Olen melko varma, että tämä elämä ei ole niin kauheaa, kuin suurin osa (johon itsekin kuulun), ajattelee. Kun katsoo televisio sarjoja tai elokuvia, tulee olo kuin oma elämä olisi ihan tylsää ja aivan liian kammottavaa, vaikka tietääkin, että katsomansa asiat ovat näyteltyjä. Yleensä sarjoissa tai näytelmissä on merkittävä loppukin, ja se on jollain tapaa koskettava; se joko naurattaa, itkettää tai tulee onnelliseksi jonkun puolesta, vaikka tietää, että kaikki on vain näyteltyä. Mutta silti pieni ajatus siitä, että elämässä ei tapahdu mitään ja kaikkien muiden elämä on paljon parempaa, herää päässä ja alkaa kasvaa suuremmaksi. Niinhän se on, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.
Kun televisiosarjoista ja näytelmistä siirtyy sosiaaliseen mediaan ja vaikka Snapchattiin, voi nähdä kuinka kaikki matkustavat ympäri maailmaa ja ovat kaiken maailman festareilla, vaikka itse vietät kaiken aikasi koneella. Tunne siitä, että oma elämä on ihan perseestä vain kasvaa. Unohtaa sen, että ihmiset päivittävät nettiin asioita vain silloin kuin heillä tapahtuu jotain ja et näe sitä puolta ihmisestä joka vain makaa sängyssä ja miettii kuinka tylsää elämä on. Totta on myös se, että on niitä ihmisiä, jotka ovat kokoajan jossain menossa, mutta heille se alkaa olla jo tavallisen tylsää arkea. Mikään ei riitä tunteeseen, että jotain erityisen hauskaa tapahtuu, koska kaikki, mitä tapahtuu, on erityisen hauskaa ja erityisen hauska on vain arkea. Itse en ainakaan haluaisi tuollaiseen jamaan koskaan.
Toisaalta ainakin itselleni tulee välillä elämän jaksoja, jolloin tuntuu kuin olisi mukana jossain saippuasarjassa ja elämä on pelkkää draamaa. Olen huomannut, että näitä kausia tulee aina säännöllisten ajanjaksojen välein, mutta silloin kun ne tulevat, eivät ne koskaan ole sellaisia kuin niiden ajatteli olevan silloin kun elämä oli tylsää. Mikseivät ihmiset koskaan ole tyytyväisiä sen hetkiseen, vaan aina on joku asia huonosti?
Joskus mietin, että mitä jos uskonto pitääkin paikkaansa, olenhan itse luterilainen. Mutta tämä paikka missä olemme, onkin se helvetti. Koska parhaat lähtee aina ensin, ja se voisi tarkoittaa, että he ovat eläneet sen elämänsä oikein. Muutenkin silloin elämä tuntui maanpäälliseltä helvetiltä, josta keksinkin oman salaliittoteoriani :D.
Mutta kun alkaa ajattelemaan niitä oman elämänsä hyviä hetkiä ja yhdistää ne peräkkäin, niin kuinka kauniilta meidän jokaisen elämä alkaakaan näyttämään. Toisaalta ilman niitä kurjempia kausia ainakaan minä en olisi saavuttanut noita kauniita hetkiä elämässäni, enkä todellakaan olisi sama ihminen. Asioita alkaa arvostamaan enemmän jos niiden eteen joutuu tekemään töitä. Myös onnellisuus ja se, ettei ahdista kuuluu tähän samaan. Miettikää nyt jos oikeasti saisitte kaiken mitä ikinä haluattekin vain sormia napauttamalla. Eihän tästä elämästä tulisi yhtikäs mitään, kun mikään ei olisi erityistä tai tavoiteltavaa kun sen vain saisi. Olisi kauheaa olla hemmoteltu lapsi.
Mitäs mieltä olisitte tällaisesta sarjasta, jossa puhuttaisiin enemmän muuhun maailmaan liittyvistä asioista? Silloin tällöin on kiva kirjoittaa tämän tyyppistä tekstiä, joten julkaisenko jatkossa tänne näitä vai onko täysi floppi, kiinnostaako ketään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti