Mulla oli viimeviikolla todella paha ahdistus.
Yleensä tämä ahdistus kestää vain muutaman tunnin, ja tulee uudestaan vasta pitemmän ajan päästä.
Siitä selviää viellä, mutta viimeviikolla mulla alkoi maanantaina ahistus kun ihmiset puhuu lomasta ja tiedän, että ne on pelkkää tappelua. Tiistaina selvisin, tosin edellispäivän jälkiä raapien.
Keskiviikko. Voisin melkee sanoo, ettei mulla ole koskaan ollu niin paha se ahistus. Mua ahdisti, koska olin luvannut itselleni, että kerron kaverilleni seuraavana päivänä siitä, että minusta tuntuu kokoajan siltä, että minun pitäisi vain kuolla. Koko päivän koulunjälkeen istuin vain sängyllä. Mua ahdisti niin paljon, että koko keho vain tärisi. Joka paikkaan sattui ihan liikaa, varsinkin sisäisesti. Ainut kerta kun pystyin nousta, oli se kun kävelin vessaan ja viilsin. Viilsin, koska halusin vain muuta ajateltavaa, kuin se ahdistus. Ahdistus, jonka takia en hallinnut itseäni yhtään. Halusin vain pois siitä tilanteesta, kaikesta. Minua ahdisti kaverin reaktio, en itsekkään osaisi tehdä mitään jos joku minulle tulisi tällaisesta avautumaan.
Aina jos avaudun jollekin, pelkään ettei häntä kiinnosta, ja että hän kuuntelee vaikka hänellä ei riitä voimat selvittää edes omaa päätään. Pelkään, että joku menee rikki kuunnellessaan minun avautumista siitä mitä itsestäni tai maailmasta ylipäätään ajattelen.
Seuraavana päivänä koko koulupäivä oli vain pelkkää pahenevaa ahdistusta, koska tiesin joutuvani kertomaan koulun jälkeen kaverille oikeastaan kaiken, mitä mun päässä pyörii. Pelkäsin ihan liikaa.
Olin suunnitellut tilannetta aika pitkälle, mutta suunnitelmat muuttuivat aikalailla. Se ei haittannut onneksi yhtään. Kaveri kysyi, että jäämmekö yleiseen tilaan, niin olin, että mulla ois juttui joit haluaisin kertoa, mut siellä en kyllä niitä kerro. Päätimme mennä vähän rauhallisempaan paikkaan ja aloitin. Kaverini on varmaan maailman paras kuuntelija, joten kertominen oli todella helppoa. Kuten
arvasin kaverini ei osannut ainakaan heti auttaa, enkä sitä olettanutkaan, mutta seuraavana päivänä
ahdistus oli lähes poissa. Vaikka torstai olikin yhtä helvettiä ja olin ihan rikki niin avautuminen auttoi. Kaveri osasi ottaa asiat jotka kerroin hänelle hyvin, eikä esimerkiksi suuttunut.
Mulla onkin tällä hetkellä ihan liian kova ikävä tätä,ja yhtä toista kaveria, vaikka vasta puoli viikkoa ollaan oltu erossa. Nää ihmiset on vaa iha helvetin tärkeitä mulle nyt ja en tiedä mitään syytä elää, jos heitä ei olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti