Se on ihmisten reaktioista toinen vaihtoehto. Kysyä. Toinen vaihtoehto on niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tämä jälkimmäinen on joissain tapauksissa parempi, koska minä en haluaisi ainakaan selittää jollekin opettajalle, että minkä takia mä viiltelen. Mutta tässä on se haittapuoli etten tiedä kuinka moni tietää asiasta ja äitini reagoidessa näin minulle tuli tunne kuin kukaan ei välittäisi, vaikka tappaisin itseni.
Yleensä jos mä itse nään, että joku on viillellyt niin mun reaktio on tämä. Paitsi jos se on joku tosi läheinen.
Ekassa vaihtoehdossa on se hyvä puoli, että sillon jos ihminen joka on läheinen kysyy tätä, tulee tunne, että hänelle ei ole ihan sama jos mua sattuu vaan yleensä tämä tilanne jatkuu siten, että läheinen haluaa auttaa. Tässä vaihtoehdossa on se huonopuoli, että jos taas sen kysyy ihminen ketä ei haluaisi, että tietää tai ihminen joka on kiinnostunut vain arvista kysyy tätä. On kiusallinen tilanne edessä kun pitää yrittää valehdella, että kissa se vain raapi.
Mä voin kertoo miks mä viiltelen: koska mun on niin paha olla ja en osaa käsitellä tunteita, enkä halua sillä hetkellä avautua kellekkään.
Aina viiltelyn jälkeen tulee parempi olo. Tänään viilleltyäni mietin mistä tämä johtuu, ja vaikka siinä onkin näitä lääketieteellisiä syitä, niin sen jälkeen se paha olo lähtee pois, koska sitä ei tarvitse ajatella. Pitääkin miettiä miten nopeasti veren tulo tällä kertaa loppuu ja, miten peitän tällä kertaa arvet. Mä viiltelen oikeastaan aina vasempaan käteen kyynärpään ja kämmenen väliin. Minun on siis helppo vain käyttää pitkä hihaisia paitoja. Ainoastaan liikunta tunneista tulee ongelma.
Mä en tiedä moniko mun arvet on nähny tai saatikka moniko on tunnistanut ne viiltelyarviksi. Mutta kolmelle olen itse kertonut. Heistä yksi ei varmaan edes muista enää koko asiaa, mutta kaksi ainakin sanoo haluavansa auttaa minua.
Mutta miten muka viiltelijää pystyy auttamaan? Ainakin jos mua ruvettaisiin vahtimaan, niin viiltelisin paaaljon enemmän. Jos mulla ois lapsia ja ne viiltelis, niin en tiiä mitä tekisin. Varmaan kysyisin, haluaako hän avautua minulle. Mitään puukkoja tai sheiverin teriä en kumminkaan piilottaisi, koska millä vain saa jälkeä aikaan. Vaikka kynällä tai kivellä. Opastaisin lastani hygieniaan ja haavojen puhdistamiseen. Vaikka se auttaakin enemmän, kun niitä ei puhdista, niin en haluaisi, että lapseni sairastuu fyysisestikkin. Todennäköisesti kysyisin lapselta haluaako hän jutella lääkärin kanssa.
Itse en ole jutellut kenenkään muun kuin kavereideni kanssa. Pelkäänkin, etteivät kaverini jaksa, koska nää asiat ei kumminkaan mitään helppoja ole.
Jos aikaa saisi muuttaa nii muuttaisin sitä kun ekan kerran otin terän ihan vapaaehtoisesti käteen ja testasin tuntuuko oikeasti hyvälle, kun sitä siinä vetää, ja veri alkaa valumaan. En olisi ottanut terää ollenkaan. En olisi edes hajottanut sheiveriä, että saisin terän jolla saan entistä syvempiä jälkiä. Oisin vain itkenyt.
Nyt on melkein mahdotonta lopettaa. Tauot kyllä onnistuu, mutta lopullinen on todella haastavaa. Ainakin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti