Kun pahin painajainen toteutui

 

Sori, etten ole kirjoittanut hetkeen. Se on johtunut siitä, että olen ollut niin hyvällä tuulella, etten ole halunnut käyttää aikaani kirjoittamassa blogiin koneella.

Mutta siis olen kokoajan pelännyt, että viiltelyni heijastuu johonkin minulle tärkeään ihmiseen. Nyt se on tapahtunut.

Eilen harmittelin kaverille, että jäljet jotka ovat kohta puolitoista kuukautta vanhoja, näkyvät vieläkin (hyvä minä), että jos olisin viillellyt niiden päälle, niin niitä ei enää näkyisi. Kaveri meni hiljaiseksi ja kysyin mikä hänellä on ja hän sanoi kertovansa sitten joskus.

Vastaus harmitti minua, ja sanoin, ettei hän kumminkaan kerro ja näin sain hänet puhumaan. Hän näytti jalkaansa ja kysyi, miltä siinä oleva jälki mielestäni näyttää. Arvelin, että hän oli raapaissut tai polttanut sitä jollain. Siinä vaiheessa mä tiesin ainoastaan, että se oli tehty tarkoituksella, koska sen näki kaverin eleistä.

Kun kysyin mikä se on, niin hän kertoi viiltäneensä siihen sheiverillä. Ja käyttävänsä höylää edelleen. Eli hän ei ollut irrottanut teriä siitä. Hän kertoi myös, että oli seuraavana päivänä pitänyt minifarkkuja ja laittanut siihen päälle vain laastarin, eikä kukaan ollut kysynyt mitään. Mulle tuli surullinen olo, koska huomasin kuinka paha olla kaverillani oli. Hän oli kuulemma päättänyt, ettei hän siihen kierteeseen lähde mukaan ja siitä päätöksestä pidän, mutta mä ihan oikeasti syytän vain itseäni tästä. 

Olen ainut joka tietää tästä, ja se ahdistaa. Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Pitäisikö mun kertoa jollekin aikuiselle, ja suututtaa kaveri siinä samalla vai pitää tieto sisälläni.

Mä haluan, että kaveri uskoo, että en mene tiedoista, joita hän kertoo, rikki. En näin ollen voi pakottaa häntä puhumaan edes toiselle kaverille, jonka kanssa voisin kestää tiedon yhdessä. Mun on pakko selvitä yksin. Ahdistaa.

Olen ollut nyt lähiaikoina niin hyvällä tuulella, että pienikin ahdistus tuntuu jäätävän suurelta. Enkä voi edes viillellä, koska menen kesällä isoseksi pikkutyttöjen leirille, enkä todellakaan halua heidän näkevän arpiani.

Mutta nyt mä ihan oikeasti en tiedä mitä mä teen. Auttakaa mua!  Pyydänkö jotain aikuista puhumaan kaverini kanssa ja menetän kaverin, vai pidänkö vain itse hyvät välit kaveriin ja yritän kestää huonon omantunnon? Pitääkö mun auttaa kaveria olemalla hiljaa vai pyytämällä sille apua? Miten te haluaisitte?

Kaverilla on ollut jo aikaisemminkin mm. oksentelua ja yritin silloin jo pyytää häntä menemään puhumaan jollekin aikuiselle, mutta hän ei halua. Hän haluaa vain vihata itseään yksin. Mitä mä teen?

 

Toi edellinen on kirjoitettu viimeviikon keskiviikkona, mutta mun blogger ei suostunut avautumaan silloin, joten jatkan vielä tänään.

Perjantaina olimme kavereiden kanssa kylillä ja aloimme puhua siitä, että olisi kiva päästä juomaan taas. Toinen kaveri ehdotti, että otan seuraavana päivänä juomat mukaan, ja tämä josta olen puhunut sanoi, että ei onnistu, pitäisi mennä kännissä kotiin. Tähän kaveri toteaa, ettei kukaan huomaa, jos se toinen menee kännissä kotiin.

Sen jälkeen istumme muutaman minuutin ihan hiljaa ja sen jälkeen kaveri lähtee ja mekin lähdemme toisen kaverin kanssa.

Eilen sain kuulla, että kaveri oli itkenyt pitkään sitä, kun kukaan ei huomaa. Mä en ihan oikeesti tiiä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin vain, että hänellä on kaikki hyvin, mutta mun omat voimat ei riitä häntä auttamaan. En kumminkaan haluaisi menettää kaverin luottamusta. Oikeesti auttakaa mua!