Voiko ihmisellä olla unelmiakin?

Tämä elämä on jotenkin todella erikoista. Oon viimeiset 4 vuotta eläny ainakin lievästi masentuneena. Oon pikku hiljaa ilmeisesti pääsemässä siitä yli, koska koko ajan tapahtuu vain enemmän outoja asioita pään kannalta.

Outoihin asioihin pääsee esimerkiksi se, että saatan olla jopa onnellinen ilman syytä. Se on hämmästyttävää, koska yhtäkkiä olen vain hyvällä tuulella, eikä ahdista välttämättä moneen päivään. Oikeasti en edes ahdistu järjettömästi vaikka isä huutaisi mulle ja uskallan sanoa välillä vastaankin jos koen isän olevan väärässä.

Lisäksi on aivan todella outoa, että pikku hiljaa, siis todella hitaasti, pystyn alkaa kuvittelemaan tulevaisuutta koko ajan kauemmas. Alan taas unelmoimaan asioista, eikä suunnitelmana ole ainoastaan itsemurha. Itsemurha ei ole suunnitelmana enää ollenkaan. Ajattelenkin koko asiaa niin harvoin, että oikeasti olen aika varma, että joka ikinen ihminen ajattelee sitä vähintään sen verran. Kai normaalienkin ihmisten mielessä pyörii itsemurha välillä?

Olen oppinut saamaan onnen tunnetta luonnosta. Pikku hiljaa tekee vähemmän mieli makeaa ja painokin laskee hitaasti, mutta varmasti. Saan melko usein jo hallittua syömismäärän (silti tulee ahmittua liian usein). Oksentamaan ei kuitenkaan ole tarvinut mennä. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan olen ehkä vähän ylpeä itsestäni. Oikeasti pystyn pysymään päätöksessäni. Nyt kyllä karkasi aiheesta :D Jatketaan.

Unelmia alkaa tulla ja ehkä saankin vielä päästäni selville miksi haluan isona. Ajatukset selventyy. Oikeasti alan ajatella selvemmin. Se on ihme, koska silloin vaikeimpina aikoina esimerkiksi se, että isä huusi minulle kun laitoin kengät väärään paikkaan ja siitä seurasi sota, saattoi aihettaa sen, että olin ahdistunut seuraavat kolme viikkoa. Nyt kun ajatukset ovat edes vähän selvemmät, saan päässäni käsiteltyä asian siten, että se ahdistaa korkeintaan seuraavan tunnin, kunnes tajuan, että isä huusi minulle koska on stressaantunut. Ei, koska olen idiootti paska, jolla ei ole mitään arvoa ja en osaa edes kenkiä laittaa paikoilleen. Isän minulle huutaminen ei ole millään tavalla minun vika, vaan sen oli pakko löytää joku, joka teki jotain väärin, jotta voisi purkaa pahaa oloaan.

Sängystä nouseminen on yhä vaikeaa, mutta välillä se saattaa johtua siitä, että puhelimesta löytyi jotain mukavaa, tosin suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, ettei jaksa nousta ylös, koska elämä on rankkaa. Mutta hei oikeesti oon muutamalla kerralla onnistunut vain nousemaan sängystä ja sitten kaikki oli hyvin ja olin hyvällä tuulella, eli edistystä havaittavissa tässäkin! :)

Ainut asia joka haittaa mun elämää on, että mun kaikki kaverit on jossain kaukana ja en näe niitä tarpeeksi usein. Pikku hiljaa alkaa ahdistaa porukoiden seura ja siitä seuraa huonoimmassa tapauksessa alamäki, jota en oikeasti haluaisi tähän. Mutta minkäs sille tekee kun kaverit on kaukana.

Maailma ei yhtäkkiä olekkaan niin paska paikka, kuin se on viimeiset 10 vuotta ollut. Asiat, joita suunnittelen oikeasti tapahtuvat, jos teen töitä sen eteen. Sillä, mitä muut ajattelevat ei ehkä olekaan mitään väliä (ok, tätä en osaa vielä toteuttaa lähes ollenkaan). Ehkä en olekaan turha vaan sillä, että olen täällä onkin jokin tarkoitus ja minulla onkin merkitys. Itsemurha olisi aivan liian helppo ratkaisu minulle, koska minä pystyn ja minut on tehty kestämään tätä maailmaa.

Ja kattokaa, omasta mielestäni en ole edes kaikkein rumin ihminen maailmassa vaan oikeastaan ihan nätti.