Tänään meillä oli koulussa tutustuminen yhteen toisen asteen
koulutuslaitokseen (onks toi yhtee? :D)
Meidät oli jaettu luokittain busseihin. Koska minulla ei ole
omalla luokalla kavereita, liikuin kaverin ja sen kaverin kanssa. Aamulla menin
bussiin odottamaan, että kaverini tulee. Kun ne vihdoin tuli, ne jäivät edemmäs.
Menin sitten sinne edemmäs, ja sanoin, että taaempanakin olisi paikkoja. Ne
vastasivat, että ne jäävät silti siihen, koska takana on yksi haiseva tyyppi.
Kaikki oli niin kuin aiemmin. Pystyin heittämään perus
läppää kaverille ihan normaalisti. Olin iloinen, koska meidän välit ovat olleet
joululoman jälkeen aika jäätävät. Kun me päästiin sinne koululle, niin meidän
piti liikkua oman luokan kanssa. Kaikki oli vielä suhteellisen hyvin.
Kun me mentiin seuraavaan kouluun, ei kaveri enää odottanut
minua. En kiinnittänyt siihen huomiota, vastakuin jälkeenpäin.
Kun me olimme kiertäneet tämän koulun, oli ruokailu. Kaverin
luokka oli päässyt aiemmin ja ne oli jo syömässä. Kun pääsin pöytään sanoin: mä
oon kestäny meijän luokan tyttöjä koko päivän nii tuun teijän kaa syömää.
Sanoin tämän vain, koska aistin ettei kaveri huomannut minua kun tulin pöytään.
Sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Kun kaverin kaveri oli syönyt leipänsä,
niin he veivät astiansa pois, ja jättivät minut yksin. Aloin suuttua kaverilleni,
vaikka he tulivat vielä syömään jälkiruokaa. Kun olin vain ilmaa kaverilleni,
suutin jo kunnolla.
Syötyäni menin hakemaan takkini ja laitoin kuulokkeet
korviin. Menin bussiin heti kun oli mahdollista, enkä puhunut kaverilleni.
Vaikka olisinkin kuinka paska ihminen tahansa, tai vaikka omistaisin kuinka
huonon omatunnon tahansa, en minä silti ole ilmaa Kenellekään. Ainakaan
sellaiselle ihmiselle, joka on minulle oikeasti tärkeä.
Kävimme vielä yhdessä koulussa. Menin kokoajan kuulokkeet
korvissa, koska tarvitsin muuta ajateltavaa.
Kun viimein lähdimme kotia kohti, opettajien kiertäessä ja
laskiessa oppilaita, tuntui kuin oikeasti rupean itkemään. Juuri ohikulkeva
opettaja kysyi, väsyttääkö minua. Onneksi se kysyi niin, jos se olisi kysynyt,
onko joku hätänä, olisin oikeasti ruvennut itkemään. Keräsin itseni ja vastasin,
vähän. Hassua tässä on se, että olen koko viikonlopun käyttänyt siihen, kun
olen miettinyt, että miten parannan minun ja kaverin välejä. Aamulla olin
parhaalla tuulella pitkiin aikoihin, mutta onnistuipa kaveri pilaamaan päivänikin…
Kirjoitan tähän kirjeen kaverilleni. Jätä lukematta jos ei
kiinnosta, mutta teen sen lähinnä itseni takia. Kuten koko blogin. Nimeän
kaverin x:ksi ja kaverin kaverin y:ksi. Toinen kaverini saa luvan olla s.
”Moi x.
Sä et ehkä huomaa, mutta satutat mua ja
s:ssää. Mua pelottaa, koska, vaikket sitä aina huomaakkaan, oot mulle tosi
tärkee. Sä merkkaat mulle ihan oikeesti paljo. Mä en voi olla ajattelematta
sua, koska pelkään, että menetän sut. Mä en kestäis sitä. Tolla sun
käyttäytymisellä sä oot tehny s:n tosi mustasukkaseks susta y:lle. Voispa vaa
palata ajassa taaksepäi. Aikaan jollon kaikki oli viel ok. Tosin sellasta aikaa
ei varmaa oon koskaan ollu, mutta edes siihen aikaan, kun sun ja mun välit oli
parhaimmillaan. Mä en tiiä miks mä sillon halusin nii kovasti sun kaveriks,
vaikken ees tuntenu sua, mutta nyt mä tunnen sut ja en oikeesti haluu elää, tai
ainakaa käydä koulus ilman et mä oon sun kaveri. Mä en varmaa ikinä oo miettiny
yhtä ihmistä näi pitkään putkeen, mut josset viel oo tajunnu, nii oot mulle
tosi tärkee ja en vittu haluu menettää sua! Jooo mä tiiän, ihmiset muuttuu, ja
vaikka sä pärjäisitki ilman mua, nii mä en kyl vitus pärjää ilman sua. Mä en
ees haluu yrittää. S: on sanonu, ettei se jaksa enää yrittää. Mä en tiiä, mitä
se miettii, mut toisaalt ymmärrän. Sillonku ennen jouluu puhuttiin et on
erikseen meidän kolmen porukka ja sit porukka johon, johon y kuuluu. Niin ei
enää oo. sitä kolmen hengen porukkaa ei oo. Mä en tunne kuuluvani siihen ”uuteen”
porukkaan, joten perjaattees en kuulu enää sun kaa samaan porukkaan. Joululoman
jälkeen musta on tuntunu niinku mä en tuntis enää sua. Mutta silti sä merkkaat
mulle toooosi paljon ja mä en vaa oikeest haluu elää ilman sua. Meijän vaa
pitäs saaja puhuttuu asiat läpi, mut mä en oikeesti vaa uskalla tulla kysyy sua
mun kaa kylille. Liian monta kieltävää vastausta lähi aikoina. Vaikka sä ootki”vaan”
ystävä, nii silti kuten itekki tiedät ei vaan jaksa enää kysyy jos aina
kieltäytyy. Ei sen yhen kaa ollu ees paha, mut sunkaa se oikeesti sattuu ku sä
vastaat aina kieltävästi. Pliis tuu puhuun mulle ja selvitetään tää. Mä en
oikeesti jaksa tätä. S on ihan paskana. Mä en viitti kertoo sille mitää ja
kuten tiiät en voi puhuu enää psykologillekaa. Sä oot ihan perkeleen tärkee
mulle Rakas!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti