoaa kun isä paiskoo niitä lattialle. Kai minun pitäisi, mutta välillä se on todella vaikeaa. Kaikki nämä sairaudet tekevät siitä vaikeaa.

Äiti syyttää itseään siitä, että isällä on niin vaikeaa, ja voi olla että sekin on osa syynä, mutta jos olisin ollut edes vähn parempi lapsi, niin uskon, ettei isä olisi niin sairas. Uskon, ettei isän ja minun välit olisi näin huonot. Mutta olin huono lapsi ja en voi sille enään mitään. Olisimpa tehnyt toisin.

Toivottavatsi saitte tästä edes jotain irti, oli todella terapeuttista kirjoittaa tätä ja rehellisesti en ole itkenyt mitään postausta tehdessä näin paljon. Kiitos jos jaksoit lukea.