Mutta mitä minulle on
tapahtunut?
Mä kävin ennen kuin koulu loppui monta kertaa
koulupsykologin luona. en tiedä onko siinä oikeastaan mitään järkeä. Psykologi
osaa varmaan asiansa ihan hyvin, mutta hänen olemuksensa on sellainen, että
tulee olo, ettei hänelle voi kertoa ainakaan mitään luottamuksellista. Ja
muutenkin psykologilla on kokoajan sellainen, että hän on siellä vain saamassa
rahaa. Tapaaminen meillä on seuraavan kerran vasta toisella viikolla.
Vanhempani ovat päättäneet pistää tuulemaan. Mulla on Lapset Puheeksi
tapaaminen tammikuussa, ja meillä rupeaa käymään perhetyöntekijä. Hyvähän
meidän porukoiden on ottaa heti kaikki hyödyt mun ongelmista…
Se perhetyöntekijä kävi tutustumassa meillä tänään. Mä
tiedän jo nyt, että tuun vihaamaan niitä sen käyntejä. Se vaikutti joltain
hiireltä. Se tuskin puhu, ja sen koko olemus oli jotenki tosi raivostuttava. Mä
en vaan yhtään tykännyt siitä.
Tänään, ennen kuin se tyyppi kävi meillä, äiti kysyi multa,
että eikö mun olisi parempi olla jossain muualla. Mä samaan aikaan loukkaannuin,
mutta myös säikähdin. Oon ollu niin nätisti, kuin oon osannu, en ole ollut
ahdistunut, ainakaan ulospäin. Mua pelottaa tällä hetkellä, jos äiti suunnittelee
mun laittamista perhekotiin. En tiedä miten selviäsin ilman mun kavereita; mä
en oikeasti selviäis, koska ne on ainoita, joille pystyn oikeasti puhumaan
melkein kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti