Mä voin myöntää: riitelen iskän kanssa aika paljon. Yleensä isä suuttuu mulle ja alan huutaa takaisin. Pienempänä siinä tilanteessa rupesin aina vain itkemään, josta seurasi se, että iskä suuttui vain enemmän.
En tietenkään halunnut suututtaa iskää enää enenpää ja sitten joskus 12-vuotiaana pahan riidan jälkeen itkettyäni pitkään ja yhtä Demi.fin novellia luettuani päätin: Mä en itke enää ikinä. Se oli ehkä huonoin päätös ikinä. (Se on myös novellin jota luin nimi, jos jotain kiinnostaa :D)
Seuraavan riidan jälkeen en tiennyt mitä tehdä. Tätä jatkui varmaan reilu vuoden ajan, kunnes olin oikeasti niin paskana kaiken jälkeen, että netti alttiina lapsena päätin kokeilla terää iholle. Ihan eka kerta oli vahinko, mutta seuraava jo tahallinen. Samalla olin ihan liian huomionhakuinen lapsi, koska pidin paitoja, joissa ei voinut olla näkemättä, että minulla oli jälkiä käsissä. Mutta ei. Kukaan ei "huomannut" ja jos joku kysyi sanoin vain, että kissa vähä raapi, koska jäljet oikeasti näyttivät lähinnä siltä.
Sitten koitti lääkärin tarkastus, jota olin pelännyt. Kun otin paidan pois lääkäri vilkaisi jälkiä ja kysyi vaan, että onko kissa raapinut. Rippijuhlia ennen äitini vain sanoi että minun pitää pysyä kauempana kissasta, ettei sukulaiset huolestu tai joudun käyttää pitkähihaista mekkoa. Eli äidille oli ihan sama viiltelenkö vai en. Tässä vaiheessa mun jäljet ei näyttäny enää kissan raapimiselta, vaikka pintanaarmuja olivatkin.
Silloin mun viiltely johtui joko siitä, että olisin halunnut itkeä, mutten osannut ja kun verta tuli oli kuin olisin itkenyt, tai siitä, että kavereille kertomisen jälkeen otin omassa päässäni viiltelijän roolin ja ajattelin, että nyt mun on pakko viillellä. Vaikka asia ei todellakaan ollut niin :Kaverit yrittivät kannustaa minua olemaan viiltelemättä.
Mulla tulee itsellä vain ajatus "tommoseks mä en ainakaa halua joutua", jos nään ihmisiä joilla on pahempia jälkiä ihossa.
Mä voin rehellisesti sanoo etten muista milloin itkin viimeksi kunnolla niin, että kyyneliäkin tuli. Se ois ihanaa. Mä en vaan osaa enää. Ja muutenki itkeä sillain kunnolla. Mä en vissiin osaa purkaa tunteita ja ne kasautuu tosi pahasti, mutta ei mua kukaan ainakaan aikuinen halua kuunnella ja en viitsi kavereita kuormittaa..
Mutta jos teitä itkettää niin itkekää. Ihan sama missä ootte. Ihan sama millon. Mutta älkää ikinä kieltäkö itseltänne itkemistä. Se on yksi maailman ihanin taito, jossa ei ole mitään noloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti