Lopulta kuraattori tulee. Se sanoo huomenet ja sisälle menon jälkeen kysyy kuulumiset. Vastaan emmä tiiä varmaan seuraavaan viiteen kysymykseen, koska mua ei vois vähempää kiinnostaa. Sit ämmä kertoo et oon saanu ens maanantaille ajan psykologille.
Se kysyy et oonko saanu mietittyy kotona kertomista. Sanon et oon. Mä jätän tän jutun tähän, eikä mitään oo tapahtunu, enkä mä oo kertonu mitään kellekkään jos tästä pitää puhua porukoille. Kuraattori naurahtaa.
Must tuntuu et mä lähen pois täältä. Nyt. Mutten kumminkaa. Kuraattori selittää jotain. Oikeastaan koko tunti meni siihen, että kuraattori yrittää saada minua ymmärtämään, että tästä pitää kertoa.
Jossain vaiheessa, kun olin tarpeeksi kauan jauhanut etten ole kertomassa niille, sanoi kuraattori, että olen jo sen ikäinen, että se vaikuttaa. Huh, mä selviin tästä ehkä aattelin.
Sitten ämmä rupesi jauhamaan siitä, että en voi vaikuttaa siihen kerronko ollenkaan, mutta siihen voin vaikuttaa ketä mä haluan siihen. Tein selväksi, että porukoita en sinne halua, joten nyt sinne tulee sitten LV, kuraattori ja psykologi.
Tiistaina mulla oli paniikki. Oikeastaan mua oli ahistanu koko viikonlopun, mutta olin ajatellut etten silti viiltele. Tiistaina tajusin, että seuraavana päivänä mä joudun näkemään kuraattorin, ajattelin etten selviä ja ämmän käskiessä nostaa hihnaa oli siellä uudet jäljet..
Sillä on joku ongelma. Se kysy multa taas, pystynkö lupaan, että lopetan viiltelyn. Ensinnäki. Se on viimeinen ihminen jolle mä oon lupaamassa yhtään mitään. Toiseksi jos mä lupaan jollekki, et lopetan viiltelyn tarkoittaa, et mulle tulee viellä huonompi omatunto, koska oon varma etten saa pidettyy lupausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti