Tää on mun kaverin "keksimä" homma, mutta samaistun kyllä niin vahvasti ainakin tällä hetkellä, ettei varmaan ole kovin väärin jos käytän tuota samaa.
Mul ei oo vähään aikaan sattunut mitään ihmeellistä, en ole edes riidellyt isän kanssa moneen viikkoon, joten perjaatteessa mulla ei pitäis olla mitään hätää. Ja se on kyllä näkynytkin mun voinnissa, oon jaksanut paljon paremmin ja ollut enemmän aidosti iloinen ja onnellinen kuin varmaan koskaan.
Mutta... mutta silti mua ahistaa edelleen. Tänään makasin sängyssä aamulla neljä tuntia, koska ajatus siitä, että pitäisi nousta tuntui niin pahalta, varsinkin kun tiesin, että sen jälkeen pitäisi raahautua suihkuun. Suihkun jälkeen olisi vain nopea alakerrassa syömässä käynti, ja sen jälkeen pääsisin takaisin sänkyyn. Tosin hissaa pitäisi lukea, mutta silti saisin vain maata vain sängyssä, eikä tarvisi mennä mihinkään. Ahistaa, koska ei mulla ole nyt enää perjaatteessa mitään syytä tällaiseen.
Siis mun olotila oli vaan sellanen, et vittu oon laiska paska, mut silti en saanut aikaiseksi noustua ylös. Ahisti, vaikkakin ei kovin paljoa, koska en saa mitään aikaiseksi.
Jos mulla olisi joku syy, niin tää käytös olisi hyväksyttävää, mutta oon muuten vaan laiska. Mikä mua ihan oikeesti vaivaa? Jonkun aikaa on tuntunut jo, että masennus on menossa ohi, mutta ei sitten näköjään. Mut silloin kun mul oli kaikista eniten pahimmillaan masennus, niin ei se sillonkaan ollut tämmöstä. Mikä mua oikeesti vaivaa.
Sit en tiiä mikä mua vaivaa sen osalta, et mua väsyttää 24/7 vaikka nukkuisinki sen 8-10h yössä. Voisin vaan maata sängyssä koko ajan vaikken nukkuiskaan. Tosin kotona mul on paska sänky, mut tänä viikonloppuna sekään ei oo haitannu. Voisin vain maata silmä kiinni ajattelematta mitään ja toivoa, että päivä menee nopeasti ohi. Toisaalta haluisin, et aika vaan pysähtyis, koska en haluis kasvaa. Täytän viikon päästä 9.4 17-vuotta. Oikeesti mitä, en mä haluu kasvaa aikuiseks. En mä oo viel valmis semmosiin.
Tuntuu, kuin olisin joku zombi, joka vain tekee kaiken käsketyn. Päivät luen kokeisiin ja yöt nukun, ajattelematta kunnolla edes mitä teen. Sit välil mietin vaan, mitä helvetin järkee täs elämäs on, jos se on kerta tämmöstä paksaa. Muuten jätän ajattelematta, ja teen vaan. Mitä jos en ookkaan enää mä, vaan oonki lähteny pois mun kropasta, miks mä en tunne mitää?!
Tosin menkat saattaa vaikuttaa, mutta oon vissii sairas tai jotai, koska oikeesti sellainen olo, et tulispa joku vastoinkäyminen ja iskä vaikka suuttuis tosi paljo, tai et joku tutun tuttu vaik kuolis nii voisin saada syyn olla tällanen, ja ehkä siin tapaukses alkaisin tuntee.
On muuten tosi jännä, mul ei tuu enää semmosta oloa, et vois viillellä. Se pyörii kyl päässä, mut ei mulle tuu sellasta oloo, et alkaisin terää vetää ihol. Arvetki haalistunu, vaikkakin muutama ollut joskus niin syvii, ettei varmaan koskaan lähe pois lopullisesti. Jotenkin sairaan jännä kumminkin, ku ei siit oo kovinpitkää aikaa viel siltikää, ku viimeks viiltelin, mikähän kolmekuukaut nyt olikaa, ja joittenki tekee mieli viel monen vuoden jälkeenki. Ehken mä sit ollutkaa siihen niin koukus. Nykyään oikeesti hallitsen itseeni ainakin melkein sen osalta. Eihän sen ensimmäisen kuukauden jälkeen ole kunnolla edes tullut sellaista oloa, mutta silti. Olen selvinnyt tähän asti. Selviän aivan varmasti ainakin vuoden loppuun, johon lupaukseni riittää, ja todennäköisesti sen jälkeen loppuelämän.
Toivon sulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen :-)
VastaaPoistahttp://emmikristiinan.blogspot.fi/